Nationalismi

Nationalismi eli kansallisuusaate on yhteiskunnallinen aate, jonka mukaan yhteiskunnat järjestyvät parhaiten yhtenäisen väestön, kansan, varaan. Poliittisena liikkeenä se pyrkii luomaan kansallisesti yhtenäisiä kansallisvaltioita tai itsehallintoalueita ja vastustaa monikansallisia valtioita.

Käytännössä kansallisuusaatetta edustavat liikkeet ovat myös vahvasti patrioottisia eli isänmaallisia omaa kansaansa kohtaan ja liikkeiden ensisijaisena poliittisena tavoitteena onkin oman ryhmän, kansan, edun ajaminen suhteessa muihin kansoihin. Tällöin kansallisuusaate ilmenee tavoitteessa säilyttää kansakunnan omalaatuiset piirteet ja itsenäisyys sekä sen hyvinvointi ja kukoistus kaikissa muodoissaan. Jotkut kansallismieliset liikkeet ovat muodostaneet ylikansallisia yhteenliittymiä ajaakseen myös kansallisuusaatteen yleistä periaatetta.

Kansallisuusaatteelle ominainen isänmaallisuus on eri maiden valtarakenteessa monissa yhteyksissä ilmenevä ilmiö, jota useimmat ihmiset eivät tietoisesti edes tule yhdistäneeksi kansallisuusaatteeseen poliittisena aatteena. Poliittisena työvälinenä kansallisuusaatteella pyritään usein oikeuttamaan poliittinen järjestys tai kun kyseessä on separatismi eli pyrkimys irrottautumiseen, oikeuttaa irtautuva uusi kansakuntainen kokonaisuus. Monesti kansallisuusaatteeseen sekoitetaan eri asiaa merkitsevä patriotismi ja sen ylikorostuneet muodot (niin sanottu šovinismi, nykyään käytetään kuitenkin yleisemmin kirjoitusasua chauvinismi erotuksena eri asiaa tarkoittavasta sovinismista, ) ja jopa vastakkainen aate (imperialismi).

Termin määritteleminen tarkasti on sen vaihtelevan ja ja ajan saatossa muuttuneen käyttötavan sekä poliittisten intohimojen takia suhteellisen vaikeaa. Yhtenä nationalismin alakäsitteenä voidaan pitää erityisesti etniseen ryhmään suuntautuvaa nationalismia tarkoittavaa etnonationalismia.

Yleisiä nationalistisia kansakunnan määritelmiä

Etnisyys

Nationalismin perusajatus tarvitsee kansallisesti eli etnisesti yhtenäiseksi määritellyn väestön, joka rajaa tietyn kansallisidentiteetin eli kansallisen ”minäkäsityksen” rajatulle ihmisryhmälle. Etninen samankaltaisuus perustellaan eri tilanteissa eri asioita painottaen. Useimmiten tällaisena yhdistävänä tekijänä on kieli, todellinen tai myyttinen käsitys samasta alkuperästä (genotyyppi), yhteinen historia, rotu (fenotyyppi), kulttuuri tai uskonto. Joskus myös puhtaasti esimerkiksi erityyppisen asuinalueen asuttaminen tai erilaiset elinkeinot voidaan katsoa erottavaksi tekijäksi.

Kieli

Yhteinen kieli on useimmiten kansakunnan määrittäjä. Perusajatus on se, että ihmiset ymmärtävät toisiaan puhuessaan omaa äidinkieltään. Kielen käyttäminen yhdistävänä tekijänä on kuitenkin jossain määrin hankalaa, sillä esimerkiksi rajaseuduilla läheisten sukukielten puhujat ymmärtävät toisiaan, kun taas maiden pääkaupungeissa olijat eivät ymmärtäisi toisiaan äidinkieltään puhuttaessa.

Kieli kansakuntaa yhdistävänä tekijänä on korostunut yleisen alkeiskouluvelvollisuuden ja lukutaidon kehittymisen ja sittemmin myös radion ja television tulon myötä, mikä on tasoittanut eroja kielten sisällä.

Eräs kieleen pohjautuva nationalismin muoto on arabinationalismi, joka pyrkii yhdistämään kaikki arabit.

Yhteinen historia

Yhteisyyden kokeminen yhteisen historian vuoksi oli voimissaan 1800-luvun kansallisromanttisella kaudella ja on sittemmin hiipunut, joskin maailmanpolitiikassa yhteinen historia on edelleen tärkeää esimerkiksi Yhdysvaltojen suhteissa Englantiin ja Ranskaan. Toisaalta yhteinen historia on usein kuvitteellista ja tosiasiallisesti perustuu vain muutamaan vuosikymmeneen ennen nationalismin kultakautta.

Rotu

Rotuoppeihin perustunut kansakuntiin luokittelu oli syntyi 1800-luvun lopun darwinistisen innostuksen pyörteissä. Rotu on käsitys yhteisestä alkuperästä ja perinnöllisestä samankaltaisuudesta. Nykyaikaisen perinnöllisyystieteen aikakaudella entiset rotukäsitykset ovat osin kumoutuneet, mikä on aikaan saanut etäisyydenottoa rotumäärittelyihin ja niiden käyttämiseen kansallisuuden tekijänä.

Erityisesti Yhdysvalloissa on syntynyt rotuun perustuva niin sanottu valkoinen nationalismi yhdistämään Amerikan valkoisia, koska näiden uskonto ja kieli ovat eronneet toisistaan.

Uskonto

Kansakuntaa voi pyrkiä määrittelemään myös uskonnon mukaan. Esimerkiksi juutalaisuus on uskonto, joka on joskus haluttu nähdä nimenomaan yhden tietyn kansan uskontona. Myös samaa kieltä puhuvat kansanryhmät ovat muotoutuneet omiksi kansoikseen nimenomaan erilaisen uskonnon vuoksi (esimerkiksi kroaatit ja serbit, hollantilaiset ja flaamit, suomalaiset ja karjalaiset).

Nationalismin historiaa

Historiallinen tausta

Nationalistisia piirteitä on esiintynyt jo antiikin yhteiskunnissa, mutta varsinaiseksi aatejärjestelmäksi se muodostui valistuksen aikana. Ranskan vallankumouksen kumottua vanhan perinteisen feodaaliyhteiskunnan, alkoi erilaisten vapausliikkeiden syntyminen. Yhtenä näistä syntyi nationalismi vastaamaan kysymykseen siitä, mikä on se kansa, jolle valta oli kuuluva. Nationalismi on historian saatossa ollut myös muiden aatteiden kannattajien työkaluna.

Yleensä nationalismi liitetään osin virheellisesti 1700-luvun kulttuuriseen aaltoon, niin sanottuun saksalaiseen romantiikkaan, jonka yksi suuntaus oli romanttinen suhtautuminen talonpoikaiskulttuuriin. Saksassa tätä liikettä voi katsoa edustaneen Niebelungin laulun kokoaminen ja muu kansanrunouden koostaminen. Alkuperäinen saksalainen romanttinen liike ei kuitenkaan alkuvaiheessaan ollut välttämättä nationalistinen siinä merkityksessä, missä termi nykyään ymmärretään. Esimerkiksi Johann Gottfried von Herder kirjoitti nationalismista kansakuntien yhtenäisyyttä korostaen. Hänen ajattelussaan tärkeää oli muiden kansakuntien kunnioitus. Johann Gottlieb Fichtellä taas nationalismi merkitsi oman kansakunnan korostamista muiden ylitse. Hänen mukaansa oman kansakunnan palveleminen oli vapauden todellinen merkitys.

1800-luvulla kansallismieliset kuitenkin valjastivat talonpoikaiskulttuurin ja yhteisen tarunomaisen menneisyyden osaksi tavoitetta rakentaa tunne kansakunnasta. Suomessa tätä kyseistä liikettä edusti Elias Lönnrot, joka kokosi suomalaisten vanhaa kansanperinnettä Kalevala-teokseen.

Kulta-aika

1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa uusia kansakuntia rakennettiin kovaa vauhtia. Keskeisimpiä nationalistisia hankkeita olivat Saksan yhdistyminen Otto von Bismarckin johdolla 1871 ja Italian yhdistyminen 1861 Giuseppe Garibaldin johdolla. Taitekohta oli kuitenkin nationalistisessa mielessä suhteellisen painostava, sillä Euroopassa oli vielä monia monikansallisia keisarikuntia, keskeisimpänä Habsburgien Itävalta-Unkari ja Venäjän keisarikunta.

1900-luvun alku

Ensimmäisen maailmansodan voi hyvällä syyllä katsoa johtaneen nationalismin voittoon, sillä eri kansojen työläisten sotiessa toisiaan vastaan, oli sosialismin ajatus maailman proletariaatin yhteenliittymisestä kärsinyt haaksirikon, ja toisaalta koska dynastiset, ei-kansalliset imperiumit Itävalta, Venäjä ja osmanien valtakunta hajosivat sodan seurauksena. Se johti myös lyhytaikaiseen porvarillisten edustuksellisten demokratioiden hallintoon Euroopassa. Suuret monikansalliset keisarikunnat olivat hajonneet ja esimerkiksi Venäjän imperiumi oli hajonnut sosialistiseen vallankumoukseen (jonka vanhat maat Neuvostoliitto otti myöhemmin haltuunsa). Voittajavaltioissa kansalliset arvot olivat pönkittyneet ja ihmiset sitoutuneet tietoisemmin valtioonsa ja sen kautta kansalaisuuteen - eli saavutettuihin yhteiskunnallisiin etuihin, joiden edestä kannattaisi taistella (yleisesti ottaen, sillä ensimmäisen maailmansodan jälkeen sotaan oltiin hyvin kyllästyneitä). Hävinneiden maiden hallitukset vastaavasti olivat useimmiten ongelmien edessä, koska talousvaikeuksien takia kansa vaati yhteiskunnallista muutosta. Ilmassa oli sosialistisen vallankumouksen tuntua, mutta lopulta haastajaksi vanhalle mallille ja ensimmäisen maailmansodan tappion katkeruuden lääkkeeksi nousivat äärimmäisyyksiin asti nationalismia korostaneet fasismi ja kansallissosialismi.

Sodan jälkeen

Euroopasta levinnyt kansallisuusaate omaksuttiin laajalti ympäri maailmaa. 1960-luvulla käynnistyi siirtomaiden vapautuminen ja uusia valtioita syntyi paljon. Nationalistisen katsantokannan mukaan tällöin tehtiin virhe, kun maat itsenäistyivät siirtomaa rajoinensa ja tulivat monikansallisiksi valtioiksi. Kansalliset rajat oli aikoinaan rikottu siirtomaavallan ylläpitämiseksi (niin sanottu hajoita ja hallitse -periaate). Siirtomaavallan perintönä aiemmin saman kansan jäsenet puhuivat nyt sivistyskielinään eri eurooppalaisia kieliä, mikä on hajoittanut tunteen samasta kansallisuudesta ja siksi pirstonut vanhoja siirtomaita.

Juutalaisten nationalistien, sionistien, ansiosta muodostettiin Israelin valtio.

Monien mielestä kansallisvaltioiden aika näyttää sotien täyttämältä. Toiseen maailmansotaan johtaneiden muun muassa nationalismia hyödyntäneiden totalitarististen ideologioiden kauhujen jälkeen monet halusivat Euroopassa poliittista yhdentymistä kansallisvaltioiden vastakkainasettelun välttämiseksi. Kansallismielisyys on noussut uudelleen, vaikka Euroopan valtioita yhdistää Euroopan unioni.

Jotkut katsovat nationalismin heikentyneen globalisaatiokehityksen, kansainvälisen kaupan ja liikkuvuuden lisääntyessä. Johtopäätös kuitenkin saattaa olla ennenaikainen. Kuten esimerkiksi Neuvostoliiton, Jugoslavian ja Tšekkoslovakian hajoaminen, arabinationalismi, Tšetšenian kamppailu, Itä-Timorin vapautuminen ja muu kiehunta Indonesiassa ja muissa monikansallisissa valtioissa osoittaa, nationalismi vaikuttaa yhä maailman kehitykseen. Vaikka kansainvälistyminen etenee, on kansallisvaltio vielä keskeinen toimija maailmanpoliitikassa. Nationalismin elinvoimaisuuden voi havaita suomalaisessakin kulttuurissa - Suomessa isänmaallisuus on suosittua ja monet pitävät sitä hyveenä.

Ranskan annalistihistorioitsijoiden parissa on jopa esitetty ajatus, että nationalismi oli 1900-luvun todellinen pohja-aate, ja niin kommunismi kuin kansallissosialismikin olivat vain sen ilmenemismuotoja.

Nationalismin arvostelua ja puolustusta

Nationalismia vastaan

Nationalismia on arvosteltu sen ristiriitaisuudesta; toisen kansan nationalismilla perustelemat tavoitteet ovat varsin usein ristiriidassa jonkun toisen etnisen ryhmän nationalismilla perustelemien tavoitteiden kanssa. Tämä on johtanut konflikteihin ja jopa täysimittaisiin sotiin. Nationalismi voi toimia pienemmän ryhmän keinona taistella "sortajaa" vastaan (etenkin alkuvaiheessa nationalismilla oli usein tällainen rooli pienten kansojen kamppaillessa oikeuksistaan monikansallisten imperiumien sisällä), mutta kriitikot esittävät, että sama toimii usein myös käänteisesti: "sortava osapuolikin" tukeutuu nationalismiin.

Nationalismin vastustajat ovat sanoneet, että nationalismi sumentaa ihmisten harkintakyvyn kansainvälisen politiikan asioissa. Nämä nationalismin arvostelijat pitävät kriittisyyttä asuinmaataan kohtaan tärkeänä, ja väittävät nationalismin estävän kriittisen suhtautumisen kunkin yksilön kotimaan harjoittamaa politiikkaa kohtaan. Tästä väitetään olevan seurauksena sotia ja muita selkkauksia. Tällaisessa kritiikissä nationalismi nähdään usein vallanpitäjien työkaluna, jolla valtioiden hallitukset saavat istutettua massoihin esimerkiksi vihaa toisia kansoja kohtaan ja kannatusta sotapolitiikalleen.

Nationalismi saatetaan nähdä myös vastakkaisena ihmiskunnan veljeyden ajatukselle ja muille vastaaville kansainvälistä yhteisvastuullisuutta korostaville aatteille.

Nationalismin kriitikoiden mukaan hyvää ja pahaa nationalismia ei voida erotella toisistaan, koska kaikki isänmaalliset aatteet ovat luonteeltaan sellaisia, että niillä on taipumus saada aina aikaan huonoja vaikutuksia useimpien yksilöiden ajattelussa: oman kansan ihannointi samaistuu välittömästi oman valtion ihannointiin, josta seuraa kritiikitön asenne valtiota kohtaan.

Nationalismin puolesta

Nationalismin puolustajat voivat esimerkiksi Suomessa perustella kantaansa sanomalla, että isänmaallinen henki oli tärkeä Neuvostoliittoa vastaan käydyissä sodissa. Usein sortajia vastaan on taisteltu kansallisuusaatteen nimissä. Valtioiden katsotaan suojelevan kansojaan niin poliittiselta kuin taloudelliselta, kuin myös kulttuurilliselta ja kielelliseltä ylivallalta.

Nationalismi voidaan nähdä myös pyrkimyksenä säilyttää ihmiskunnan kielellinen, kulttuurillinen ja geneettinenkin monimuotoisuus, mitä usein pidetään suurena rikkautena ja itseisarvona samaan tapaan kuin luonnon monimuotoisuutta. Jos kansat elävät valtaosin itse hallitsemillaan alueilla, niiden identiteetti on vakaampi, eivätkä ne ole niin suuressa vaarassa sulautua toisiinsa. Omissa valtioissaan asuvat kansat myös vastustavat paremmin ylikansallisia kielellisiä ja kulttuurillisia vaikutteita, jotka uhkaavat samankaltaistaa eri ryhmiä maailmanlaajuisesti. Näin alkuperäiset kielet, kulttuurit ja genotyypit säilyvät paremmin, osana maailmassa vallitsevaa monimuotoisuutta.

On esitetty sen tapaisia väitteitä, että nationalismi olisi välttämätön asia ihmisen käsitykselle itsestään nykyaikaisessa yhteiskunnassa, jossa perinteistä kyläyhteisöä ei ole. Nationalismi ei myöskään kannata yhteiskuntaluokkien erittelyä, joten se ei kannattajiensa mukaan ole luonut luokkavastakkainasettelua. Kannattajat esittäjät myös, että nationalismi on luonut nykyisenmuotoisen kehittyneen hyvinvointivaltion terveys-ja koulutusjärjestelmineen, koska nationalismi ei pyri minkään tietyn yhteiskuntaluokan valtaan tai etuuksiin vaan kannattaa kansan sisäistä tasa-arvoa.

Eräät nationalistit näkevät, että ihmisen kansallisen identiteetin korvaaminen tuotemerkki-identiteeteillä ja elämäntyyli-identiteeteillä rikkoo yhteiskunnan toiminnalle välttämättömän yhteenkuuluvuuden ja edesauttaa luonnovarojen tuhlausta edistävää kulutusajattelua.

Kirjallisuus

Eric Hobsbawm: Nationalismi

Aiheesta muualla