Virukset

Virus (tulee latinan sanasta virus, myrkky) on mikro-organismi, joka lisääntyy vain isäntäsolun sisällä. Viruksia ei yleensä luokitella elävien organismien joukkoon, koska ne eivät pysty itsenäiseen lisääntymiseen. Ne siis lisääntyvät ja niillä on omaa perintöinformaatiota, vieläpä samankaltaista kuin eliöillä, sekä omia proteiineja. Niillä ei ole kuitenkaan solurakennetta eikä omaa aineenvaihduntaa. Virusten voidaan ajatella olevan solunsisäisiä loisia tai vaikkapa karanneita geenejä.

Rakenne

Polyomavirus SV40 TEM B82-0338 lores.jpg]] Virusten rakenne on varsin yksinkertainen. Viruksen sisällä on joko DNA- tai RNA -rihma, eli perinnöllistä informaatiota sisältävä nukleiinihappomolekyyli, jota ympäröi proteiinivaippa (kapsidi). Joillakin viruksilla on proteiinikerroksen ympärillä vielä lipidivaippa, joka on peräisin isäntäsolun solukalvosta. On tosin olemassa viruksia, joilla lipidivaippa on proteiinikuoren sisällä, esimerkiksi bakteriofaagi PRD1. Vaipassa voi olla myös hiilihydraatteja.

Virustyypit

Viruksiin luetaan kuuluviksi bakteereja isäntinä käyttävät bakteriofagit(esimerkiksi T4), kasvien virukset (esimerkiksi tupakan mosaiikkivirus, TMV) ja eläinvirukset (esimerkiksi rabiesvirus).

Viruksia ei ole aina helppo luokitella ulkomuodon perusteella. Useimpien virusten DNA- tai RNA-rakenne tiedetään ja tämän perusteella viruksia voidaan luokitella.

Virusten toiminta

Virusten elinkierto lyhyesti: virus tarttuu isäntäsolun reseptoriin solukalvolla, se otetaan solun sisään ja viruksen DNA tai RNA alkaa ohjata isäntäsolua tuottamaan lisää viruksia. Virus kootaan solun sisällä ja jälkeläisvirukset (virionit) vapautuvat solusta. Yleensä isäntäsolu kuolee tämän jälkeen, koska virusinfektio häiritsee sen omia elintoimintoja.

Kaikki virukset eivät aiheuta tauteja. Jotkin virukset ovat sopeutuneet isäntäänsä niin hyvin että ne elävät isännän soluissa vuosia, jopa vuosikymmeniä ilman havaittavaa haittaa isännälle. Toiset virukset ovat vaarallisempia ja lisääntyvät nopeasti, strategiana levitä nopeasti toisiin isäntiin ennen isännän mahdollista kuolemaa (esimerkkinä isorokkovirus).

Virusinfektio voi olla täysin oireeton. Se voi jäädä krooniseksi tai kadota täysin jos immuunijärjestelmä saa siitä voiton. Immuunijärjestelmä taistelee viruksia vastaan vasta-aineiden tuotannon ja T-solujen aikaansaaman soluvälitteisen immuniteetin avulla. Virusrokotteet perustuvat siihen, että potilaalle annetaan "tapettuja" viruksia eli osia viruksen proteiinikuoresta, jolloin kehon immuunijärjestelmä aktivoituu tuottamaan vasta-aineita virusta vastaan. "Elävän" eli toimimiskykyisen viruksen päästessä kehoon immuunijärjestelmällä on jo tunnisteet taudinaiheuttajaa vastaan ja pystyy torjumaan uhan nopeasti.

Hoidot

Antibiootit eivät tepsi viruksiin. Viruslääkkeitä on olemassa (esimerkiksi HI-virusta vastaan kehitetyt proteaasin estäjät), mutta kaikkia viruksia vastaan ei ole lääkkeitä. Parhaita keinoja virusinfektioiden torjumiseksi ovat valvonta ja tehokas rokotuskampanja kyseistä virusta vastaan. Kaikkia viruksia vastaan ei ole pystytty kehittämään rokotteita. Yleensä ongelmana on tässä tapauksessa viruksen suuri muuntelevuus, esimerkkinä vaikkapa HI-virus. Jos virus tarttuu vain ihmisestä toiseen, eikä muihin eläinkunnan lajeihin, se voidaan periaatteessa hävittää sukupuuttoon riittävän kattavalla rokotekampanjalla. Tästä on mainio esimerkki isorokkoa aiheuttava Variola-virus, joka saatiin hävitettyä maailmasta WHO:n maailmanlaajuisen rokotekampanjan ansiosta. Isorokkovirusta on virallisesti jäljellä enää kahdessa tarkoin vartioidussa laboratoriossa USA:ssa ja Venäjällä. Parhaillaan on meneillään kampanja polion hävittämiseksi maailmasta.

Virusten aiheuttamia tauteja

Tunnettuja viruksen levittämiä tartuntatauteja ovat mm. flunssa, polio, isorokko, herpes ja HI-viruksen levittämä AIDS.

Virusten käyttö muuhun

Viruksia käytetään yleisesti virusvektorina siirtämään geenejä kohdesoluun (geeninsiirto, geenitekniikka).

Virustutkimus

Merkityksessä "tartuntatauteja aiheuttava organismi" on sanaa virus käytetty ensi kerran vuonna 1728. Venäläinen biologi Dmitri Ivanovski löysi viruksen vuonna 1892.