article

Vanhoillislestadiolaisuus on luterilainen lestadiolaisen herätysliikkeen suurin suuntaus, jolla on kannattajia pääasiassa Suomessa, Norjassa, Ruotsissa, Saksassa, Venäjällä, Virossa ja Yhdysvalloissa. Vanhoillislestadiolaisia on maailmanlaajuisesti noin 90 000–110 000. 2000-luvun vaihteessa on seurakuntia syntynyt myös Ecuadoriin, Keniaan ja Togoon. Suomen lestadiolaisista noin 75 prosenttia on vanhoillislestadiolaisia.

Itsestään vanhoillislestadiolaiset käyttävät heille annetun nimen lisäksi nimityksiä uskovaiset, Jumalan lapset, siioni, Jumalan valtakunta, elävä kristillisyys, kristillisyytemme. Joskus vanhoillislestadiolaisia kutsutaan myös SRK-lestadiolaisiksi. Näin myös erotetaan SRK ja Suomen vanhoillislestadiolainen Rauhanyhdistys toisistaan. Suomessa vanhoillislestadiolaisuutta on kutsuttu myös itälestadiolaisuudeksi, raattamaalaisuudeksi ja vanhalestadiolaisuudeksi, Amerikassa taas konservatiivilestadiolaisiksi ja heidemanilaisiksi.

Seurat suviseuroissa.jpg Vanhoillislestadiolaisten toiminnan keskeinen tapahtuma on seurat. He kokoontuvat rauhanyhdistyksille seuroihin kuuntelemaan saarnoja ja laulamaan virsiä ja hengellisiä lauluja laulukirjastaan Siionin laulut. Suomen paikallisten rauhanyhdistysten kattojärjestö on Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (SRK). SRK:n sisarjärjestö Ruotsissa on Sveriges Fridsföreningarnas Centralorganisation, Yhdysvalloissa Laestadian Lutheran Church -kirkko ja Virossa Eesti Luterlik Rahuühendus. SRK järjestää Suomessa vuosittain suviseurat. SRK ja sen sisarjärjestöt tekevät lähetystyötä useassa maassa ja julkaisevat kirjoja ja äänitteitä. Yhdistyksellä on myös kolme kansanopistoa ja joitakin leirikeskuksia.

Vanhoillislestadiolaisuus on yksi kolmesta 1900-luvun vaihteen lestadiolaisuuden hajaannuksessa toisistaan eriytyneistä suunnista. Liikkeestä on ollut useita hajaannuksia tämänkin jälkeen. Liike on voimakkaan yhteisöllinen ja sillä on joitakin opillisia erityiskorostuksia luterilaisuudesta. Tunnetuimmat vanhoillislestadiolasuuden piirteet ovat syntien julistaminen anteeksi sanoin "Kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä" ja torjuva suhtautuminen televisio-ohjelmiin, alkoholiin, teatteriin ja ehkäisyyn.

Liikettä on kritisoitu patriarkaalisuudesta, liian runsaasta anteeksiannosta, liiallisesta yhteisöllisyydestä ja siitä, että heidän käsityksensä mukaan vain heidän uskollaan pelastuu.

Historia

__TOC__

Vanhoillislestadiolaisuuden alkuperä on Lapissa Lars Levi Laestadiuksen toiminnan seurauksena syntyneessä kristillisessä herätyksessä, jota alettiin pian nimittää laestadiolaisuudeksi. Leimallista liikkeelle ovat olleet useat hajaannukset eli eriseurat. Liike jakautui kolmeen osaan 1900-luvun vaihteessa: esikoisiin, uusherännäisiin ja vanhoillislestadiolaisiin. Vanhoillisten nimitys juontuu siitä, että liikkeessä pyrittiin pitäytymään vanhoissa, perinteisissä opetuksissa. Suuren hajaannuksen jälkeen hajaannuksia on tullut muitakin vanhoillisuuden sisällä. Hajaannukset ovat tapahtuneet sekä Amerikassa että Euroopassa.

Suuren hajaannuksen jälkeen vanhoillislestadiolaisuudesta erkani Norjassa lyngenin suunta vuonna 1910. Seuraavakin hajaannus tapahtui ulkomailla, Amerikassa. Vuonna 1921 evankelinen pollarilaisuus erkani vanhoillisuudesta omaksi ryhmäkseen. Torniojoen varressa 1920-luvulla vanhoillislestadiolaisuuden opista poikenneen Korpelan toiminta aiheutti sekä perinteisestä lestadiolaisuudesta että Korpelan opetuksista voimakkaasti irtaantuneen korpelalaisuuden. Amerikassa syntynyt "suurseuralaisuus" erkani omaksi kirkokseen vuonna 1927. Tuolloin vanhoillislestadiolaisuutta nimitettiin Amerikassa First Apostolic Lutheran Churchiksi.

1930-luvulla syntynyt rauhansanalaisuus erkani vanhoillisuudesta ja alkoi yhteistyöhön Amerikassa syntyneen ALC:n kanssa. Tämän jälkeen Ruotsissa vanhoillisuudesta erkani kaksi suuntaa: leskisläisyys, sekä Sveriges Kristna Fridsförbund. Ne syntyivät 1950-luvulla. 1960-luvun hajaannuksessa pappiseriseura (elämänsanalaisuus) vei mukanaan noin kaksi kolmasosaa vanhoillisuuden papeista. Hajaannus herätti liikettä kohtaan mielenkiintoa tiedotusvälineissä. 1970-luvulla syntyi Amerikassa, Suomessa ja Ruotsissa sillanpääläisyys. Liike tunnetaan Amerikassa nimellä First Apostolic Lutheran Church (töröläläisyys), sekä Ruotsissa nimellä morjärveläisyys. Lisäksi vastakkainasettelua aiheuttivat noihin aikoihin vanhoillisuuden yleisestä näkemyksestä poikenneet tiukat suhtautumiset: 1960-luvun kososlaisuus ja 1970-luvun kuiva henki.

Tämän jälkeen vanhoillislestadiolaisuuden hajaannukset ovat vaimenneet, ja vain pari pienempää paikallista hajaannusta voidaan erottaa. Vanhoillislestadiolaisten näkemyksen mukaan muut hajaannukset ovat eronneet heistä perustaen oman seurakuntansa, ja he kutsuvat muita suuntia eriseuroiksi.

Käytännön usko

Keskeisintä vanhoillislestadiolaisuudessa on armo ja syntien julistaminen anteeksi sanoin "Kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä". Synninpäästön voima ei ole sanoissa eikä pappisvirassa vaan Pyhässä Hengessä. Vanhoillislestadiolaiset uskovat, että kenellä tahansa uskovaisella on valta julistaa synnit anteeksi, joka on ensin saanut omat syntinsä anteeksi. Syntien anteeksiannon valtaa pidetään ketjuna, joka on jatkunut Jeesuksen ajoista nykyaikaan. Tästä "avainten vallasta" löytyy esimerkkejä Raamatusta. Tämän anteeksiannon uskotaan säilyneen Raamatun mukaisesti uskovan seurakunnan sisällä. Vanhoillislestadiolaiset uskovat, että ihmisen pitää ainoastaan tämän Jumalan seurakunnan kautta tehdä parannus.

Vanhoillislestadiolaisten näkemykset arvoista ovat hyvin perinteisiä. He näkevät Raamatun varoittamana syntinä muun muassa ehkäisyn käytön, esiaviollisen seksin sekä alkoholin käytön. Muita synteinä pidettyjä asioita yhteisön keskuudessa ovat korvakorujen ja meikin käyttö — ulkonäköä ei haluta epäjumalaksi — sekä niin sanotun maailmallisen eli alkukantaisia viettejä ruokkivan ja uskonelämää heikentävän musiikin — käytännössä kaiken populaarimusiikin — kuuntelu. Myös elokuviin, kirjallisuuteen ja Internetiin suhtaudutaan varauksella. Internetin hyötyinä korostetaan tiedon etsintää, viestintää ja yleisten asioiden hoitamista. Sen uskonelämää turmelevasta sisällöstä kuitenkin varoitetaan. Vanhoillislestadiolaisuudessa korostetaan, että sisältö ratkaisee onko teos sopiva katsottavaksi tai luettavaksi. Vanhoillislestadiolaiset pitävät usein myös esimerkiksi gospel-musiikkia sekä suutelemista ennen avioliittoa sopimattomana. Ainoa oikea jumala, televisiodokumentti. Ohjaus Rauni Järvilehto. Tuotanto: Kuvakieli 1997. Esitetty YLEllä 19.11.1997 ja 2.12.2004 Räty, Reetta: Isä tietää kaiken. Artikkeli Helsingin sanomien NYT-liitteessä 26.6.1998

Koulussa lestadiolaiset lapset voivat joutua kokemaan syrjintää valintojensa takia. Nykyisin opettajat osaavat ottaa oppilaiden erilaiset taustat huomioon ja suhtautua erilaisuuteen avoimesti ja hyväksyvästi.

Mitään syntilistaa ei ole, vaan on uskovaisen omantunnon asia pysyä erossa siitä, mikä vie pois Jumalasta. Vanhoillislestadiolaisuus on muiden luterilaisten suuntausten tavoin puhtaasti armouskonto eivätkä syntien pois paneminen tai omat teot ole heidän näkemyksensä mukaan yksinään eli uskosta irrallaan vanhurskauttava asia ("Sola fide, sola gratia"). Haitallisiksi katsottuja asioita vain vältetään, koska "synti tarttuu ja tekee matkan teon hitaaksi". Vanhoillislestadiolaisten perheet ovat usein suuria, koska lapsiluvun uskotaan olevan Jumalan tiedossa ja hänen säätämänsä. Lapsia pidetään Raamatun mukaisesti Jumalan lahjoina. Nykyään muualla yhteiskunnassa suurta lapsilukua pidetään epänormaalina ja arvostelua kuuluu jopa kirkon taholta. Tämä opetus nousee usein korostetusti esille esimerkiksi tiedotusvälineissä. Jotkut liikkeestä eronneet ovat kokeneet ahdistavana ajatuksen, että he eivät voi vaikuttaa perheeseen syntyvien lapsien lukumäärään.

Television hankkimisesta koteihin tehtiin yhteinen kieltävä päätös 1960-luvulla. Koska televisiosta tulee vanhoillislestadiolaisten mukaan paljon turmelevaa ja haitallista ohjelmaa ja koska sen katselun rajoittaminen on vaikeaa, päätettiin siitä luopua. Lestadiolaisten mielestä vika ei ole laitteessa vaan sen tarjonnassa, ja asiapitoiseen eli epäviihteelliseen käyttöön suhtaudutaankin suopeammin. Laitetta ei kuitenkaan kotiin haluta hankkia, koska raja hyödyllisen ja haitallisen käytön välillä on niin vaikea vetää. Valtaväestön ajatuksista paljolti eroavat näkemykset aiheuttavat usein väärinkäsityksiä vanhoillislestadiolaisuuden pohjimmaisesta suhtautumisesta syntiin ja uskoon. Tunnetuin esimerkki on, että ikkunallinen pesukone muka olisi lestadiolaisilta kielletty. Tämä urbaanilegenda tuli ihmisten tietoisuuteen Opetushallituksen julkaisemasta kirkkohistorian opetusohjelmasta, joka julkaistiin vuonna 1996. Siinä luki "... Liikkeestä tekee tunnusomaisen ja tietyllä tapaa mainetta saavuttaneen sen torjuva suhtautuminen mm. televisioon, ikkunaverhoihin ja jopa pesukoneiden muovi-ikkunoihin". Palautteen takia Opetushallitus poisti sen pikaisesti valikoimistaan. Se on kuitenkin jäänyt elämään ihmisten mieliin. Markku Ihonen: Pesukoneen ikkuna: kurkistusluukku lestadiolaisuuteen? Suomen Kuvalehti 20.3.1998 (s. 66–68) *

Vanhoillislestadiolaisuudesta on tehty televisiodokumentteja, jotka ovat: Matkalla taivaskotiin (2000), Kuuma kesä: Enkelten varjeluksessa (2000), Maailmassa (2003) ja Ainoa oikea Jumala (2004).

Opilliset kysymykset

Vanhoillislestadiolaisuus on luterilaisen kirkon herätysliike ja siksi sen oppi perustuu uskonpuhdistuksen toisen pääperiaatteen mukaisesti Raamattuun ("Sola scriptura"). Vanhoillislestadiolaisuus eroaa kirkossa vaikuttavasta ortodoksiluterilaisuudesta joidenkin opinkappaleiden kohdalla. Näistä opinkappaleista käytiin 1960-luvulla keskustelua ja rajanvetoa niin sanotun pappiseriseuran irtauduttua vanhoillislestadiolaisuudesta. Myös lyngenin suunnan ja uusheräyksen syntyaikoina on lestadiolaisuudessa käyty opillisia keskusteluja kirkon ja lestadiolaisuuden opin eroavaisuuksista. Luterilaisen kirkon taholta lestadiolaisuutta on syytetty varsinkin 1800-luvulla, mutta vähemmän myös 1900-luvulla epäluterilaiseksi lahkoksi. Esimerkiksi Kuopion piispa Gustaf Johansson toimi 1800-luvun lopulla voimakkaasti lestadiolaisuutta vastaan. Hän kirjoitti kirjan Laestadiolaisuus, jossa hän halusi ohjata lestadiolaiset "lahkollisen lumouksen kahleista raittiiseen uskoon". Lestadiolainen saarnamies Juhani Raattamaa on halunnut säilyttää anteeksiantavaisen mielen myös vastustajiin: "Vielä minäkin rukoilen anteeksi puuttuvaisuuttani ja annan sydämestäni anteeksi kaikille vastustajille. Vieläpä Kuopion piispallekki, joka häpäisee meitä ja nimittelee laestadiolaisiksi."

Vanhoillislestadiolaiset toimivat kirkon sisällä ja järjestävät niin kirkossa, kodeissa kuin omissa toimitiloissaan rauhanyhdistyksillä seuroja "Pyhän Raamatun ja evankelis-luterilaisen uskon, tunnustuksen ja opin pohjalta". Usein he osallistuvat enemmän omiin seuroihinsa kuin kirkon tilaisuuksiin. Tunnustuskirjojen tulkinnassa vanhoillislestadiolaisuus katsoo edustavansa alkuperäistä luterilaista oppia. Ainoa irtisanoutuminen tunnustuskirjoista on yksimielisyyden ohjeen kohta lain kolmannesta käytöstä. Tässä kohdin pitäydytään aitoluterilaisten kannalla, joka kävi ilmi Eisenachin synodissa vuonna 1556. Tarkemmin suhdetta lain kolmanteen käyttöön on selostettu SRK:n julkaisemassa kirjassa Usko ja Jumalan sana.

Vanhoillislestadiolaiset tulkitsevat tunnustuskirjoja Raamatun valossa, kuten tunnustuskirjojen sovinnonkaavan esipuhe kehottaa: "Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikkia oppeja ja opettajia on arvosteltava ja tuomittava". Vanhoillislestadiolaisuuden suhde tunnustuskirjoihin on selvitetty perusteellisemmin kolmiosaisessa artikkelisarjassa "Vanhoillislestadiolaisuus ja tunnustuskirjat", joka on julkaistu vuoden 1961 Päivämies-lehdissä (numerot: 5,6 ja 8).

Vanhoillislestadiolaiset haluavat pysyä kirkossa "molemmin jaloin", koska liike katsoo edustavansa aitoa luterilaista oppia. Amerikassa lestadiolaiset toimivat omana kirkkonaan, koska paikallinen luterilainen kirkko julisti lestadiolaiset pannaan. Oma kirkko perustettiin pakon edessä. Vuonna 1987 pidettiin SRK:n ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon välillä kokous, johon osallistui arkkipiispa, Lapuan ja Oulun piispat sekä SRK:n viisi edustajaa. Kokouksen jälkeen arkkipiispa totesi: "Vanhoillislestadiolaisuus hyväksytään kirkossa siitä huolimatta, että sen ja kirkon päälinjan välillä on tiettyjä eroja, kuten aikaisemminkin". Arkkipiispan mukaan vanhoillislestadiolaisten oppinäkemykset mahtuvat luterilaiseen tunnustukseen. Kokouksen sisällön arkkipiispa selvitti myös piispainkokoukselle.

SRK julkaisee opillisia asioita käsitteleviä kirjoja. Esimerkiksi Juhani Uljaan kirjoittama Peltoon kätketty aarre on uskonasioista helppotajuisesti kertova kirja. Opillisia asioita on käsitelty myös muissa julkaisuissa.

Erot kirkon opetukseen

Erot vanhoillislestadiolaisuuden ja ortodoksiluterilaisten opissa ovat olleet perinteisesti pääasiassa opetuksissa Raamatusta, lapsen uskosta, uskon syntymisestä, sakramenteista, sanan virasta ja seurakunnasta. SRK: Näin me uskomme

Vanhoillislestadiolaisuudessa uskotaan yllä olevista opetuksista seuraavasti:

  • Raamattu on Jumalan sanaa ja siksi sitä pidetään uskon, opin ja elämän ja korkeimpana auktoriteettina.
  • Lapsen syntyessä hänellä on lapsen usko, mutta myöhemmin hänen alkaessa tehdä syntiä perisynnin vaikutuksesta tämä usko menetetään ja tilalle tulee epäusko, mikäli hän ei kasva Jumalan seurakunnan hoidossa.
  • Vanhurskauttamisoppi - sanan viran sijasta (pappeus) opetetaan Pyhän Hengen virasta ("Pyhän Hengen pappeus"): usko syntyy toisen Pyhän Hengen omistavan ihmisen julistaessa Jumalan sijaisena synninpäästön, jolloin synnit annetaan anteeksi myös taivaassa. Tätä kutsutaan parannukseksi.
  • Sakramentit eli ehtoollinen ja kaste eivät synnytä uskoa vaan vahvistavat sitä. Ehtoollinen on Jeesuksen asettama muistoateria uskon vahvistamiseksi ja kaste on hyvän omantunnon liitto Jumalan kanssa. Kasteessa lasta ei oteta Jumalan seurakuntaan vaan hän on siinä jo syntyessään.
  • Jumalan valtakunta ei ole kirkko vaan jo maan päällä Pyhän Hengen yhteen kokoama seurakunta, joka on yksimielinen uskossa, opissa ja rakkaudessa. Siinä ei ole puolueita eikä hajaannusta. Toisin sanoen vanhoillislestadiolaiset uskovat, että on vain yksi usko, jolla pelastuu.

Lisäksi vanhoillislestadiolaisuudessa toteutetaan niin sanottua Kristuksen kirkkolakia (Matt 18:15-20), josta liikkeessä opetetaan seuraavaa: jos kristitty huomaa lähimmäisensä tekevän väärin, hän menee ensin keskustelemaan kahden kesken, sitten muutaman muun kanssa. Jos lähimmäinen ei usko, asia viedään seurakunnan käsiteltäväksi ja jos hän ei vieläkään usko, häntä pidetään epäuskoisena eli uskosta luopuneena. Tämä on tarkoitettu lähinnä uskovien keskinäiseen kanssakäymiseen. Nimitys on käytössä vain lestadiolaisuudessa.

Avainten vallalla tarkoitetaan sitä, että on valta antaa syntejä anteeksi (päästää syntejä) ja myös valta olla antamatta anteeksi (sitoa syntejä). Usein tämä kuvataan taivaan portilla vartioivana Pietarina. Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan, että tämä valta on kaikilla oikein uskovilla, jotka ovat ensin saaneet avainten vallan kautta omat syntinsä anteeksi. Syntien anteeksiantamattomuus eli "sitominen" on harvoin käytetty tapa saada uskossa erehtynyt ymmärtämään tilansa. 1960- ja 1970-luvun hajaannuksissa käytetty sitominen herätti paljon keskustelua myös julkisuudessa.

Kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan naispappeuden vastustajia oli kirkon työntekijöistä lestadiolaisuuden ja viidesläisyyden joukossa. Vanhoillislestadiolaisuus suhtautuu naispappeuteen kieltävästi, mutta liikkeen papit eivät kuitenkaan ole kieltäytyneet toimittamasta messuja tai sakramentteja naispappien kanssa. Uusimpana erimielisyyden aiheena ovat hedelmöityshoidot. Myös ekumeniasta ja ehkäisystä ollaan eri mieltä kirkon valtavirran kanssa. Nykyisin vanhoillislestadiolaisuus hyväksytään kirkossa omine opillisine painotuksineen. Se on myös Suomen luterilaisen kirkon aktiivinen herätysliike. Erityisesti sen vahvoilla kannatusalueilla toiminta on leimaa antavaa myös kirkon toiminnassa.

Erot muihin lestadiolaissuuntiin

Esikoislestadiolaisuuteen verrattuna vanhoillisuus eroaa siinä, että ei uskota olevan mitään "esikoisten seurakuntaa", joka siirtyy henkilöltä toiselle tai on maantieteellisesti sidottu herätyksen sydänalueille. Myös ajatus erillisestä hengellisestä hallituksesta, eli "Lapin vanhimmista" torjutaan. Vanhoilliset uskovat, että kaikki uskovaiset ovat saman hengen ja uskon vaikutuspiirissä seurakuntana. Myös 1900-luvun vaihteessa esikoisuudessa esiintynyt opetus vaatetuksen ja sisustuksen yksinkertaisuudesta torjuttiin. Esimerkiksi kravattia voi vapaasti käyttää.

Uusheräyksen opista torjuttiin aikanaan opetus lain kolmannesta käytöstä. Uusheräyksen alkuaikoina vanhoilliset vastustivat erityisesti uusheräyksen opetusta, jonka mukaan anteeksiantoa pantattiin, eikä syntejä uskallettu julistaa anteeksi. Vanhoillislestadiolaisuudessa haluttiin säilyttää laaja kaikkien syntien anteeksianto, jota saarnattiin "seiniä myöten".

Rauhan sanaan verrattuna vanhoillisuus on opillisesti yhtenäisempi. Rauhan sana on erityisesti Amerikassa jakaantunut sisäisesti. Vanhoilliset pitävätkin sitä esikoisuuden, uusheräyksen ja entisten vanhoillisten sekaseurana. Rauhan sanalaisuus on väljempi liike, eikä esimerkiksi television katsominen kotona aiheuta pahennusta.

Elämänsanalaisuuden synnyttyä jouduttiin tekemisiin opillisten kysymysten kanssa. Erimielisyyksien aiheina olivat esimerkiksi seurakunnan rajat, sakramenttikysymykset, sanan valta, sekä muutamat muut kysymykset.

Pienemmät vanhoillislestadiolaisuudesta eronneet suunnat ovat olleet hyvin moninaisista syistä syntyneitä.

Yhteisöllisyys

Perhon juhlaportti.JPG. Kuva on Perhon suviseuroista vuodelta 2005.]]

Vanhoillislestadiolaisuus on voimakkaasti yhteisöllinen herätysliike. Liikkeen sisällä on muun muassa omat tervehdystapansa: tervehdittäessä sanotaan "Jumalan terve!" ja hyvästellessä "Jumalan rauhaa!". Tätä tervehdystä käytetään muista lestadiolaisuuden suunnista poiketen vain samanuskoisten kesken. Kuten nuoret yleensä, myös lestadiolaisnuoret saattavat hakeutua samanmielisten seuraan, tässä tapauksessa toisten vanhoillislestadiolaisten joukkoon. Kuitenkaan ei ole tarkoituksellinen tavoite eristäytyä ulkomaailmasta, vaan yhteydenpitoa liikkeen ulkopuolistenkin kanssa halutaan pitää myös yksilötasolla. Tähän kehottavat Jeesuksen sanat "maan suolana" olemisesta. Samoin avoimemmalla suhtautumisella vältetään väärinkäsityksiä.

Vanhoillislestadiolaisilla on tapana valita aviopuolisonsa toisten vanhoillislestadiolaisten joukosta (katso: endogamia). Avioliiton ulkopuolisista sukupuolisuhteista pidättäytymisen vuoksi avioliitot solmitaan usein melko nuorina verrattuna nyky-yhteiskunnassa vallitsevaan käytäntöön. Avioliittoa pidetään Jumalan säätämänä pyhänä asiana ja sen katsotaan liitävän avioparit toisiinsa kuolemaan saakka.

Yhteisöllisyyttä lisäävät monet yhteiset tapahtumat kuten seurat rauhanyhdistyksillä ja kodeissa, suviseurat, päiväkerhot ja pyhäkoulut. Jo pienille lapsille opetetaan liikkeen opetuksia ja heitä halutaan kasvattaa ja ohjata pysymään samassa uskossa. Kaikesta yhteisöllisyydestä huolimatta vanhoillislestadiolaiset korostavat, että vain omakohtaisella uskolla pelastuu.

Kaanaan kieli

Kuten yhteisöissä aina, lestadiolaisillakin on oma kielen vivahteensa, jota he kutsuvat Kaanaan kieleksi. Kaanaan kieli koostuu muutamista Raamattuun perustuvista sanoista ja sanonnoista, esimerkiksi "käydä armolähteen luo" (pyytää synnit anteeksi). Ulkopuolisen saattaa olla vaikea ymmärtää saarnoja, varsinkin pitkään saarnanneiden saarnamiesten puhetta. Niissä viljellään mielellään erilaisia kielikuvia, jotka pohjautuvat pääasiallisesti Raamatun tekstiin. Kaanaan kielen viljely ei ole itsetarkoitus, mistä esimerkkinä on suviseuroihin järjestetty referointipalvelu, jossa toimittajat kuuntelevat puheet tarkasti ja perkaavat sieltä pois kaanaankieliset kokonaisuudet. Näin ulkopuolisen on helpompi ymmärtää saarnan perusidea. Vanhoillislestadiolaiset käyttävät Raamattunaan vuoden 1878 evankelis-luterilaisen kirkon virallisen painoksen mukaista käännöstä, joka pohjautuu Bibliaan eli Antti Litzeliuksen käännökseen vuodelta 1776. Syynä on käsitys siitä, että myöhemmissä käännöksissä on enemmän epätarkkuuksia. Bibliasta katsotaan myös välittyvän hyvin uskonpuhdistuksen keskeisiä periaatteita.

Julkaisutoiminta

SRK:n kustannustoiminta alkoi vuonna 1906 kun edeltäjä Lähetystoimen päätoimisto julkaisi 16-sivuisen perustuskokouksen pöytäkirjan. Julkaisutoiminta on jaoteltu kirjoihin, lehtiin ja äänitteisiin. Liike ei juuri ottanut kantaa julkisuudessa olleisiin väitteisiin ennen 1970-lukua. Liike katsoi ajautuneensa pakkotilanteeseen ja ryhtyi avoimempaan tiedotuspolitiikkaan. Esimerkiksi suviseuroihin kutsuttiin toimittajia. Myös Internet-sivut, vuosikirjat ja kannanilmaisut ovat osa nykyistä avoimuutta.

Kirjat: Alussa julkaisutoiminta painottui lähinnä erilaisten kokousten pöytäkirjoihin, Raamattuun ja laulukirjoihin. Tärkein painettava kirja on vanha kirkkoraamattu eli Biblia. Sitä on painettu vuodesta 1923 lähtien ja painoksia on otettu yli 120 000. Nykyään vuosittaisia kirjajulkaisuja ovat SRK:n vuosikirja sekä suviseurajulkaisu. Kirjat jakautuvat aihealueittain Raamattuihin, laulukirjoihin, hartaus- ja opillisiin kirjoihin, runokirjoihin, kertomuskirjoihin, historiankirjoihin, opetuskirjoihin ja muihin kirjoihin.

Lehdet: Päivämies, Siionin kevät ja Siionin lähetyslehti ovat SRK:n julkaisemia lehtiä. SRK:n pää-äänenkannattaja Päivämies ilmestyy keskiviikkoisin. Sen levikki on noin 22 700. Lehti kertoo vanhoillislestadiolaisuudesta ja sen toimintaympäristöstä sekä ottaa rakentavasti kantaa keskeisiin yhteiskunnallisiin ja kirkollisiin kysymyksiin. Lehti on poliittisesti sitoutumaton ja tarkoitettu kaikkien luettavaksi. Siionin kevät on hengellinen lastenlehti, jonka sisältöä ovat lapsille ymmärrettävässä muodossa olevat artikkelit Raamatun kirjoituksista, lasten puheet ja piirrokset sekä lasten kirjepalsta. Siionin lähetyslehti on SRK:n vanhin lehti. Lehteä on julkaistu vuodesta 1912 lähtien. Se kertoo vanhoillislestadiolaisten opetuksesta ja toiminnasta sekä lähetystyöstä. Lehtiä julkaistaan myös äänilehtinä. Jouluisin julkaistaan myös Siionin joulu -lehti. Amerikassa LLC julkaisee kahta lehteä: The Voice of Zionia ja The Shepherd's Voicea. Kirjoitukset ovat englanniksi, espanjaksi ja ranskaksi.

Äänitteet: Ensimmäisiä äänitteitä olivat vuonna 1976 ilmestyneet laulu- ja saarnakasetit. Vuodesta 1976 on suviseuroista julkaistu saarnakasettisarja. Nykyisin äänitteet julkaistaan kasettien sijasta cd-levyinä.

Siionin laulut on vanhoillislestadiolaisten laulukokoelma. Sitä on käytetty vuodesta 1916. Se on käännetty englanniksi, saksaksi, venäjäksi ja viroksi.

Yhdistykset

Lestadiolaiset perustivat ensimmäiset rauhanyhdistykset jo 1800-luvulla. Nimi 'rauhanyhdistys' tulee Raamatun sanoista: "hän on meidän rauhamme" ja se tarkoittaa Jeesuksen omilleen antamaa rauhaa. Suurimmat Rauhanyhdistykset sijaitsevat Oulussa, Helsingissä, Jyväskylässä, sekä Tampereella. Rauhanyhdistykset kuuluvat Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistykseen. Suomessa rauhanyhdistyksiä on 199, Venäjällä 8, Ruotsissa 5, Norjassa ja Virossa yksi.

Lähetystoiminta

Vanhoillislestadiolaisuus on levinnyt kaikkialle Suomeen. Sen vahvinta kannatusaluetta on silti edelleen Pohjois-Suomi eli Lappi, Pohjanmaa ja Koillismaa. Etelä-Suomessa eniten toimintaa on Helsingin, Turun ja Tampereen seuduilla. Kirkon nelivuotisraportin mukaan vanhoillislestadiolaisilla oli toimintaa kahdessa seurakunnassa kolmesta ja säännöllistä eli kuukausittaista toimintaa kolmanneksessa. Oulun hiippakunnassa toimintaa oli kerran kuukaudessa peräti 91% alueen seurakunnista. Vanhoillislestadiolaisilla on myös omat toimitilat 75% Oulun hiippakunnan seurakunnista. Oulun hiippakunnan jälkeen eniten toimintaa on Lapuan hiippakunnassa. Kattojärjestöllä Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksellä on 199 omaa rekisteröityä paikallisyhdistystä, joissa pidetään seuroja viikottain tai useammin. Yleisimpiä seurapäiviä ovat sunnuntai, lauantai ja keskiviikko. Muuta toimintaa on muuna aikana.

Seurat

Helsinki Cathedral in July 2004.jpg. ]]

Vanhoillislestadiolaiset järjestävät seuroja Suomessa ja ulkomailla. Vanhoillislestadiolaisten seurat ovat hartaustilaisuuksia, joissa lauletaan Siionin lauluja ja virsiä, jonka jälkeen saarnaavat liikkeen omat papit tai maallikkosaarnaajat. Saarnoja pidetään yleensä kaksi ja niiden välissä on väliaika, jolloin on kahvitarjoilu ja yleistä seurustelua. Seurapuheen johdannoksi saarnaaja lukee Raamatusta katkelman, jonka hän sitten selittää seurakunnalle. Saarnoja ei yleensä kirjoiteta etukäteen, vaan rukoillaan, että Jumala antaa puhuttavaa Pyhän Hengen kautta. Seuroja pidetään pääasiassa pari kolme kertaa viikossa rauhanyhdistyksissä ja epäsäännöllisemmin kirkoissa, seurakuntataloissa, kodeissa, sairaaloissa ja vankiloissa. Suurempia seuratapahtumia ovat suviseurat, juhannusseurat, maakunnalliset kesäseurat (Alajärvi ja Ivalo) ja opistoseurat. Niiden ajankohdat löytyvät seurakalenterista. Vuosittain Suomessa järjestetään noin 12 000 seuratilaisuutta ja ulkomailla noin 1 100. Seuratilaisuudet ovat kaikille avoimia. Seurakuntia palvelee noin 100 pappia ja 700 maallikkosaarnaajaa.

Suviseurat

Suviseurat ovat vuosittainen seuratapahtuma. Suviseurat ovat jatkoa 1800-luvulla järjestetyille Lannavaaran kokouksille. Ne pidetään yleensä heinäkuun alussa ja niiden pitopaikka vaihtelee vuosittain. Vuonna 2006 ne pidetään Sotkamossa. Suviseuroihin kokoontuu yleensä noin 70 000 ihmistä. Tilaisuus on avoin lähetystapahtuma ja sinne on vapaa pääsy. Osa ihmisistä vierailee paikalla autolla, mutta suuri osa majoittuu alueelle. Peruspalvelut on pyritty turvaamaan siten, että suviseura-alueelta ei tarvitse poistua. Tärkein ohjelma ovat seurapuheet, joita pidetään noin 20. Saarnojen välillä lauletaan virsiä ja siionin lauluja. Suviseuroissa järjestetään myös ehtoollinen, sekä Jumalanpalvelus. Suviseuroissa toimii suviseuraradio.

Muu toiminta

Vaikka seurat ovat päätoimintamuoto, järjestetään jokaiselle ikäluokalle omanlaista toimintaa: eläkeläiskerhoista päiväkerhoon. Järjestetään myös erilaisia virkistymisleirejä ja kursseja. Kaikissa tapahtumissa pääasiana on uskonelämän hoitaminen. Toimintamuodot vaihtelevat paljon alueittain.

Ulkolähetystyö

Suviseurat lippurivi.JPG | VlestadiolaisuusEU.png | VlestadiolaisuusAm.png | VlestadiolaisuusAf.png

Lisääntyneen kansainvälisyyden ja muuttoliikkeen ansiosta vanhoillislestadiolaisuus on levinnyt ulkomaille. Erityisesti 1990-luvun jälkeen lähetystyö laajeni merkittävästi. Vanhojen lähetysmaiden lisäksi on tullut uusia alueita. Ulkomailla asuu noin 8 000–12 000 vanhoillislestadiolaista. SRK tekee lähetystyössä yhteistyötä ulkomailla toimivien sisarjärjestöjensä kanssa. Vanhoillislestadiolaiset tekevät lähetystyötä 18:ssa maassa.

Lähetystyössä ajatellaan, että Jumala suo herätyksen aikoja, eikä lähetystyötä tehdä varsinaisina käännytyksinä. Yleensä lähetystyö aloitetaan etsikonaikana eli kun kohdealueella on vastaanottavaisia heränneitä. Sisälähetystä pidetään tärkeänä, sillä eniten sanaa kaivataan omien keskuudessa. Ruotsissa, Unkarissa, Virossa ja Venäjällä toimii vanhoillislestadiolaisia kirkon viroissa, esimerkiksi kirkkoherroina, kappalaisina ja pappeina. Keniassa, Ruotsissa, Saksassa ja Venäjällä toimii paikallisia maallikkosaarnaajia. Vanhoillislestadiolaisilla on vakiintunutta seuratoimintaa seuraavissa paikoissa:

Vanhoillislestadiolaiset tekevät myös vakiintunutta lähetystyötä seuraavissa maissa: Ecuadorissa, Espanjassa, Itävallassa, Islannissa, Iso-Britanniassa, Kanadassa, Keniassa, Latviassa, Norjassa, Ruotsissa, Saksassa, Suomessa, Sveitsissä, Togossa, Unkarissa, Venäjällä, Virossa ja Yhdysvalloissa.

Radio- ja Internet-lähetystyö

Vanhoillislestadiolaiset lähettävät seuroja lähiradioissa vaihtelevina aikoina. Myös jokavuotisissa suviseuroissa toimii suviseuraradio, joka tavoittaa noin kolme miljoonaa suomalaista. Se lähettää kaikki suviseurasaarnat, sekä tuottaa erilaista ohjelmaa väliajalle. YLE Radio 1 radioi suviseuroista vuosittain kaksi saarnaa. Seuroja ajoittain lähettävät radioasemat ovat Järviradio, Radio Kajaus, Radio Moreeni, Radio Pooki, Radio Pro ja Helsingin lähiradio.

Seuroja voi kuunnella puhelimitse Helsingin Rauhanyhdistykseltä. Tornion ja Vaasan seudun rauhanyhdistykset lähettävät sunnuntaisin seuroja Internetin kautta. Kahden vuoden suviseurasaarnat ovat kuunneltavissa Internetin kautta. Niitä löytyy myös englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, venäjäksi ja viroksi tulkattuina. Myös Laestadian Lutheran Church lähettää seuroja Internetin kautta. Saarnat ovat englanniksi, mutta ne on tulkattu joskus myös suomeksi. Nykyisin internetistä löytyy arkistoituja saarnoja.

Opistot ja leirikeskukset

Jämsän opisto.jpg Vanhoillislestadiolaisilla on kolme kansanopistoa: Jämsässä, Reisjärvellä ja Ranualla. Kristilliset perusarvot ovat opistoissa keskeisessä asemassa. Opistoilla on vuoden kestoisia linjoja: valittavana on esimerkiksi kielilinjoja, viestintälinjoja ja kädentaitojen linjoja. Kullakin opistolla on omat erikoispainotuksensa. Jämsän kansanopisto on painottunut musiikkiin, Ranuan kansanopisto viestintään ja Reisjärven kansanopisto luontoon. Opistoilla järjestetään lisäksi erilaisia lyhyt- ja viikonloppukursseja sekä vuosittaiset opistoseurat.

SRK:lla on käytössään leirikeskuksia eri puolilla Suomea, muun muassa Haapajärvellä, Hankasalmella, Kuusamossa, Oitissa, Rovaniemellä ja Siikajoella. Vuosittain näissä keskuksissa pidetään useita leirejä kuten rippikoululeirejä, virkistysleirejä, poika- ja tyttöleirejä, isät ja pojat -leirejä, äidit ja tytöt -leirejä ja hiihtoleirejä.

Kritiikki

Vanhoillislestadiolaisuutta ovat kritisoineet sekä kirkko, yksittäiset kristityt, että ulkopuoliset kautta aikojen. Suurin kritiikki on kohdistunut oppiin siitä, että vain yhdessä uskossa pelastuu. Vanhoillislestadiolaisia on moitittu hengellisesti ylpeiksi ja heidän on sanottu pitävän itseään muita parempina ihmisinä. Heitä on syytetty jopa antinomismista runsaan anteeksiannon takia, kun he "antavat anteeksi seiniä myöten", ja syntien anteeksi saamista on pidetty liian helppona. Vanhoillisuudessa on monesti todettu, että he antaisivat synnit anteeksi "seinien ulkopuolellekin", jos vain muut haluaisivat. Liikettä on arvosteltu myös patriarkaalisuudesta. Naisia ei hyväksytä puhujiksi eikä lestadiolaisuus hyväksy naispappeutta. Naista arvostetaan ennen kaikkea äitinä ja kasvattajana. Toisaalta liikkeessä kaikilla, myös naisilla, on valta antaa syntejä anteeksi. Tämä oli radikaalia varsinkin vielä ennen naispappeuden hyväksymistä.

Lestadiolaisia on syytetty toisten asioihin sekaantumisesta, kun he itse ajattelevat toimivansa Kristuksen kirkkolain mukaan. Avainten vallan toinen käyttö, syntien sitominen, on aiheuttanut kritiikkiä. Liikkeen opetuksista eri mieltä olevia jäseniä saatetaan sitoa synteihinsä eli hänelle ei anneta syntejä anteeksi ennen kuin hän on aidosti katunut. Tutkija Aini Linjakumpu on kritisoinut liikettä siitä, että vaikka liikkeen yhtenäisyys rakentuu uskonnollisten määräysten, kuten televisio- ja ehkäisykiellon varaan, ei ole olemassa luetteloa synneistä vaan synti määräytyy yhteisön sisällä. Linjakummun näkemyksen mukaan tämä mahdollistaa yhteison johtajavaltaisessa rakenteessa vallankäytön muihin yhteisön jäseniin. Lestadiolaisuus, kuten muutkin suljetut uskonnolliset yhteisöt yleensä, on selkeä hierarkinen organisaatio, jossa liikeeen johtajat määrittelevät uskonnollisen sanoman tulkinaan ja valvovat jäsenten toimintaa. Suljettu yhteisö rakentuu myös etäisyyden ottamiseen muihin uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja kulttuureihin. Liikkeen opillinen käsitys kieltää niiden pelastumisen, jotka eivät ole heidän kanssaan samassa uskossa ja opissa. Ja vain valitut, eli "elävässä uskossa" olevat vanhoillislestadiolaiset, kehitysvammaiset ja pienet lapset saavat pelastumisen armon. Aini Linjakumpu: Lestadiolaisuus suomalaisena ääriliikkeenä

Kuten useat muutkin uskonnot, myös vanhoillislestadiolaisuus tuo paineita ihmiselle, joka haluaa erota liikkeestä. Liikkeestä pois kääntynyttä ihmistä pidetään uskosta luopuneena eikä häntä enää mahdollisesti kohdella niin hyvin. Liikkeestä eronneeseen pyritään yleensä suhtautumaan kunnioittavasti ja ystävällisesti, vaikka uskon tuomaa yhteyttä ei enää löydykään. Uskon tuoman hengenyhteyden lakattua eronnut saattaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi ja hylätyksi.

Katso myös

Kirjallisuutta

Historiankirjat

  • Paavo Viljanen: Wäinö Havas, hengen ja miekan mies
  • Heikki Jussila: Kutsujan armo laestadiolaisessa kristillisyydessä. 1948
  • Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys. Lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1879–1899. SRK 1997
  • Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys. Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) elämänvaiheet ja kuvaus herätyksen leviämisestä Laestadiuksen kuolemaan saakka. SRK
  • Aulis Zidbeck: Ole vapaa vapaaksi ostettu lauma. Juhani Raattamaa — opettaja ja sielunhoitaja. SRK 1985

Muut kirjat

Opilliset kirjat

  • Kullervo Hulkko: Kukistumaton valtakunta. 951-9422-03-X - SRK 1965.
  • Einari Lepistö: Lammasten askelissa. 951-9422-64-1 - SRK 1985.
  • Juhani Uljas: Peltoon kätketty aarre. 951-843-011-X - SRK 2000.
  • Erkki Reinikainen:
    • Lisää meille uskoa. SRK 1976.
    • Myrskyt lakkaavat. 951-9422-46-3 SRK 1983.
    • Näin on kirjoitettu. 951-9422-68-4 SRK 1986.
    • Näin on uskottu. 951-8940-10-X SRK 1990.
    • Niin kuin kuvastimesta. 951-8940-40-1 SRK 1994.
    • Usko ja teot: vanhurskauttamisoppia koskevan yhteisen julistuksen arviointia. 951-8940-96-7 SRK 1999.
    • Usko ja kaste. 951-843-016-0 SRK 2001.
    • Usko ja Jumalan sana: uskonpuhdistuksen raamattuperiaatteen viesti meille. 951-843-042-X SRK 2003.

Kriittiset kirjat

    • fiktiivinen kuvaus SRK-lestadiolaisten elämästä 1970-luvun lopulla

Aiheesta muualla

Saarnamiehiä ja pappeja

Sekalaisia

Internet-seuroja

Arkistoituja saarnoja

Kritiikkiä

Viitteet

Vanhoillislestadiolaisuus

Conservative Laestadianism | Gammallaestadianism

 

This article is licensed under the GNU Free Documentation License. It uses material from the "Vanhoillislestadiolaisuus".

Home Page • arts • business • computers • games • health • hospitals • home • kids & teens • news • physicians • recreation• reference • regional • science • shopping • society • sports • world