Latina

Related Topics:
Latina :: Latinas

Latina, lingua Latina, on indoeurooppalainen kieli, jota puhuttiin antiikin aikana Roomaa ympäröivällä Latiumin alueella. Siitä tuli Rooman valtakunnan pääkieli. Romaaniseen kieliryhmään kuuluvat kielet kuten espanja ja ranska ovat kehittyneet latinasta. Latina oli pitkään Länsi-Euroopan lingua franca, ennen kuin ranska syrjäytti sen.

Nykyisin latina on kuollut kieli eikä sillä ole enää sitä äidinkielenään puhuvia. Latinan kieltä käytetään kuitenkin edelleen esimerkiksi lääketieteen tautiluokituksissa ja eliöiden tieteellisissä nimissä.

Historia

Arc de titus frontal.jpg Tituksen riemukaaressa lukee latinaksi: "SENATUS POPULUSQUE ROMANUS DIVO TITO DIVI VESPASIANI F. VESPASIANO AUGUSTO" ("Rooman senaatti ja kansa omistanut jumalaiselle Flavius Vespasianus Augustukselle" eli Titukselle). ]]

Latinaa puhuttiin alkuaan vain pienessä Latiumin maakunnassa (nykyään nimeltään Lazio) Italiassa yhtenä kielenä muiden joukossa. Muita Italiassa puhuttuja kieliä olivat latinan sukukielet oski, umbri ja volski sekä isolaattikieli etruski. Varhaislatinaa on säilynyt vain fragmentaarisesti.

Kultaa ja hopeaa

Rooman imperiumin mukana kieli levisi koko Välimeren alueelle puhe-, kirja- ja hallintokielenä. Kreikan kieli tosin säilytti vahvan asemansa valtakunnan itäosissa. Latinan kultakaudeksi kutsutaan yleensä n. ajanjaksoa 75 eaa–14 jaa Aika sijoittuu tasavallan lopulle ja keisariajan alkuun. Niin sanottu klassinen latina perustuu tämän ajan kieleen. Klassinen latina tarkoittaa yläluokan käyttämää huoliteltua ja tyyliteltyä kielimuotoa, jota tavallinen kansa ei juuri käyttänyt. Merkittävimpiä latinaksi kirjoittaneita runoilijoita ja kirjailijoita tänä aikana olivat Lucretius, Catullus, Vergilius, Horatius, Livius, Ovidius, Julius Caesar ja Cicero.

Hopeakaudeksi kutsutaan kahta kultaista aikaa seurannutta vuosisataa. Ajan kirjallisuutta on perinteisesti, mutta varsin kevein perustein, pidetty hieman heikompilaatuisena kuin kultaisen ajan kirjallisuutta. Ajan tärkeitä runoilijoita ja kirjailijoita olivat Seneca, Tacitus, Juvenalis, Apuleius ja Petronius.

Arvottavat käsitteet "kultakausi", "hopeakausi" ja "klassinen" ovat luonnollisesti moderneja käsitteitä, ja syntyneet vasta renessanssihumanistien nostettua roomalaisen kirjallisuuden ja kielen esikuvalliseen asemaan.

Vulgaarilatina

Marcus Tullius Cicero.jpg.]] Vulgaarilatinaksi kutsutaan kansan käyttämää, "arkipäiväistä" latinaa. Se tarkoittaa yleisesti puhekieltä ja erityisesti "kansan syvien rivien" puhumaa latinaa, mutta viittaa oikeastaan yksinomaan kirjalliseen latinaan. Puhuttua latinaahan ei ole säilynyt antiikinaikaisessa muodossaan, vaan sitä koskevat päätelmät on tehtävä pitkälti kirjallisten lähteiden perusteella.

Rooma levitti laajetessaan vulgaarilatinaa ympäri valtakuntaa, ennen muuta kuitenkin länsiosiin. Länsi-Rooman luhistumisen jälkeen vuonna 476 latinan murteiden eriytyminen toisistaan kiihtyi, ja lopulta niistä kehittyivät romaaniset kielet – mm. ranska, espanja, portugali, romania, italia, retoromaani, provensaali, katalaani ja sardi. Latina vaikutti voimakkaasti myös muihin kieliin. On esimerkiksi arvioitu, että englanninkielisessä kirjoitetussa tekstissä noin 70–80% sanoista saattaa olla latinalaisperäisiä.

Latinasta kehittyneille kielille on ominaista, että monet sanat ja ilmaukset periytyvät nimenomaan puhutusta vulgaarilatinasta eivätkä kirjakielestä. Siksi nykyisten romaanisten kielten vertailevalla tutkimuksella saadaan epäsuorasti tietoja myös vulgaarilatinasta. Esimerkiksi ranskan sana "hevonen", cheval, juontaa juurensa latinan "kaakkia" tai "konia" tarkoittavasta sanasta caballus, eikä kirjakielen hevosta tarkoittavasta sanasta equus.

Keskiaikainen latina

Keskiajalla latina säilyi käytössä ennen muuta kirkon ja hallinnon kielenä. Kirkkolatina ja keskiaikainen latina ovatkin monella tapaa lähes yhteneviä käsitteitä. Kieli oli lakannut olemasta äidinkieli, joten sen kehitys muuttui merkittävästi. Sanasto laajeni, kun uusia sanoja lainattiin vapaasti muista lähteistä. Kreikka ja germaaniset kielet olivat tärkeitä lähteitä. Latina levisi myös kirkon mukana alueille, joissa sitä ei aiemmin ollut puhuttu, esimerkiksi Irlantiin, Saksaan ja Suomeen.

Kaarle Suuren kaudella 700-luvun lopussa sai alkunsa karolinginen renessanssi. Kirjallinen latina "syntyi uudestaan" varhaiskeskiajan pimeiden vuosisatojen jälkeen. Toisaalta tämä sai aikaan latinan luonnollisen kehityksen loppumisen, kun kirjallinen ja puhuttu kieli lopullisesti erosivat toisistaan.

Klassisen latinan arvostus säilyi. Kirjalliset tekstit pyrkivät jäljittelemään klassisten kirjailijoiden tyyliä. Kuitenkin vulgaarilatinan vaikutus näkyy tämän ajan teoksissa. Kun latina lakkasi olemasta kirjoittajien äidinkieli, siihen ilmestyi monia piirteitä näistä kielistä. Sanojen ortografia muuttui radikaalisti. Muutokset ortografiassa kertovat ennen muuta muutoksista lausumisessa. Kun sanojen lausuminen muuttui, muuttui oikeinkirjoitus hankalaksi. Lausumisen muuttuminen oli niin suurta, että Erasmuksen mukaan eri maiden latinantaitoisten oli lopulta lähes mahdoton ymmärtää toisiaan. Keskiaikaisen latinan katsotaan yleensä päättyvän renessanssiin.

Humanistilatina

Holbein-erasmus.jpg]] Humanistilatinaksi kutsutaan renessanssin aikana humanistien kehittämää latinan tyyliä. Suuntauksen tunnuslause oli ad fontes, lähteille. Humanistit pyrkivät "puhdistamaan" latinan keskiaikaisesta sanastosta ja rakenteista. Cicero ja Vergilius asetettiin muiden yläpuolelle tyyliä määriteltäessä. Suuri osa keskiaikaisesta latinasta leimattiin "goottilaiseksi", termi joka sisälsi heille oletuksen barbaarisesta pahoinpitelystä. Tämän arvotuksen oikeudenmukaisuus on kyseenalainen.

Humanistien uudistusohjelma onnistui monilta osin. Kouluissa siirryttiin opettamaan humanistien määrittämää latinaa ja rohkaistiin humanistien suosimien tekstien tutkimista. Humanistien latinaihanne kuitenkin jäykisti kieltä. Teknisen kirjallisuuden – esimerkiksi lakikirjojen, lääketieteen oppikirjojen ja tieteellisten kirjojen – kirjoittaminen tuli huomattavasti hankalammaksi. Tämän seurauksena latinan käyttö uudessa teknisessä kirjallisuudessa vähentyi ja latina alkoi muuttua käytännöllisestä apukielestä muinaisjäänteeksi. Humanistien ansioksi voidaan kuitenkin laskea kiinnostuksen lisääntyminen moniin vanhoihin teksteihin.

Uuslatina

Uuslatinalla tarkoitetaan tyypillisesi renessanssin jälkeistä latinaa. Uuslatinan tärkein käyttökohde on ollut tieteen kielenä. Carl von Linnén eliöluokitus on tärkeä esimerkki tieteellisestä latinasta. Isaac Newton kirjoitti tärkeimmän teoksensa Philosophiae Naturalis Principia Mathematica uuslatinaksi. Latina oli tuolloin Euroopassa tieteilijöiden laajimmin ymmärtämä yhteinen kieli. Myös diplomatian kielenä latinalla oli merkitystä. Latinaa voitiin pitää puolueettomana vaihtoehtona, joka oli vieras kieli tasapuolisesti kaikille osapuolille. Lopulta ranska syrjäytti sen.

Renessanssiaikana latina oli monin paikoin pakollinen kouluaine. Kaikki yliopistot vaativat latinantaitoa. Latinan käyttökelpoisuus kansainvälisenä kielenä jätti kuitenkin toivomisen varaa vaihtelevien lausumistapojen vuoksi. Lopulta 1800-luvun loppua kohti latinan opetus väheni huomattavasti ympäri Eurooppaa. Katolisessa kirkossa latinan käyttöä kuitenkin jatkettiin paljon pidempään, ja sitä puhutaan yhä usein erimaalaisten pappien kesken ja käytetään useissa liturgisissa yhteyksissä. Muualla yhteiskunnassa latina on kuitenkin muuttunut lähinnä kuriositeetiksi, jolla ei nähdä todellista arvoa. Englanti kansainvälisenä apukielenä taannee kuitenkin latinan jäämisen akateemisen tutkimuksen kohteeksi ja harrastelijoiden puuhasteluksi.

Latina Suomessa

Suomessa latinaa on puhuttu jo lähes tuhannen vuoden ajan, välillä vähemmän, välillä enemmän. Latina saavutti Suomen yli puoli vuosituhatta Rooman luhistumisen jälkeen, mutta siitä tuli silti hallinnon ja uskonnon kieli. 1600-luvuilta lähtien latina oli keskeinen osa suomalaista yliopisto-opetusta, ja se oli pitkään pakollinen osa ylioppilaskirjoituksia. Yliopistollinen opetus oli niin ikään pitkään latinankielistä, samoin yliopistolliset väitöskirjat laadittiin 1700-luvulle saakka lähes yksinomaan latinaksi.

Latina vaikutti suomen kielen muotoutumiseen välillisesti, kun kirjakielen luojat ja kielioppien kirjoittajat muovasivat kieltä osittain latinan mallin mukaisesti. Kuten muuallakin Euroopassa latinan lukijoiden määrä on tasaisesti laskenut. Edelleen sitä voi yhä opiskella monissa kouluissa, ja sen voi kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa sekä lyhyenä että keskipitkänä.

Merkitys

Latina vaikuttaa vielä tänäkin päivänä monin tavoin ja sitä voidaan nähdä eri paikoissa. Usein sitä on paikoissa, joista sitä ei osaa edes tunnistaa. Esimerkiksi monien yritysten ja tuotteiden nimet ovat latinaa tai pseudolatinaa, kuten volvo (pyörin). Tunnetuimmat ovat varmastikin latinankieliset lentävät lauseet, kuten: Alea iacta est (Arpa on heitetty). Useimmat näistä lentävistä lauseista ovat syntyneet vasta antiikin jälkeen.

Suomi on tullut ympäri maailmaa tunnetuksi Yleisradion latinankielisestä uutislähetyksestä Nuntii Latini. Kasvien ja eläinten tieteelliset nimet perustuvat latinaan: Canis lupus - susi. Kaikkialta maailmasta löytyy julkisissa rakennuksissa latinankielisiä piirtokirjoituksia (inscriptiones). Monet musiikin, tieteen, tekniikan ja muiden alojen termit tulevat latinasta. Vatikaanin virallinen kieli on latina ja sitä käytetään katolisessa kirkossa edelleen useissa yhteyksissä. Sanastoa kehitetään jatkuvasti ja uusille termeille keksitään latinankielisiä nimiä (esimerkiksi CD on discus compactus).

Latina ja nykykielet

Nykyään elävistä kielistä latinalle lähimmin sukua ovat romaaniset kielet. Ne ovat itse asiassa latinaa sellaisena, kuin miksi se on kahden vuosituhannen aikana eri tahoilla kehittynyt. Kaukaisempaa sukua latinalle ovat muut indoeurooppalaiset kielet, ennen kaikkea kelttiläiset ja germaaniset kielet, jotka kuten itaaliset kieletkin kuuluvat indoeurooppalaisen kielikunnan läntiseen haaraan. Näihin ja myös muihin Euroopassa käytettyihin kieliin latina on sitä paitsi antanut runsaasti lainoja ja vaikutteita, koska se on keski- ja uudella ajalla ollut kirkon ja tieteen kansainvälisenä apukielenä.

Havainnollisen näytteen latinan ja nykykielten välisistä suhteista tarjoaa sana lingua (kieli) vastineineen ja johdannaisineen. Englannin tongue, saksan Zunge ja ruotsin tunga ovat sen sukulaisia, mutta vain siten, että ne ovat kehittyneet samasta indoeurooppalaisen kantakielen sanasta. Sen sijaan latinan lingua-muodosta ovat syntyneet portugalin lingua, espanjan lengua, ranskan langue, italian lingua ja romanian limbă. Ranskan johdannaissubstantiivi langage puolestaan on englantiin lainauduttuaan saanut muodon language. Nuorempia tulokkaita ovat uudella ajalla suoraan latinan pohjalta muodostetut kansainväliset sivistyssanat, jollaisia ovat mm. suomen lingvisti ja lingvistiikka.

Lääketieteellinen latina

Lääketieteessä käytetään paljon latinankielisiä termejä, koska ne ovat yleismaailmallisia ja mahdollistavat eri maiden ammatinharjoittajien ymmärtävän toisiaan. Lääketieteellisen latinan ymmärtämiseksi ei tarvitse osata koko latinan kielioppia, sillä esimerkiksi verbejä ja pronomineja käytetään vähän sekä lyhennyksiä paljon. Lisäksi lääketieteelliseen latinaan on otettu viljalti kreikankielistä sanastoa.

Lääketieteelliset diagnoosit muodostuvat tavallisesti yhdestä potilaan vaivaa tarvittavan tarkasti kuvaavasta sanasta, esimerkiksi "dementia" (henkinen tylsistyminen) tai "ulcus" (haava). Jos diagnoosiin tarvitaan useampia sanoja, muodostuu se yleensä substantiivista ja sen jälkeen tulevasta, sitä tarkentavasta adjektiivista, esimerkiksi "abscessus profundus" (syvä paise) tai paikkaa kuvaavasta anatomisesta termistä "fractura humeri" (olkavarrenluun murtuma).

Latinan ääntämisestä

Codex bezae latin.jpg käsikirjoitusta 500-luvulta.]]

Kielien ääntämiskäytäntö normaalisti vaihtelee ajan kuluessa. Näin on käynyt myös latinalle. Äänteiden äännearvot muuttuivat jo Rooman aikoina useaan otteeseen. Tämä on voitu havaita tutkimalla piirtokirjoituksissa esiintyviä kirjoitusvirheitä ja muihin kieliin kulkeutuneita lainasanoja, jotka kielivät sanojen todellisesta ääntämisestä kunakin aikana.

Nykyään Suomessa käytetään yleensä mukailtua versiota latinan klassisesta ääntämyksesta, joka on tiedeyhteisön uudelleenkonstruointi tasavallan loppuaikojen oletetusta ääntämyksestä. Latinaa opetellaan Suomessa lausumaan periaatteessa hyvin samalla tavalla kuin suomea. Kuitenkin:

c lausutaan aina k:na; esimerkiksi circus ^*
ae ja oe lausutaan Suomessa ee:nä esim. amoenae luonnonkauniit, paitsi jos a ja e kuuluvat eri tavuihin, esimerkiksi aer [aaer, ilma, ilmakehä. Joskus kirjaimien kuulumista eri tavuihin merkitään treemalla eli erokepisteillä ¨, esimerkiksi Aboënsis, turkulainen.
Joissain suomalaisissa oppilaitoksissa, kuten Turun yliopistossa, noudatetaan arkaaisempaa tasavallan ajan latinan ääntämystä, jolloin diftongit ae ja oe saavat niiden aiemman foneettisen asun ja [oi.
i-kirjaimella merkitään, paitsi i-vokaalia, myös äänteitä j, ji ja ij; esim iam inicere ^*.
ng-äänteen jäljessä oleva u äännetään v:nä, jos seuraa samaan tavuun kuuluva vokaali; esim. lingua ^*.
s:n jäljessä oleva u äännetään v:nä, jos seuraa samaan tavuun kuuluva vokaali: suadent ^*.
qu lausutaan kv; esimerkiksi quasi ^*
ch äännetään k:na: pulcher ^*.
th esiintyy vain lainasanoissa ja se äännetään t:nä: Theabae ^*.
ph esiintyy vain lainasanoissa ja se äännetään f:nä: philosophus ^*.
Latinassa ei ole kirjaimia eikä äänteitä ä:lle tai ö:lle.

Klassisen latinan ääntäminen oli tosiasiassa tätä monimutkaisempaa, katso ^*, mutta käytännössä nykyisin opetetaan yllä mainitun kaltaista ääntämistä.

Lausuttaessa latinaa keskiaikaisten ääntämissääntöjen mukaan:

c äännetään s:nä tai ts:nä etuvokaalin edessä
ti äännetään jos sitä seurasi vokaali; esim. tristitia [tristitsia
sc äännetään etuvokaalin edellä s

Latinassa ei merkitä pitkiä vokaaleja erikseen. Vokaalien kesto (kvantiteetti) on kuitenkin voitu päätellä latinalaisen metriikan perusteella, joka perustui yksinomaan avoimien ja suljettujen tavujen kvantiteettiin. Tämän perusteella on esimerkiksi todettu sanan plus (enemmän) antiikinaikaiseksi ääntämiseksi kun taas sana minus (vähemmän) on äännetty ^* oikea ääntäminen on voinut olla melkoisen työlästä. Ainoa keino varmasti tietää kaikkien vokaalien pituus latinassa on tarkastaa sanakirjasta, joissa pitkät vokaalit on useimmiten merkitty kirjaimen päälle piirretyllä vaakaviivalla.

Maailmasta löytyy myös useita muita latinan ääntämistapoja. Esimerkiksi saksalaiset lausuvat c:n ts, englantilaiset s ja italialaiset italian kielen mukaisesti. Ääntämistä on kuitenkin pyritty yhtenäistämään klassiseen käytäntöön.

Latinan oikeinkirjoitus

Latinalaisista aakkosista puuttui antiikin aikana monia nykyisistä kirjaimista. "J", "U" ja "W" on keksitty myöhemmin ja esimerkiksi "K" ja "Y" esiintyivät vain harvoissa sanoissa. Pieniä kirjaimia ei ollut. Välimerkkejä ei käytetty lukuun ottamatta joissain piirtokirjoituksissa esiintyvää sanojen väleissä käytettyä pistettä. Kirjainten ulkomuoto vaihteli, nykyisen näköisiä kirjaimia käytettiin lähes ainoastaan monumentaalipiirtokirjoituksissa (scriptura monumentalis). Käytetty kirjoitusalusta määritti pitkälti kirjainmuotoja: kivi kirjoitusmateriaalina johti suorakulmaisiin kirjaimiin, papyrukselle ja pergamentille kirjoitettaessa käytössä olivat myös erilaiset kursiivikäsialat (unsiaalit).

Näistä syistä mikä tahansa nykyinen oikeinkirjoitussääntö on uudenaikainen sopimus, joka eroaa jotenkin antiikin käytännöstä. Suomessa yleisin käytäntö on kirjoittaa isolla lauseen ensimmäinen kirjain. Lisäksi isolla kirjoitetaan erisnimet (esim. Roma) ja erisnimistä johdetut adjektiivit (esim. Romanus, Romana). Muuten käytetään pieniä kirjaimia. Usein käytetään myös kirjaimia "J" ja "U" näitä äänteitä alun perin kuvanneiden kirjainten "I" ja "V" tilalla, joskin "J"-kirjainta hieman harvemmin. Esimerkiksi nimi GAIVS IVLIVS CAESAR kirjoitetaan useimmiten Gaius Julius Caesar tai Gaius Iulius Caesar. Kirjainta "W" ei usein käytetä edes nykyisissä lainasanoissa. Tämän vuoksi Wikipedia on latinaksi Vicipaedia.

Latinankielisen tekstin välimerkit kirjoitetaan yleensä kirjoittajan äidinkielen mukaisesti. Täten suomea äidinkielenään puhuva käyttää latinankielisessä tekstissä suomen välimerkkisääntöjä.

Muita vaihtoehtoisia oikeinkirjoitussääntöjä:

Ei käytetä pieniä kirjaimia ollenkaan. Ei käytetä kirjaimia "J" ja "U". Käytetään välimerkeistä vain pistettä tai sitten ei mitään (käytössä lähinnä teosten nimissä ja monumentaalipiirtokirjoituksissa).
Käytetään pieniä kirjaimia. Suurella kirjoitetaan vain erisnimet, ei esimerkiksi lauseen ensimmäistä sanaa (käytössä erityisesti roomalaisten tekstien tieteellisissä julkaisuissa).
Kirjoitetaan suurella samat sanat kuin kirjoittajan äidinkielessä, esimerkiksi virkkeiden alkukirjaimet (käytössä erityisesti oppikirjoissa).

Nykyaikaiset nimet latinankielisessä tekstissä

Kun käytetään nykyaikaisia nimiä (tai lainasanoja) latinankielisessä tekstissä, niitä tarvitsee joskus taivuttaa. Tämähän on tilanne, johon ajaudutaan suomessakin, kun tulee tarvetta taivuttaa ulkomaisia sanoja. Käytäntöjä on monia, seuraavassa muutamia:

Sanoja ei taivuteta. Esimerkiksi hepreankieliset nimet eivät taipuneet antiikin aikanakaan, joten myös nykyiset nimet voidaan jättää taivuttamatta. Jos sijamuodon ilmaiseminen on välttämätöntä, käytetään jotain tilkesanaa, josta muoto näkyy.
Sanoja taivutetaan suoraan. Valitaan sopiva deklinaatio, ja liitetään raa'asti sanaan latinankieliset päätteet.
Nimistä voidaan muodostaa latinankielinen muoto. Usein esimerkiksi etunimi palautetaan aikaisempaan muotoon, josta se on johdettu. Toimii hyvin pyhimyksistä johdettujen nimien ja muiden ulkomaalaisperäisten nimien kohdalla. Tämän jälkeen taivutetaan vain etunimeä, ja sukunimi jätetään ennalleen. Esimerkiksi George W. Bush on latinankielisessä Wikipediassa Georgius W. Bush. Esimerkiksi Mari voi olla Maria, Olli voi olla Olavus, Juho voi olla Iohannes. Latinankielisen nimen valinta on tietysti täysin vapaata. Jos nimi ei juonnu yhteiseurooppalaisesta nimiperinteestä (esim. Aino tai Mohammed), joutuu valinnan joka tapauksessa tekemään itse.

Kielioppia

Seuraavassa käydään lyhyesti läpi latinan kieliopin muutamia piirteitä. Pitkät vokaalit on monin paikoin merkitty pituusmerkillä (macron), taivutuspäätteet erotettu sanasta yhdysviivalla. Vokaalipituutta ei yleensä merkitä tekstien tieteellisissä julkaisuissa, ainoastaan oppi- ja sanakirjoissa.

Substantiivit ja adjektiivit

Latinan kielessä on useita taivutusmuotoja, kuten suomen kielessäkin. Siinä on substantiiveilla 7 sijamuotoa: nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi, ablatiivi, vokatiivi ja lokatiivi. Näistä kaksi viimeistä ovat harvinaisempia. Sukuja on kolme, maskuliini, neutri ja feminiini. Suku voi määräytyä sanan muodosta (kieliopillinen suku) tai merkityksestä (luonnollinen suku). Lukuja eli numeruksia ovat yksikkö ja monikko. Lisäksi sanoissa duo (kaksi) ja ambo (molemmat) on säilynyt kaksikko eli duaali.

Adjektiivit taipuvat pääsanan mukana samassa sijassa, luvussa ja suvussa. Koska päätteet kertovat sanan tehtävän lauseessa, sanajärjestys on useimmiten vapaa ja subjektia ei ilmaista, jos asiayhteys sen paljastaa. Klassisen käytännön mukaan verbi pistetään yleensä viimeiseksi.

Mater cibum parat > "Äiti ruokaa tekee" (tavallinen järjestys).

Mater parat cibum > "Äiti tekee ruokaa" (suora järjestys).

Substantiivit jaetaan viiteen deklinaatioon. Deklinaatiot on helpointa erottaa genetiivin päättestä. Niiden taivutus ei ole täysin suoraviivaista, eikä sitä voida kokonaisuudessaan esittää tässä. Kolme ensimmäistä deklinaatiota ovat kahta viimeistä yleisempiä. Kreikkalaiset lainasanat säilyttävät usein taivutuksensa. Seuraavassa käydään läpi joitain esimerkkejä. Taivutuskaavojen suomennokset on annettu sijamuotojen yleisimpien merkitysten mukaan. Ablatiivilla on useita eri käyttömuotoja ja se esiintyy usein esimerkiksi erilaisten prepositioiden kanssa. Taivutuskaavoissa on annettu eräs mahdollinen suomennos, joka vastaa kysymykseen "millä välineellä?" (ablativus instrumenti).

I deklinaatio

Genetiivin pääte -ae.

**silva densa, tiheä metsä (f.)**
Sija	Yksikkö		Monikko
nominatiivi	silv-a dens-a	tiheä metsä	silv-ae dens-ae	tiheät metsät
akkusatiivi	silv-am dens-am	tiheää metsää	silv-ās dens-ās	tiheitä metsiä
genetiivi	silv-ae dens-ae	tiheän metsän	silv-ārum dens-ārum	tiheiden metsien
datiivi	silv-ae dens-ae	tiheälle metsälle	silv-īs dens-īs	tiheille metsille
ablatiivi	silv-ā dens-ā	tiheällä metsällä	silv-īs dens-īs	tiheillä metsillä

Ensimmäisen deklinaation sanat ovat feminiinejä, paitsi tietyt luonnollista sukua noudattavat sanat kuten nauta (merimies) ja agricola (maanviljelijä), jotka voivat olla maskuliineja.

II deklinaatio

Genetiivin pääte -i.

Toiseen deklinaatioon kuuluu us- loppuisia sanoja, kuten annus (vuosi), er- loppuisia sanoja, kuten puer (poika) ja ager (pelto), sekä um- loppuisia sanoja, kuten verbum (sana). Seuraavassa ensimmäisen tyypin taivutus:

**taurus magnus, suuri härkä (m.)**
Sija	Yksikkö		Monikko
nominatiivi	taur-us magn-us	suuri härkä	taur-ī magn-ī	suuret härät
akkusatiivi	taur-um magn-um	suurta härkää	taur-ōs magn-ōs	suuria härkiä
genetiivi	taur-ī magn-ī	suuren härän	taur-ōrum magn-ōrum	suurten härkien
datiivi	taur-ō magn-ō	suurelle härälle	taur-īs magn-īs	suurille härille
ablatiivi	taur-ō magn-ō	suurella härällä	taur-īs magn-īs	suurilla härillä

Toisen deklinaation us- ja er- loppuiset sanat ovat maskuliineja, um- loppuiset neutreja. Poikkeuksia tähän mm. Aegyptus (Egypti) ja humus (maa, multa) jotka ovat feminiinejä, sekä virus (myrkky) ja pelagus (meri), jotka ovat neutreja.

Niillä us- loppuisista sanoista, joita voidaan puhutella, on yksikössä e- päätteinen vokatiivi. Tätä käytetään puhutellessa, esimerkiksi serve! (orja!). Monikossa vokatiivi on nominatiivin näköinen.

III deklinaatio

Genetiivin pääte -is. Deklinaatioon kuuluu varsin erinäköisiä sanoja, mm. rex (kuningas), labor (työ, kärsimys), carmen (laulu). Feminiinit ja maskuliinit taipuvat samoin.

**rex audax, rohkea kuningas (m.)**
Sija	Yksikkö		Monikko
nominatiivi	rēx audāx	rohkea kuningas	rēg-ēs audāc-ēs	rohkeat kuninkaat
akkusatiivi	rēg-em audāc-em	rohkeaa kuningasta	rēg-ēs audāc-ēs	rohkeita kuninkaita
genetiivi	rēg-is audāc-is	rohkean kuninkaan	rēg-um audāc-ium	rohkeiden kuninkaiden
datiivi	rēg-ī audāc-ī	rohkealle kuninkaalle	rēg-ibus audāc-ibus	rohkeille kuninkaille
ablatiivi	rēg-e audāc-ī	rohkealla kuninkaalla	rēg-ibus audāc-ibus	rohkeilla kuninkailla

**carmen breve, lyhyt laulu (n.)**
Sija	Yksikkö		Monikko
nominatiivi	carmen brev-e	lyhyt laulu	carmin-a brev-ia	lyhyet laulut
akkusatiivi	carmen brev-e	lyhyttä laulua	carmin-a brev-ia	lyhyitä lauluja
genetiivi	carmin-is brev-is	lyhyen laulun	carmin-um brev-ium	lyhyiden laulujen
datiivi	carmin-ī brev-ī	lyhyelle laululle	carmin-ibus brev-ibus	lyhyille lauluille
ablatiivi	carmin-e brev-ī	lyhyellä laululla	carmin-ibus brev-ibus	lyhyillä lauluilla

IV deklinaatio

Genetiivin pääte -us. Mm. sanat fructus (hedelmä) ja cornu (sarvi).

**exercitus, sotajoukko (m.)**
Sija	Yksikkö		Monikko
nominatiivi	exercit-us	sotajoukko	exercit-ūs	sotajoukot
akkusatiivi	exercit-um	sotajoukkoa	exercit-ūs	sotajoukkoja
genetiivi	exercit-ūs	sotajoukon	exercit-uum	sotajoukkojen
datiivi	exercit-uī	sotajoukolle	exercit-ibus	sotajoukoille
ablatiivi	exercit-ū	sotajoukolla	exercit-ibus	sotajoukoilla

V deklinaatio

Genetiivin pääte -ei. Harvat, mutta yleiset sanat, kuten dies (päivä) ja res (mm. asia).

**res, asia (f.)**
Sija	Yksikkö		Monikko
nominatiivi	r-ēs	asia	r-ēs	asiat
akkusatiivi	r-em	asiaa	r-ēs	asioita
genetiivi	r-eī	asian	r-ērum	asioiden
datiivi	r-eī	asialle	r-ēbus	asioille
ablatiivi	r-ē	asialla	r-ēbus	asioilla

Verbit

Latinan verbien pääluokat ovat aktiivi ja passiivi. Moduksia ovat indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Aikamuotoja ovat preesens, imperfekti, perfekti, pluskvamperfekti, I futuuri ja II futuuri. Konjugaatioita on neljä. Verbien taivutusta varten on tunnettava taivutuskaavojen lisäksi jokaisen verbin teema, esim. amo, amavi, amatum, amare (rakastaa). Latinan verbien muoto-oppi on hyvin säännöllinen. Epäsäännöllisiä ovat lähinnä olla- verbi sum, fui, esse ja sen johdannaiset, tahtoa- verbi volo, volui, velle ja sen johdannaiset ja muutama muu. Sanakirjassa verbit ilmoitetaan yleensä indikatiivin preesensin ensimmäinen persoona: amo (rakastan), mutta esimerkiksi WSOY:n Suomi-latina-suomi-sanakirjan verbit on annettu infinitiivin preesensissä: amare (rakastaa).

Esimerkkejä

Yleisimmin latinasta tunnetaan lentävät lauseet, joista useimmat ovat peräisin keskiajalta. Esimerkiksi:

Veni, vidi, vici. - Tulin, näin (ja) voitin (Julius Caesar)
Ceterum censeo Carthaginem esse delendam. - Muuten olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä. (Cato)
Quo vadis, Domine? - Minne menet, Herra? (Paavali)
Inter arma silent leges. - Lait vaimenevat aseiden välissä. (Cicero)
Panem et circenses! - Leipää ja sirkushuveja! (Juvenalis)
Concordia res parvae crescunt. - Yhteisymmärryksessä pienet asiat kukoistavat. (Ateneumin kyljessä.)
O tempora, o mores! - Oi aikoja, oi tapoja! (Cicero)
Repetitio mater studiorum - Kertaus (on) opintojen äiti
In hoc signo vinces. - Tässä merkissä voitat. (Konstantinus Suuri väitti kuulleensa taivaasta.)
Divide et impera - Hajoita ja hallitse (viittaa Rooman politiikkaan)
Vade mecum! - Kulje kanssani.
Quidquid latine dictum sit, altum viditur. - Mikä tahansa latinaksi sanottu kuulostaa tärkeältä.

Wikisitaateissa on Latinankielisiä sananlaskuja.

Lyhyt latinan oppitunti

Latinaa ei yleensä opetella kuten nykykieliä, vaikka sellainenkin muoti koulutusjärjestelmäämme tiettävästi on ilmestynyt. Koska kahvikupin tilaamisesta latinaksi ei juuri ole hyötyä, tavoitteena on oppia kielioppi ja muinaisten tekstien tulkintaa. Lääkäreille, juristeille ja muille työssään jonkin verran latinaa tarvitseville opetetaan kieltä heidän omista käytännöllisistä lähtökohdistaan. Latinan oppikirjat ovat säilyneet liki samannäköisinä jo noin tuhannen vuoden ajan.

Seuraavassa muutaman lauseen lyhyt ja yksinkertainen "kappale", joka on suomennettu sanasta sanaan. Suomennokseen on myös merkitty joidenkin latinankielisten sanojen muodot. Siitä nähdään latinan rakenne, ja miten kielioppiosassa esitettyjä sanoja voidaan käyttää.

Saturnus erat deus antiquus.

Saturnus oli jumala muinainen.

Olim agricolae Saturno sacrificabant.

Muinoin maanviljelijät(mon. nom.) Saturnukselle(yks. dat.) uhrasivat.

Romani deis templa aedificabant.

Roomalaiset(mon. nom.) jumalille(mon. dat.) temppeleitä rakensivat.

Latinasta kiinnostuneita kehotetaan tutustumaan artikkelin lopussa annettuun kirjallisuuteen. Alkuun pääsemiseksi tarvitaan sekä kielioppi että tekstikirja.

Kirjallisuutta

Sanakirjat

Tuomo Pekkanen ja Reijo Pitkäranta, Nykylatinan sanakirja (SKS 2006) – Pääosin latinankielisissä uutisissa käytettyyn terminologiaan ja uudissanastoon pohjautuva n. 20 000 hakusanan kaksisuuntainen sanakirja.
Reijo Pitkäranta, Suomi-latina-suomi-sanakirja (WSOY 2001) – Uusi hyvätasoinen sanakirja, verbit esitetty normaalista poikkeavalla tavalla.

Oppikirjat ja kieliopit

Maija-Leena Kallela ja Erkki Palmén, Clavis Latina (Finn Lectura ja Opetushallitus) – Clavis Latina on lukion latinan kielen oppikirjasarja, joka soveltuu myös muuhun latinan opetukseen. Kolmiosaisen kirjasarjan kukin osa sisältää kaksi kirjaa: Textus & Cultura -tekstikirjassa ovat latinankieliset tekstit ja niiden sisältöön liittyvät harjoitukset sekä suomenkieliset kulttuurikatsaukset, Grammatica & Exercitia -kielioppiosa sisältää kieliopin harjoituksineen. Kolmas osa ilmestyy kevään 2006 aikana.
Tuomo Pekkanen, Ars Grammatica Latinan kielioppi (Yliopistopaino 2002) – Kattava peruskielioppi.
Matti Oja ja Ilpo Probst, Via Nova (WSOY 1994) – Via Nova -sarja on lukion alkeisopetuksessa käytetty kirjasarja, joka painottaa antiikin kulttuurin esittelyä ja jättää kieliopin ja sanaston opettamisen vähemmälle. Lähestymistyyli on nykykielten opetuksen kaltainen. Etenkin vanhemmat painokset sisältävät lukuisia virheitä.
Tuulikki Elo, Sisko Penttilä ja Ilpo Probst, Via Nova II (WSOY 1996)
Erkki Palmén ja Tuomo Pekkanen, Elementa Linguae Latinae (Gaudeamus 1983) – Perinteinen latinan oppikirja. Panostaa kirjallisen kielen opettamiseen ja tarvitsee aina tuekseen kieliopin.

Muu latinan kieleen liittyvä kirjallisuus

Plinius nuoremman kirjeitä Trajanuksen ajan Roomasta. (Suom. ja toim. Tuulikki Elo ja Heikki Laakkonen) – Ajankuvaa Roomasta vuodelta 100 suomeksi ja latinaksi.
Reijo Pitkäranta, Suomen kirkkojen latina (SKS 2004) – Suomen kirkollisissa rakennuksissa esiintyvät latinankieliset tekstit kommentaareineen.
Apicius: Roomalainen keittokirja – De re coquinaria. (Suom. ja toim. Tuulikki Elo, Heikki Laakkonen ja Eero Valjakka) – Kulinarismin klassikon suomalais-latinalainen loistolaitos. (SKS 2002)

Katso myös

Aiheesta muualla

Latinankielinen Wikipedia
Nuntii Latini - Yleisradion latinankieliset uutiset (myös teksti-tv:n sivu 365)
Duodecimin johdatus lääketieteelliseen latinaan