Pihlaja_kukkii.jpg Pihlajat (Sorbus) on kasvisuku, johon kuuluu 100–200 lajia. Pihlajat ovat pienehköjä puita tai pensaita. Lajien määrässä on suurta epätarkkuutta, koska pihlajia on monia lähisukuisia kantoja, jotka toiset kasvitieteilijät laskevat erillisiksi lajeiksi, toiset eivät. Pihlajat ovat varsin läheistä sukua orapihlajille (Crataegus) ja omenapuille (Malus).

Suomessa kasvaa luonnonvaraisena kolme pihlajalajia. Ylivoimaisesti yleisin on koko maassa menestyvä kotipihlaja (Sorbus aucuparia), jota useimmiten kutsutaan yksinkertaisesti pihlajaksi. Ruotsinpihlaja (Sorbus intermedia, aikaisemmalta nimeltään Sorbus suecica) ja suomenpihlaja (Sorbus hybrida, aikaisemmin Sorbus fennica) kasvavat luonnonvaraisina Lounais-Suomessa, Turun saaristossa ja Ahvenanmaalla.

Suomalaiset lajit on helpointa erottaa toisistaan lehtien perusteella. Kotipihlajan parilehdykkäisen lehden lehdykät ovat kokonaan irrallisia. Suomenpihlajalla on pari irrallista lehdykkää lehden tyvessä, ruotsinpihlajan lehti on vain syvähalkoinen. Ruotsin- ja suomenpihlaja ovat selvästi leveäkasvuisempia kuin kotipihlaja.

Pihlaja on Suomen luonnonvaraisista puista värikkäin. Kesäkuussa (Lapissa heinäkuussa) se kukkii runsain kermanvalkoisin kerrotuin huiskiloin. Syksyllä pihlajan lehdet saavat ruskaväreikseen säästä riippuen keltapunaista, kirkasta punaista, tummaa punaista ja jopa lähes mustaa. Syksyllä ja talvella kirkkaanpunaiset marjatertut tarjoavat ravintoa linnuille.

Levinneisyys

---

Kotipihlaja (Sorbus aucuparia) kasvaa Suomen lisäksi koko Pohjois-Euroopassa ja osassa Länsi-Aasiaa. Sitä tavataan myös vuoristoisilla seuduilla Etelä-Euroopassa. Englanninkielisessä maailmassa laji tunnetaankin nimellä European rowan, "eurooppalainen pihlaja".

Pohjois-Amerikassa yleisimpiä pihlajalajeja ovat amerikanpihlaja (Sorbus americana), sulopihlaja (Sorbus decora) ja Sorbus sitchensis. Myös kotipihlajaa kasvatetaan Pohjois-Amerikassa yleisesti puistoissa ja puutarhoissa, joista se on paikoitellen villiintynyt.

Pihlajien suvun puut ja pensaat ovat levinneet koko Eurooppaan, Pohjois-Amerikkaan ja Aasian lauhkean vyöhykkeen alueille. Pihlajat kuuluvat myös kaikkein pohjoisimpana menestyviin puulajeihin. Pohjois-Norjassa niitä tavataan 71. pohjoiselle leveyspiirille asti.

Käyttö

---

Pihlajaa käytetään yleisimmin koristekasvina. Kotipihlaja on suomalaisten vanha pyhä puu, ja se on yleinen maaseutujen pihapuuna. Luonnonkannan lisäksi puisto- ja puutarhakasveina kasvatetaan nykyisin ruotsin- ja suomenpihlajaa sekä useita kotipihlajan jalostettuja muunnoksia. Kotipihlajan muunnoksia ovat esimerkiksi riippuvaoksainen riippapihlaja (Sorbus aucuparia 'Pendula') ja kapea ja korkea pylväspihlaja (Sorbus aucuparia 'Fastigiata').

Pihlajan marjamaiset hedelmät ovat sorbiinihappojensa vuoksi happamia, mutta silti ihmisravinnoksi kelpaavia, etenkin syksyn ensimmäisten pakkasten miedonnettua happamuutta. Jonkin verran luonnonpihlajaa makeammat ja suuremmat marjat on makeapihlajassa (Sorbus aucuparia 'Edulis'). Pihlajan marjat sisältävät runsaasti C-vitamiinia. Marjoja käytetään hillojen, hyytelöiden, makeisten ja alkoholijuomien raaka-aineena.

Kansanlääkinnässä pihlajan marjoja on käytetty reumatismin ja keuhkovikojen hoitoon. Niillä on uskottu myös olevan virtsaneritystä lisäävää vaikutusta, ja niitä on käytetty ulostuslääkkeenä.

Pihlajan tiivis puuaines soveltuu puukäsitöiden ja puuastioiden raaka-aineeksi. Taipumista kestävänä pihlajaa on käytetty lisäksi mm. haravan piikeissä ja reen aisoissa. Eurooppalaisessa kansanperinteessä pihlajalla on vankka asema pahalta taikuudelta suojelevana kasvina, ja siksi se on ollut yleinen esimerkiksi kävelykeppien materiaalina. Monissa tarinoissa velhojen taikasauvoja valmistetaan pihlajasta.

Pihlajat

Røn (Sorbus) | Vogelbeere | Rowan | Sorbier des oiseleurs | Wilde lijsterbes | Jarząb | Rönnbär