article

Suomen kieli kuuluu uralilaiseen kielikuntaan, sen suomalais-ugrilaisen haaran itämerensuomalaisiin kieliin. Suomen kieli on rakenteeltaan varsin agglutinoiva, kieliopillisia suhteita ilmaistaan taivutuksella, minkä johdosta sanajärjestyksen vaihtelulla ilmaistaan lähinnä informaatiorakennetta (uusi/vanha informaatio, jonkin lauseenjäsenen korostaminen). Lauseenjäsenten perusjärjestys on subjekti-predikaatti-objekti.

Suomen kielen puhujia on noin 6 miljoonaa. Heistä suurin osa asuu Suomessa, mutta vanhoja suomenkielisiä väestöryhmiä on Pohjois-Ruotsissa (meänkielen puhujat), Norjassa (kveenit) sekä Inkerissä (näistä suuri osa 1900-luvun mittaan hajaantunut, karkotettu, paennut tai muuttanut muualle). Siirtolaisuuden myötä uudempia suomalaisryhmiä on syntynyt Pohjois-Amerikkaan (etenkin 1800-luvulla, näiden jälkeläisistä suurin osa jo kielellisesti sulautunut) sekä Eurooppaan. Suurin nykyinen ulkosuomalaisryhmä on syntynyt sodanjälkeisen muuttoliikkeen tuloksena Ruotsiin.

Suomen kielen historiaa

Itämerensuomalaisten kielten, joihin suomikin kuuluu, yhteistä oletettua kantamuotoa, kantasuomea, puhuttiin Suomenlahden molemmin puolin jo ennen ajanlaskumme alkua. Kantasuomi ja saamelaiskielet puolestaan voidaan palauttaa yhteiseen kantamuotoon, jota nimitetään varhaiskantasuomeksi tai suomalais-saamelaiseksi kantakieleksi. Itämerensuomalaiset ja saamelaiset kielet alkoivat erota toisistaan noin 1500-1000 ennen ajanlaskun alkua. Tämä eriytyminen oli vähittäistä ja tapahtui paljolti siten, että eteläisemmässä Suomessa asuneet saamelaiset sulautuivat suomalaisten esi-isiin.

Suomenlahden pohjoispuolisista itämerensuomalaisista murteista alkoi kehittyä suomen kieli vasta 1200-luvulta lähtien, kun Ruotsin ja Novgorodin/Venäjän raja erotti karjalan kielen esimuotojen puhujat suomen itämurteiden esimuotojen puhujista. Suomen kirjakieli perustui 1500-luvulta 1800-luvun alkuun saakka lähinnä vanhan pääkaupungin Turun ympäristön lounaismurteisiin, kansa puhui omia murteitaan, eikä yhtenäistä "suomen kieltä" nykyisessä mielessä ollut olemassa.

Ennen 1500-lukua, ns. varhaissuomen kaudella, suomea ei juuri käytetty kirjakielenä; säilynyt on vain muutamia nimiä, sanoja ja lauseenkatkelmia. Suomen kirjakieli syntyi uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla. Piispa Mikael Agricola julkaisi ensimmäiset painetut suomenkieliset kirjat (Abckiria 1543, Se Wsi Testamenti 1548 ym.). Agricolan oikeinkirjoitus perustui latinan, saksan ja ruotsin esikuviin, ja esimerkiksi äänteiden pituuden merkitseminen tai ä:n ja e:n erottaminen oli epäjohdonmukaista. Tästä lähtien, ns. vanhan suomen kaudella, jota kesti 1500-luvulta 1800-luvun alkupuolelle, suomen kirjakielen kirjoitustapa kehittyi ja johdonmukaistui, mutta käyttö ei juuri laajentunut alkeisopetuksen ja kirkon ulkopuolelle. Suomeksi kirjoitettiin lähinnä uskonnollista kirjallisuutta sekä tärkeimpiä hallintotekstejä (esimerkiksi kansalle tiedoksi annettavat asetukset), kansa osasi periaatteessa lukea mutta harvemmin kirjoittaa.

1800-luvun alkupuolella poliittiset muutokset (autonomian aika) ja kansallisromantiikan aatteet tekivät suomen kielen kehittämisen ajankohtaiseksi. Ns. murteiden taistelun myötä lounaissuomalaisten ainesten tilalle otettiin myös itäsuomalaisuuksia, ja kirjakielestä kehittyi kompromissiratkaisu, joka ei sellaisenaan edusta mitään murretta. Sanastoa kehitettiin voimakkaasti johtamalla uudissanoja tai ottamalla murresanoja hieman uudenlaiseen käyttöön (esim. juna alkuaan 'jono'). Vuoden 1863 kieliasetuksella määrättiin, että suomen kieli saisi ruotsin rinnalla virallisen kielen aseman 20 vuoden kuluessa. Tämä pakotti myös kehittämään suomenkielistä kansanopetusta. 1800-luvun mittaan vakiintuivat suomenkielinen lehdistö ja "maallinen" kaunokirjallisuus.

Ns. nykysuomen kauden lasketaan alkaneen vuoden 1870 tienoilla. Tämän jälkeen suomen yleiskieli ei ole kokenut yhtä jyrkkiä muutoksia kuin 1800-luvun vakiintumiskaudella, vaikka sanasto tietenkin uudistuu jatkuvasti. Viime vuosikymmenten merkittävin muutos ei koske yleiskieltä itseään vaan sen käyttöä: yhä virallisemmissa yhteyksissä voidaan varsinkin suullisesti käyttää ns. puhekieltä tai siihen kuuluvia muotoja. Tällaisia puhekielisyyksiä, joilla usein on vanha murretausta mutta joita normitetussa yleiskielessä ei ole hyväksytty, ovat esim. pronominien pikapuhemuodot mä, sä tai passiivi monikon 1. persoonan sijasta: me mennään.

Sanaston kehityksestä

Kantasuomalaisen vaiheen jälkeen, suomen kielen erilliskehityksen aikana, suomen kielen sanasto on uusiutunut osaksi omalta pohjalta — suomen kieleen syntyy jatkuvasti uusia johdoksia ja yhdyssanoja — ja osaksi vieraiden kielten vaikutuksesta. Vanhemmat lainasanat on äänteellisesti täysin mukautettu suomen kieleen, esim. sananalkuiset konsonanttiyhtymät on yksinkertaistettu (lukkari < ruots. klockare) ja vieraat konsonantit korvattu (sohva < ruots. soffa).

Voimakkaimmin suomen kieleen on vaikuttanut suomalaisten vuosisatainen sivistys- ja hallintokieli ruotsi, josta on lainattu satoja sanoja. Myös yleiseurooppalaiset kulttuurisanat, aasista öylättiin, on usein saatu ruotsin kielen välityksellä. Venäjän kielestä on lainasanoja saatu etenkin itäisimpiin murteisiin, ja jotkin näistä ovat — osaksi kansanrunojen ja Kalevalan tuella, ja myös siksi, että useimmat suomalaiset eivät niitä vierasperäisiksi tunnistaneet — päässeet 1800-luvulla yleiskieleen (esim. leima, rotu, viesti).

Suomen kirjakieltä luotaessa suosittiin muista kielistä otettujen lainasanojen (ns. sivistyssanojen) sijasta suomenkielisistä sanavartaloista johdettuja uudissanoja: kirja → kirjasto (eikä biblioteekki), puhe → puhelin (eikä telefooni), oppi → yliopisto (eikä universiteetti), muovata → muovi (eikä plastiikki).

Monet uudissanat eivät kuitenkaan menestyneet: sätiö (radio), kärkky (bakteeri), äänikkö (magnetofoni), jalopeura (leijona), paukkumaissi (popcorn) ja joukkoistuin (sohva) ovat vaipuneet unholaan. Jotkut hilpeimmistä ehdotuksista, kuten kimppameniö (bussi), haarasoipio (sello) ja jättisahio (kontrabasso), eivät kuitenkaan ole Kielitoimiston vaan pilapiirtäjä Kari Suomalaisen käsialaa.

Uusien sanojen keksiminen on kuitenkin ollut hiipumaan päin ja kansainvälistymisen myötä myös suomen kieleen syntyy nykyisin yhä enemmän lainasanoja. Suomi lainaa sanoja yleensä joko muuntamalla ne kieliasuun sopiviksi (tape → teippi) tai käännöslainoina (motherboard → emolevy). Osa käytetyistä sanoista on yleiskäyttöön otettuja tuotemerkkejä, kuten heteka tai mono. Eräs tunnetuimmista nykyisistä keksityistä sanoista on matkapuhelinta tarkoittava nimi kännykkä (eng. mobile phone).

Suomen kieltä hoitava julkisin varoin ylläpidetty kielitoimisto ei puutu aktiivisesti kielen kehitykseen, eikä sillä ole valtaa kuin suositusten antajana. Esimerkiksi kielitoimiston vastine Islannissa muodostaa jokaiselle ei-skandinaaviselle lainasanalle skandinaavisen vastineen, joka siitä lähtien otetaan käyttöön lain voimalla. Islantilaiset ovatkin erityisen ylpeitä sanastoltaan omaleimaisena säilyneestä kielestään. Myös kielitoimiston vastine Ranskassa muodostaa samoin lainasanoille omaperäiset vastineet, joita on käytettävä kaikessa virallisessa kielenkäytössä ja mainonnassa.

Suomen kielen sanakirjat ja kielioppiteokset

Aeschillus Petraeus julkaisi ensimmäisen suomen kielen kieliopin Linguae Finnicae brevis institutio vuonna 1649. Ensimmäinen laajempi suomen kielen sanakirja on Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus vuodelta 1745. Se sisältää 16 000 hakusanaa, sekä lopussa ruotsinkielisten sanojen luettelon. Vuonna 1917 siitä julkaistiin täydennetty painos.

Ensimmäinen täysin yksikielinen suomen kielen sanakirja on Nykysuomen sanakirja. Sen ensimmäinen osa ilmestyi 1951, vaikka toimitustyö alkoi jo 1920-luvun lopussa. Sen jälkeen osia ilmestyi tasaiseen tahtiin vuoteen 1961 asti, jolloin kuudes ja viimeinen osa ilmestyi. Professorit Matti Airila ja Matti Sadeniemi olivat kirjan päätoimittajia. Nykysuomen sanakirjasta tuli sekä kieltä kuvaava teos että myös normatiivinen, sillä se antaa suosituksia sanojen käyttämisestä. Nykysuomen sanakirja on edelleen laajin suomen kielen sanakirja sisältäen yli 200 000 hakusanaa. Vuonna 2002 WSOY julkaisi sanakirjan 15. painoksen, joka on kaikkien uusintapainosten tapaan identtinen ensipainoksen kanssa.

Vuosina 1990-1995 valmistui Suomen kielen perussanakirja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisemana ja Editan kustantamana. Perussanakirja on kolmiosainen ja sisältää lähes 100 000 hakusanaa. Se kuvaa nykyisen yleiskielen sanastoa ja antaa ohjeita sanojen käytöstä. Perussanakirjan CD-ROM versio ilmestyi vuonna 1997. Kielitoimiston sanakirja on vuonna 2005 julkistettu Perussanakirjaan pohjautuva sähköinen sanakirja.

Muoto-oppia

Suomen kielen sanaluokat ovat substantiivit, adjektiivit, pronominit, numeraalit, verbit ja partikkelit. Näistä neljää ensimmäistä kutsutaan nomineiksi ja ne taipuvat samoissa sijamuodoissa.

Nominit

Sijamuodot
Nominit taipuvat sijoissa eli sijamuodoissa yleensä sekä yksikössä että monikossa. Sijamuotoja katsotaan perinteisesti olevan 15. Niiden latinalaisperäiset ja harvoin käytetyt suomenkieliset rinnakkaisnimet ovat:

Abessiivi, instruktiivi ja komitatiivi ovat harvinaisia ja esiintyvät lähinnä adverbeiksi kiteytyneissä ilmauksissa (jalan). Raja sijapäätteen ja adverbinjohtimen välillä ei ole siis ehdoton. Vielä epämääräisempi asemaltaan on -tse-päätteinen prolatiivi (maitse, meritse, sähköpostitse), joka joskus lasketaan marginaaliseksi sijamuodoksi. Uudempi kielioppi ei aina mainitse myöskään akkusatiivia omana sijanaan, koska se on muutamia persoonapronominien taivutusmuotoja lukuun ottamatta yksikössä täysin genetiivin ja monikossa nominatiivin kaltainen. Eräissä murteellisissa ilmauksissa t-päätteistä akkusatiivia tapaa esimerkiksi nimien ilmauksessa (Otetaan Matit ja Maijat mukaan ja lähetään kylälle)

Possessiivinen taivutus

Substantiivit taipuvat myös persoonamuodoissa, toisin sanoen niihin voidaan liittää possessiivisuffiksi eli omistusliite osoittamaan omistusta. Possessiivisuffiksi liitetään mahdollisen sijapäätteen jälkeen.

  • -ni (yks. 1. pers.)
  • -si (yks. 2. pers.)
  • -nsa tai -nsä tai vokaalin pidentymä + -n (yks. 3. pers.)
  • -mme (mon. 1. pers.)
  • -nne (mon. 2. pers.)
  • -nsa tai -nsä tai vokaalin pidentymä + -n (mon. 3. pers.)

Possessiivisuffiksin käyttö on suomen yleiskielessä pakollista, jos substantiivin määritteenä on tai voisi olla genetiivimuotoinen aito persoonapronomini (minun autoni ~ autoni). Kolmannessa persoonassa joko persoonapronominin ja possessiivisuffiksin tai pelkän possessiivisuffiksin valinnalla ilmaistaan, onko kyse ns. refleksiivisestä omistuksesta (jossa omistaja on identtinen lauseen subjektin kanssa): Pekka näki autonsa (= oman autonsa) / Pekka näki hänen autonsa (= jonkun toisen auton).

Puhekielessä omistusliitteiden käyttöä vierastetaan ylätyylisenä ja niitä käytetään sen vuoksi epäsäännöllisesti. Parhaiten possessiivisuffiksit näyttävät säilyvän juuri refleksiivisen omistuksen yhteydessä (mä löysin kirjani)(vrt. mä löysin mun kirjan) sekä tyyli- ja tehokeinona. Vaihtelevasta käytöstään huolimatta kaikki possessiivisuffiksit ovat kuitenkin täysin ymmärrettävää ja normaalia kielenkäyttöä myös puhekielessä.

Possessiivisuffikseja käytetään myös refleksiivi- ja resiprookkipronomineissa (itselleni, toisilleen) sekä infiniittisten verbinmuotojen yhteydessä, siis persoonan ilmaisemiseen mm. ns. lauseenvastikkeissa (kerroin tulevani huomenna; emme elä syödäksemme).

Suomen kielessä tapahtunut kehitys osoittaa possessiivisuffiksien käytön olevan myös tulevaisuudessa vähenemässä ja korvautumassa pelkällä attribuutin genetiivillä, kuten viron kielessä on tapahtunut.

Verbit

Verbien taivutusmuodot jaetaan kahteen luokkaan:

  • Finiittinen taivutus tapahtuu persoonamuodoissa (kuusi persoonaa ynnä passiivi), aikamuodoissa sekä tapaluokissa eli moduksissa, ja finiittiverbit toimivat tyypillisesti lauseen predikaattina.
  • Infiniittiset eli nominaalimuodot saavat nominien taivutuspäätteitä (sijamuoto, mahdollisesti monikon tunnus tai possessiivisuffiksi) ja käyttäytyvät lauseessa nominin tavoin.

Finiittiverbien tapaluokkia eli moduksia on neljä: indikatiivi, imperatiivi, konditionaali ja potentiaali (sekä äärimmäisen harvinaiset eventiivi ja optatiivi). Neljässä aikamuodossa, joita ovat preesens, imperfekti (preteriti), perfekti ja pluskvamperfekti, taipuu moduksista vain tunnukseton "perusmuoto" indikatiivi. Muilla moduksilla ei ole varsinaista morfologista tempustaivutusta (so. moduksen ja menneen ajan tunnusta ei voi käyttää yhtaikaa samassa taivutusmuodossa), vaan niiden mennyttä aikaa voidaan tarvittaessa ilmaista perfekti- tai pluskvamperfektimuodoilla (olisi mennyt, lienee mennyt).

Verbien nominaalimuodot jakaantuvat infinitiiveihin ja partisiippeihin. Infinitiivit käyttäytyvät lauseessa hieman substantiivien tapaan. Ne voivat taipua joissakin sijoissa (syömässä, syömästä, syömään, syömättä) ja joissain tapauksissa saada possessiivisuffiksin (mennessämme, nähdäkseni). Partisiipit ovat taas taivutukseltaan ja syntaksissa hyvin adjektiivien tapaisia, eli niillä on täydellinen sijataivutus ja jopa vertailuasteet (esim. tehdä-verbin 1. partisiipilla tekevä on voittoaste eli komparatiivi tekevämpi ja yliaste eli superlatiivi tekevin). Partisiipeilla, toisin kuin infinitiiveillä, on myös sekä aktiivi- että passiivimuodot (syövä - syötävä, syönyt - syöty).

Suomelle kuten useimmille muillekin uralilaisille kielille on ominaista, että kieltosana on verbi — sekä morfologisesti että syntaktisesti. Kieltoverbi (e-) taipuu persoonissa (indikatiivi en, et, ei, emme, ette, eivät, imperatiivi älä, älköön, älkäämme, älkää, älkööt). Kieltoverbin nominaalimuodoista on vielä jäljellä nykyisin etuliitteenä käytettävä 1. partisiipin muoto epä; vrt. muut samannäköiset vanhanaikaiset yksitavuisten verbien 1. partisiipit kuten syöpä, saapa, viepä, lyöpä, voipa. Lauseopillisesti kieltoverbi toimii apuverbinä jonkin pääverbin kanssa: esim. Sinä et lukenut (vrt. Sinä olet lukenut); Etkö sinä lukenut (vrt. Oletko sinä lukenut).

Morfofonologiset eli taivutukseen liittyvät äännevaihtelut

Toisin kuin agglutinoivan kielen ihannetyypissä, suomen kielessä pääteaineksilla ja sanavartaloilla voi olla taivutusmuodoittain vaihtelevia variantteja. Tämä johtuu äännekehityksistä, jotka usein ovat yleisitämerensuomalaisia tai vieläkin vanhempia. Taivutusmuodoittain määräytyvää vartalonvaihtelua aiheuttavat seuraavat tekijät:

  • Konsonantti- ja vokaalivartalon vaihtelu. Useimmat (johtamattomat) nominivartalot päättyvät perusmuodossa (nominatiivissa) johonkin vokaaliin (esim. veri), tai se vartalo, johon useimmat taivutuspäätteet lisätään, on vokaaliloppuinen (esim. hevonen : genetiivi hevose-n), mutta joillakin nominityypeillä tietyt taivutuspäätteet, ennen kaikkea partitiivin pääte, liitetään konsonanttivartaloon eli vartalovarianttiin, jonka loppuvokaali puuttuu (ver-ta, hevos-ta). Niillä verbeillä, joilla on konsonanttivartalo, sitä käytetään imperatiivin monikon 2. sekä yksikön ja monikon 3. persoonassa (juos-koon, men-kää) sekä passiivimuodoissa (juos-taan, men-nyt).
  • Astevaihtelu: sanavartalon sisällä olevat klusiilit (k, p, t) vaihtelevat sen mukaan, onko niitä seuraava tavu historiallisesti umpinainen (konsonanttiin päättyvä) vai avoin (esim. kukka : genetiivi kuka-n : partitiivi kukka-a). Tällaisilla sanoilla on siis vahva- ja heikkoasteinen vartalo. Jos sanalla on konsonantti- ja vokaalivartalo, konsonanttivartalo on tyypillisesti heikkoasteinen (tappele-n : tapel-koon). Astevaihtelu on niin vahva ilmiö, että se on ulottunut jopa muutamiin puhekielisiin uudissanoihin, joissa se liitetään klusiiliin b (esimerkiksi dubata, dubbaa)
  • Vartalonloppuisen e:n ja i:n vaihtelu: vanhoilla omaperäisillä johtamattomilla nomineilla, joiden vartalovokaali taivutuspäätteen edellä on e, nominatiivi päättyy i:hin (vere-n : veri, lapse-n : lapsi). (Ne i-vartaloiset sanat, joilla nominatiivin loppu-i on myös taivutusmuotojen vartalovokaalina, ovat johdoksia kuten kasvi tai lainasanoja kuten lasi.)
  • t:n ja s:n vaihtelu: aikoinaan (jo ennen kantasuomalaista vaihetta) t on muuttunut s:ksi i:n edellä, joten niillä vanhoilla omaperäisillä sanoilla, joilla vartalovokaali i vaihtelee e:n kanssa, tämän edellä oleva t (tai sen astevaihtelupari d) vaihtelee s:n kanssa (esim. vesi : vet-tä : vede-n).

Esimerkkejä nominien vartalotyypeistä:

  • valo
    • muuttumaton vokaalivartalo valo-: valon, valoa
  • takka
    • vahva vokaalivartalo takka-: takkaan
    • heikko vokaalivartalo taka-: takassa
  • keihäs
    • vokaalivartalo keihää-: keihäät
    • konsonanttivartalo keihäs-: keihästä
  • opas
    • vokaalivartalo (vahva-asteinen) oppaa-: oppaana
    • konsonanttivartalo (heikkoasteinen) opas-: opasta
  • vesi
    • vahva vokaalivartalo vete-: vetenä
    • heikko vokaalivartalo vede-: vedestä
    • konsonanttivartalo vet-: vettä

Äänneoppi ja oikeinkirjoitus

Äännejärjestelmä

Suomen kielessä on suhteellisen laaja vokaalisto:

  • 5 etuvokaalia
    • labiaaliset (pyöreät) puolisuppea ö ja suppea y
    • illabiaaliset suppea i, puolisuppea e ja väljä ä
  • 3 takavokaalia
    • labiaaliset puolisuppea o ja suppea u
    • illabiaalinen väljä a.

Vokaalit voivat esiintyä lyhyinä ja pitkinä (pitkät merkitään kahdella kirjaimella). Lisäksi ne voivat vokaalisoinnun rajoissa muodostaa diftongeja (samaan tavuun kuuluvat kaksi peräkkäistä vokaalia) tai ns. vokaaliyhtymiä (kaksi peräkkäistä vokaalia, joiden välissä on tavunraja).

Omaperäisten sanojen konsonantistoon kuuluvat

  • soinnittomat klusiilit p, t, k sekä soinnillinen klusiili d (d esiintyy vain sanan sisällä t:n heikkoasteisena vastineena)
  • yksi sibilantti s
  • nasaalit m, n sekä ns. äng-äänne
  • likvidat l ja r
  • frikatiivit v ja j (jälkimmäinen hankaushälyltään hyvin heikko, paremminkin ns. puolivokaali) sekä samoin heikkohälyinen h.

Konsonanttijärjestelmä on siis varsin suppea. Vierasperäisissä sanoissa esiintyvät lisäksi konsonantit b, d (kaikissa asemissa), g, f ja š.

Konsonantit (paitsi h) voivat esiintyä sekä lyhyinä että pitkinä, toisisnsanoen kahdennettuina(tosin j kahdentuu vain i - loppuisen diftongin, ja v u- loppuisen diftongin jäljessä, ja niiden kahdentumista ei merkitä). Klusiileja koskee ns. astevaihtelu.

Vokaalisointu (vokaaliharmonia)

Suomen kielessä vallitsee vokaalien ns. velaariharmonia (etu- ja takavokaalien kesken): omaperäisissä sanoissa voi saman sanan sisällä olla vain joko etu- (a, o, u) tai takavokaaleja (y, ä, ö); e ja i ovat neutraaleja eli voivat esiintyä myös yhdessä takavokaalien kanssa. Tämä merkitsee, että taivutuspäätteistä ja johtimista on oltava taka- ja etuvokaaliset variantit: kala-ssa – kylä-ssä, levo-ttom-uus – työ-ttöm-yys. Vokaalisointu toimii siis osaltaan, sananpainon ohella, sananrajan selventäjänä.

Vokaalisointu ei vaikuta yhdyssanojen osien välillä (kesäloma, yöjalka). Samoin sen ulkopuolella ovat jotkin johtimen ja yhdyssanan osan rajalla häilyvät ainekset: tällainen, laihanläntä.

Sanojen rakenne ja painotus

Sanat voidaan jakaa tavuihin, jotka suomessa alkavat joko vokaalilla tai korkeintaan yhdellä konsonantilla (tämän takia myös sanan alussa voi omaperäisessä sanastossa olla vain yksi konsonantti, ja vanhoissa lainasanoissa konsonanttiyhtymät on yksinkertaistettu – vrt. suom. ranta, germaanisten kielten strand). Tavun vokaalihuipun jälkeen (lyhyt tai pitkä vokaali tai diftongi) seuraa 0–2 konsonanttia; lyhyin mahdollinen tavu koostuu siis yhdestä lyhyestä vokaalista (o-lo, i-sä).

Suomen kielen vanhat johtamattomat sanavartalot ovat yleensä kaksitavuisia (kala, muna, mene-, otta-), yksitavuisia ovat vain kieltoverbi (ei, e-), muutamat pronominivartalot (se, tuo, tä-, ku-) sekä pieni joukko alkuaan kaksitavuisia sanoja, joiden alkuperäinen sisäkonsonantti on kadonnut (jää, kuu, pää ym.). Sanavartalon perään voi kuitenkin liittyä runsaasti johdin- ja pääteaineksia, ja yhdyssanojen muodostaminen on sekin suomelle luonteenomaista, joten suomen sanat voivat olla hyvinkin pitkiä.

Suomessa sanan pääpaino on poikkeuksetta ensimmäisellä tavulla. Erityisen leimallista suomen kielelle on, että (pää)painollisuus on täysin riippumaton tavun tai äänteen kestosta: sekä lyhyitä että pitkiä äänteitä voi esiintyä sekä painollisissa että painottomissa tavuissa. Puheessa voimakkain paino voi osua muillekin tavuille (esim. "hetkiNEN"), mutta tällöin on kyse lausumapainosta. Lauseyhteydessä lyhyet sanat voivat jäädä painottomiksikin, kuten monesti on-sana. Pääpainon lisäksi vähintään nelitavuisissa sanoissa voi olla sivupaino. Setälä määritteli sivupainon vuonna 1930 näin:

Sivupaino esiintyy pääpainon ohella useampi- kuin kolmitavuisissa sanoissa kolmannella tai neljännellä tavulla ja sen jälkeen edelleen joka toisella tavulla (paitsi viimeisellä). Neljännellä (6:nnella, 8:lla jne.) tavulla on sivupaino yleensä vain viisi- ja useampitavuisissa sanoissa, jos sanan kolmas tavu on lyhyt.

Yhdyssanoissa sivupainolla on tärkeä merkitys sanarajojen osoittamisessa.

Oikeinkirjoitus

Suomen kielen oikeinkirjoitus (ortografia) on pitkälti johdonmukaisesti fonologinen, eli kutakin äännettä vastaa yleensä yksi kirjain. Merkittäviä poikkeuksia ovat

  • äng-äänne, jota merkitään n:llä k:n edellä (kenkä) tai kahdentuneena ng:llä (kengät)
  • sandhi-ilmiöt eli sanojen rajoilla tapahtuvat äänneilmiöt, näistä etenkin ns. rajageminaatio (sananrajakahdennus, loppukahdennus, alkukahdennus, jäännöslopuke, aikoinaan myös virheellisesti "aspiraatioksi" tai "loppuhenkoseksi" nimitetty).

Rajageminaatio esiintyy niissä sananmuodoissa, joiden lopusta on kadonnut konsonantti (yleensä -k tai -h); jos tällaisen sanan jälkeen välittömästi seuraa konsonantilla alkava sana, tämä alkukonsonantti kahdentuu. (Varsinkin itämurteiden puhujilla voi samassa asemassa vokaalinkin edellä kuulua jonkinlainen kurkunpään puristussulkeuma. Joissain savolaismurteissa -k säilyi sellaisenaan 1900-luvulle saakka.) Rajageminaatiota ei normaalisti merkitä; kielitieteellisissä teksteissä voidaan käyttää x-merkkiä. Rajageminaation esiintymispaikkoja ovat

  • kieltoverbin yhteydessä esiintyvä ns. konnegaatiomuoto: en ota sitä otas sitä
  • verbien yksikön 2. persoonan käsky- ja kieltomuodot: ota se se, älä tule tänne tulet tänne
  • verbien 1. infinitiivi: en tahdo ottaa sitä tahdo ottaas sitä
  • nominien allatiivimuodot: äidille pitää soittaa pitää soittaa
  • muutamat adverbit, joiden lopussa (samoin kuin allatiivin ja verbien 1. infinitiivinkin) on aikoinaan ollut historiallisen tulosijan, ns. latiivin, pääte -k: tänne tulo tulo
  • aikoinaan -(e)k- ja -(e)h-aineksiin päättyneet nominit (johdoksia tai lainasanoja), joiden perusmuoto nykysuomessa useimmiten päättyy e:hen: herne (< herneh, balttilainen lainasana): hernekeitto puhe (johdos puhua-verbistä): puhemies [puhemmies. (Mm. eteläpohjalaismurteissa näissä sanoissa voi olla loppukonsonantin paikalla -t tai -s, kuten nimissä Hernesniemi, Venetpalo.)

Ongelmia kirjoituksen ja ääntämisen suhteessa aiheuttavat myös vierasperäiset sanat. Näissä esim. vokaalin tai konsonanttien pituutta koskevat säännöt on aikoinaan pyritty kehittämään sekä selkeiksi että alkuperäisen lähtökielen mukaisiksi (esim. invalidi kirjoitetaan yhdellä i:llä ja pitäisi ääntää lyhyellä i:llä, koska latinalaisen alkumuodon i on lyhyt), mutta käytännössä vokaaleja tai tiettyjä konsonantteja tietyissä sanansisäisissä asemissa pyritään pidentämään (esim. invaliidi, Balttia).

Suhuässän š merkitsemisessä on samoin horjuvuutta: suomen kieleen vakiintuneet suhuässälliset sanat suositellaan nykyään kirjoitettavaksi tavallisella s:llä (sakaali, sampoo, snautseri, sokki, attasea, hasis, klisee, montaasi, reportaasi, sabotaasi, kollaasi, tussi (Kauppinen ym 1994 s 444, Savolainen 1998), retusoida, borssi, tussi, reportaasi (Kauppinen ym. 1994), saali, samppanja, sekki (myös šekki), sifonki, sortsit (myös šortsit ja shortsit), srapnelli, brosyyri, borssi, gulassi, fetissi, revanssi, prestiisi, tsasouna (Savolainen 1998)), kun taas suhuässää š suositellaan käytettäväksi sanoissa šaahi, šamaani, šeikki, šeriffi, šillinki, geiša (Kauppinen ym 1994, Savolainen 1998), šakki, tšekki, Tšehov (Kauppinen ym 1994 s 444), šovinismi, bolševikki, kašmir, paaši, pašša (Savolainen 1998), sekä esim. venäjästä translitteroiduissa nimissä (Hovanštšina, (Kolehmainen 2002) Tšehov, Tšaikovski, Gorbatšov, Tšetšenia (Saukkonen ym. 1998)). Sh-muotoa käytetään vain harvoissa englanninkielisissä sitaattilainoissa sherry, show ja shetlanninponi (Savolainen 1998) mutta myös teknisistä syistä, jos š-merkkiä ei voida käyttää (Korpela 2003).

Murteet

Suomen kielessä on puhujamäärän pienuuteen nähden paljon murteittaista vaihtelua. Monet murrerajat ovat ikivanhoja, itse asiassa vanhempia kuin "suomen kielen" käsite. Ennen keskiaikaa ei ollut suomen kieltä nykyisessä mielessä vaan joukko itämerensuomalaisia heimomurteita, joista Ruotsin rajan sisäpuolelle jääneet alettiin vähitellen lukea suomen kieleen kuuluviksi. Suomen yleiskieli nykyisessä muodossaan ei perustu mihinkään murteeseen sellaisenaan vaan syntyi tietoisten kompromissiratkaisujen tuloksena 1800-luvun kuluessa.

Perinteisessä muodossaan murteita ei enää juuri puhuta, ja usein näkee väitettävän, että murteet olisivat kokonaan katoamassa. Jotkin murrepiirteet ovat kuitenkin säilyneet sitkeästi monilla puhujilla; voi sanoa, että perinteisten murteiden sijasta on yhä olemassa ns. aluepuhekieliä. Viime vuosikymmeninä monet suomalaiset ovat kiinnostuneet kotimurteensa elvyttämisestä.

Suomen murteet jaetaan perinteisesti kahteen ryhmään: länsimurteet ja itämurteet. Näiden tyypillisimpiä eroja ovat esimerkiksi t:n heikon asteen edustus (so. kirjakielen d:n paikalla on lännessä usein r tai l, idässä yleensä kato tai sen paikalle kehittynyt siirtymä-äänne), pitkien väljien vokaalien diftongiutuminen eli "veäntäminen" useimmissa itämurteissa (moa 'maa', peä 'pää') sekä monet tunnetut sanastoerot (lännessä vihta, idässä vasta; tuima on lännessä 'väkevä, pistävä', idässä 'suolaton, mauton') jne.

Länsimurteet

Länsimurteisiin kuuluvia lounaismurteita sekä niiden ja hämäläismurteiden väliin jääviä ns. lounaisia välimurteita puhutaan Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa. Lounaismurteiden arvioidaan eriytyneen sisämaan hämäläismurteista ensimmäisellä vuosituhannella. Hämäläismurteita puhutaan suurimmassa osassa historiallista Hämeen maakuntaa. Eteläpohjalaisia murteita puhutaan Etelä-Pohjanmaalla, keski- ja pohjoispohjalaisia murteita Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla. Peräpohjalaisia murteita puhutaan Lapissa. Myös Tornionjokilaaksossa puhuttava meänkieli voidaan historiallisesta näkökulmasta lukea peräpohjalaisiin murteisiin; sen on niistä erottanut vasta vuoden 1809 valtakunnanraja. Samoin kveenin kieli, jota puhutaan Pohjois-Norjan Ruijassa, on peräpohjalainen murre.

Länsimurteista "puhtaimmin" läntistä perua ovat lounais- ja hämäläismurteet. Pohjalais- ja peräpohjalaismurteissa on itäisiä piirteitä sitä enemmän, mitä pohjoisemmaksi mennään, ja jotkut tutkijat ovatkin ehdottaneet itä-länsi-jaon tilalle suomen murteiden jakoa itäisiin, läntisiin ja pohjoisiin.

Itämurteet

Suomen kielen itämurteisiin luetaan savolais- ja kaakkoismurteet. Useimpien tutkijoiden mukaan nämä molemmat ryhmät polveutuvat ns. muinaiskarjalasta, eli ne ovat alun perin olleet läheisempää sukua karjalan kielelle kuin suomen länsimurteille.

Savolaismurteiden alue on suomen päämurreryhmistä maantieteellisesti laajin, sillä savolaiset kaskiviljelijät ovat – usein vasta keskiajalla tai sen jälkeenkin – levittäytyneet muiden murteiden alueisiin kuuluneille mutta harvemmin asutuille seuduille. Savolaismurteita puhutaankin paitsi Savossa myös Pohjois-Karjalassa, Päijänteen itäpuolisessa osassa Päijät-Hämettä, Keski-Suomessa, Kainuussa, Koillismaalla sekä Pohjanmaalle työntyvässä ns. savolaiskiilassa Keuruun ja Evijärven seuduilla. Lisäksi ns. metsäsuomalaisten murre, jota puhuttiin Ruotsissa Värmlandissa ja lähiseuduilla Norjan puolella jopa 1900-luvulle saakka, oli savolaista perua.

Kaakkoismurteisiin luetaan ne suomalaismurteet, joita puhutaan tai puhuttiin Etelä-Karjalassa, Karjalan kannaksella sekä 1600-luvulta lähtien Inkerissä (Pietarin ympäristössä Venäjällä). (Sellaista nimitystä kuin "karjalan murre" ei siis suomen murteiden tutkimuksessa käytetä.) Raja-Karjalan ja Laatokan koillispuolen alueiden murteet eivät kuulu suomeen vaan karjalan kieleen, vaikka varsinkin lähialueilla ovat täysin suomenkielisen ymmärrettävissä.

Muita murteita tai merkittäviä suomen kielen muotoja

Katso myös

Linkkejä ja kirjallisuutta

Suomen kieli

Finnisc sprǣc | لغة فنلندية | Fince | Bahasa Finlandia | Bahasa Finland | Finneg | Фински език | Finès | Финн чĕлхи | Finština | Finsk (sprog) | Finnische Sprache | Soome keel | Φινλανδική γλώσσα | Finnish language | Idioma finés | Finna lingvo | Finnois | Finsk | Fionlainnis | Lingua finesa | 핀란드어 | Finski jezik | Finlandana linguo | Finnska | Lingua finlandese | פינית | ფინური ენა | Finnek | Lingua Finnica | Suomių kalba | Fins | Finn nyelv | Фински јазик | Fins | フィンランド語 | Finsk språk | Finsk språk | فىنلاندىيە تىلى | Finnsche Spraak | Język fiński | Língua finlandesa | Limba finlandeză | Финский язык | Suomagiella | Finnish language | Finščina | Фински језик | Finska | 芬兰语

 

This article is licensed under the GNU Free Documentation License. It uses material from the "Suomen kieli".

Home Page • arts • business • computers • games • health • hospitals • home • kids & teens • news • physicians • recreation• reference • regional • science • shopping • society • sports • world