Kristinusko

Kristinusko on monoteistinen eli yksijumalinen uskonto, joka pitää sisällään monia erilaisia suuntauksia, joiden alkuperä on kristittyjen pyhän kirjan, Raamatun ja sen Uuden testamentin Jeesuksen opetuksissa. Kristinuskon olennainen osa on usko siihen, että Jeesus on lihaksi tullut Kolminaisuuden toinen persoona, Jumalan Sana ja ainoa ihmiskunnan pelastaja. Kristinuskoa tunnustavaa tai kristilliseen kirkkokuntaan kuuluvaa henkilöä kutsutaan nimellä kristitty. Nimitys perustuu Jeesuksesta käytettyyn kreikankieliseen nimitykseen voideltu, Χριστος eli Kristus. Apostolien tekojen mukaan nimitys kristitty otettiin käyttöön ensimmäisenä Antiokian seurakunnassa (Ap. t. 11:25). Kristinuskon mukaan Jeesukseen uskovat ja hänen opetuksiaan seuraavat saavat pelastuksen.

Historia

Kristinuskon keskeinen hahmo on Jeesus Nasaretilainen, joka evankeliumien mukaan eli Israelin alueella ensimmäisen vuosisadan alussa. Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian evankeliumeissa esitetyn Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30. Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti Paavali Tarsoslainen ja muut niin sanotut apostolit eli lähettiläät. Raamatun mukaan kristittyjä kutsuttiin ensimmäisen kerran sillä nimellä Antiokian kaupungissa, johon he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten Palestiinassa tapahtuneiden vainojen jälkeen.

Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha ja tieverkoston hyväkuntoisuus mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Myöhäinen Rooma olikin täynnä itämaisia pelastususkontoja. Kristinuskon menestystä auttoi pitkälle menevä yhteisöllisyys, kun kristityt kokoontuivat salaa katakombeissa ja odottivat Kristuksen toista tulemista.

Ichthus.svg

Myöhemmin kristinuskon asemaa edesauttoi keisari Konstantinuksen kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet ajoittaiset vainot loppuivat. Konstantinus myös kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja. Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse ottanut kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan. Kristittyjen lukumäärä kuitenkin kasvoi nyt nopeasti. Ei-kristitty keisari Julianus yritti vielä 300-luvun puolivälissä palauttaa vanhojen uskojen aseman. Lopulta keisari Theodosius kielsi muiden uskontojen kuin kristinuskon harjoittamisen Rooman valtakunnassa 300-luvun lopulla. Muiden uskontojen temppelit hävitettiin, ja vuonna 416 keisari Theodosius kielsi ei-kristityiltä julkiset virat. Muiden uskontojen hävittämisessä käytettiin runsaasti väkivaltaa. Tunnetuimpia tapauksia on matemaatikko Theonin tyttären Hypatia Aleksandrialaisen surmaaminen munkkien toimesta vuonna 415. Myös kristinuskon omien vääräoppisia vainottiin. Massiivinen klassisen kulttuurin ja sen uskomusten tuhoaminen ja uskonnollisen pakkovallan pystyttäminen aiheuttivat Euroopassa ennennäkemättömän pitkän tieteiden, taiteiden ja yhteiskunnallisen kehityksen taantumisen, joka kesti lähes tuhat vuotta.

Ensimmäisen vuosisadan ja vuoden 1050 välisenä aikana evankeliumia ja kristinuskoa julistettiin Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa. Raamattua käännettiin paikallisille kielille ja usein uskontoon sekoittui paikallisten kulttuurien erikoisominaisuuksia.

Kaikkien kristittyjen yhteiseksi käsitetyn kirkon, joka oli ajan myötä saanut nimen katolinen kirkko, reunat hajoilivat ensimmäisellä vuosituhannella erilaisten opillisten riitojen seurauksena. Kirkosta erosi ryhmiä ja paikalliskirkkoja (esimerkiksi nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit), jotka eivät hyväksyneet jotakin kirkon opetusta. Toisella vuosituhannella, kristinuskon saavuttaessa maailmanlaajuisuutta, vastaava ilmiö kiihtyi. Niin sanottu suuri skisma vuonna 1054 hajotti kirkkoa lisää. Tämän riitaisan eron perillisiä olivat katolinen kirkko, jonka päämaja oli Rooma, ja ortodoksinen kirkko, jonka arvostetuimpana piispana toimi Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka. Ortodoksinen kirkko poikkeaa eron jälkeen paavin johtamasta kirkosta myös siten, että se koostuu itsenäisisistä eli autokefaalisista tai itsehallinnollisista eli autonomisista paikalliskirkoista. Roomalaiskatolinen ja ortodoksinen kirkko sopivat niin sanotun Firenzen unionin eli liiton Firenzen kirkolliskokouksessa (1438—1445), mikä Itä-Roomassa kuitenkin melko pian peruttiin jumaluusopillisten syiden ja kansan vastustuksen takia. Myös ortodoksinen Venäjä kieltäytyi Paavin alaisuudesta. Ja kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Vatikaaniin katkaistaviksi. 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla erityisesti länsi-Ukrainassa roomalaiskatolisen kirkon yhteyteen liitettyjä ortodokseja kutsutaan uniaateiksi, tai kreikkalaiskatolisiksi (ks. Itäiset riitukset).

Uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa 1520-luvulla protestanteiksi kutsutut uudistajat nousivat useissa maissa katolisen kirkon korruptoituneita rakenteita vastaan. Reformaattorit, joista keskeisimpiä oli Martin Luther, olivat myös sitä mieltä, että kirkossa vallitsi useissa kohdin harhaoppisuus. Luonnollisesti katolisen kirkon puolella protestantteja pidettiin yhtä lailla kerettiläisinä. Seurauksena oli, että useat hallitsijat perustivat maihinsa katolisuuden tilalle omat valtionkirkkonsa, ja katolinen kirkko toteutti suuria sisäisiä uudistuksia. Suomi koki reformaation osana Ruotsin valtakuntaa kuningas Kustaa Vaasan toimesta: vasta myöhemmin, 1500-luvun lopulla, Ruotsin protestanttisen kirkon oppi määriteltiin täsmällisemmin evankelis-luterilaiseksi. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoinen on protestanttista aluetta ja etelä katolista. Poikkeuksia toki esiintyy, esimerkiksi katoliset Irlanti ja Puola.

Protestanttisuus levisi myös Pohjois-Amerikkaan ja myöhemmin Australasiaan eurooppalaisten kolonisoijien myötä, mutta koska uskontoa ei hallinnut paavi eivätkä kansalliset hallitukset, uuden mantereen protestanttisuus pirstoutui satoihin ja myöhemmin tuhansiin eri suuntauksiin. Etelä-Amerikassa, jonne uskonto oli tullut espanjalaisten ja portugalilaisten mukana, säilyi katolisen kirkon voimakas vaikutus.

1800- ja 1900-luvuilla monet kristinuskon poliittisesti hallitsemat valtiot etenkin Euroopassa kehittyivät yhä maallisempaan, sekulaariin suuntaan. Lisäksi kommunistisiksi julistettuja valtioita hallittiin ateismin hengessä, vaikka virallisesti ateistinen oli ainoastaan Albania. Suomi on seurannut tässä suhteessa muita eurooppalaisia valtioita. Vaikka maassa vallitsee edelleen valtiokirkko, on uskonto ainakin periaatteessa erotettu poliittisesta hallinnosta. Myöhemmin kristinusko on kuitenkin alkanut vaikuttaa uudelleen yhteiskunnan päätöksenteossa (lähinnä herätyskristillisessä muodossaan) etenkin Yhdysvalloissa.

Kristitytkaavio.png Lisätietoa: Kirkkohistorian aikajana Kirkon historian tiivis esitys linkkeineen ( RaamattuNET - uskonnon opetuksen kotisivu )

Kristinusko nykyään

Kristinusko on suurin uskonto kahdella miljardilla seuraajallaan. Kaksi seuraavaksi suurinta ovat islam 1,2 miljardilla ja hindulaisuus 841 miljoonalla. Kristityistä 1,1 miljardia on katolisia, 367 miljoonaa protestantteja, 216 miljoonaa ortodokseja, 84 miljoonaa anglikaaneja ja 414 miljoonaa itsenäiseen tai määrittelemättömään suuntaukseen kuuluvia. Lisäksi 32 miljoonaa henkilöä kuuluu erilaisiin pienempiin ryhmiin kuten Jehovan todistajiin ja mormoneihin.

Kristinuskoon kuuluu monia haaroja, kuten esimerkiksi katolisuus, ortodoksisuus ja useita protestantismin muotoja. Muihin muotoihin kuuluvat uskonsuuntaukset, jotka ilmoittavat kuuluvansa erilliseen historialliseen kehitykseen, kuten esimerkiksi mormonismi sekä Jehovan todistajat. Kahta viimeksi mainittua ei kuitenkaan pidetä yleisesti kristillisinä, koska ne eivät hyväksy kolminaisuusoppia.

Vaikka kristinusko on maailman suurin uskonto ja lähetystyö on edelleen voimakasta, uskonnon kannattajamäärä suhteessa maailman väkilukuun ei juuri kasva. Kun maailman väestönkasvu on 1,39 prosenttia vuodessa (vuonna 2002), kristinuskon kannattajamäärä kasvaa vuodessa 1,43 prosenttia. Esimerkiksi islamin kannattajakunta kasvaa 2,17 prosenttia. Kristinusko kuitenkin kasvaa nopeasti joillakin maantieteellisillä alueilla kuten Aasiassa (+3,66 %), Afrikassa (+2,83 %) ja Etelä-Amerikassa (+1,52 %) ja erityisesti joissakin suuntauksissa (evankelisuus +4,7 %, karismaattisuus +3,9 %). Kristinusko menettää kannattajiaan eniten Länsi-Euroopassa (-0,44 %) ja perinteisten kristillisten kirkkojen keskuudessa (+0,5 %). Täten voidaan sanoa, että kristinuskon yleisluonne on muuttumassa. Kristinuskon painopiste on siirtymässä kolmanteen maailmaan ja kohti herätyskristillisyyttä.

Christianity percentage by country.PNG

Kaikki kristityiksi lasketut ihmiset eivät hyväksy kaikkia saati usein edes useimpia teologisia kantoja, joita heidän kirkkonsa edustaa. Lännen kristittyihin vaikutti voimakkaasti 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun valistuksen aate, joka esimerkiksi aloitti tapahtumasarjan, joka johti monessa maassa uskonnon ja valtion erottamiseen. Tämän myötä oli mahdollista olla julkisesti eri mieltä asioista kirkon kanssa ja uskonnonvapauden tullessa kirkosta oli mahdollista erota kokonaan. Tämä johti kirkosta eroamisiin ja epäilyn sekä humanististen ja ateististen aatteiden sekä muiden teististen uskontojen kuin kristinuskon nousuun perinteisesti kristityissä maissa.

Valistuksen ja nykyaikaistumisen vaikutuksesta kehittyi kirjaimellisesti tuhansia erilaisia protestanttisia liikkeitä ja katolisuudesta erkaantuvia haaroja, jotka eivät esimerkiksi tunnusta katolisen kirkon toteuttamia uudistuksia. Näille vapaisiin suuntiin kuuluville liikkeille on usein tyypillistä Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen ja elävän omakohtaisen uskon korostaminen ja todeksi eläminen. 1900-luvun lopulla monet vapaiden suuntien liikkeet ovat tehneet paljon yhteistyötä muun muassa puhujavaihdosten ja evankeliointikampanjoiden muodossa.

Yhdysvalloissa ja Euroopassa valistus, nykyaikaistuminen ja liberalismi johtivat maallistumiseen. Monet kristityt eivät osallistu perinteisiin uskonnollisiin juhlamenoihin ja velvollisuuksiin, käyden kirkossa ainoastaan muutamina juhlapyhinä, jos silloinkaan. Monill maallistuneilla on kaksijakoinen suhtautuminen uskonnolliseen elämään. Toisaalta he pysyttelevät ja kirkon jäseninä identiteettisyistä, toisaalta sekulaari länsimainen ajatusmalli ja elämäntapa ajavat heitä usein pois kristinuskosta. Tätä maallistumisen aikaansaamaa kristillisyyttä kutsutaan usein tapakristillisyydeksi, jossa ihmiset kuuluvat edelleen kristillisiin yhteisöihin, mutta eivät ole vakaumukseltaan kristittyjä.

P6250057.JPG

Vapaamielinen kristinusko levisi nopeasti 1900-luvun alussa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. 1960-luvulla monet suurimmista kirkoista voitiin luokitella vapaamielisiksi. Kehitys on kuitenkin kääntynyt, ja 2000-luvun alussa, vaikka vapaamielinen kristinusko on edelleen yleisin kristinuskon puhemies maallisessa yhteiskunnassa, vapaamielisten kristinuskon kannattajien määrä on laskussa. Tämä johtuu osaksi vapaamielisten kristillisten kirkkojen väkimäärän vähenemisestä maallistumisen takia, ja osaksi kasvavien konservatiivisten sekä karismaattisten suuntauksien noususta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ainoat kasvavat uskonsuuntaukset ovat vanhoillista kristillisyyttä edustava etelän baptismi ja perinteisiin käsityksiinsä pitäytyvä ortodoksinen kirkko, johon monet protestanttiset yhteisöt ovat liittyneet. Suomessa tilanne on edelleen verraten vakaa valtiokirkollisen kristillisyyden osalta.

Idän kirkkoihin valistuksella on ollut vähemmän vaikutuksia. Kommunististen maiden uskontokielteisessä ilmapiirissä ortodoksiset kirkot ja katoliseen kirkkoon kuuluvat idän katoliset kirkot takertuivat vanhoihin perinteisiin muuttumatta juurikaan, vaikka jäsenmäärät laskivat. Nykyään itäisessä Euroopassa ja Venäjällä kiinnostus kristinuskoon ja uskontoihin yleensä on kommunismin romahduksen jälkeen ollut voimakkaassa kasvussa. Myös protestantismi on leviämässä näihin maihin.

Etelä-Amerikassa ja Afrikassa käännytystyön suunta on jopa vaihtunut ja monet pienemmät mantereilla vaikuttavat kirkkokunnat lähettävät lähetystyöntekijöitä Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan.

1900-luvun jälkipuolella jotkut puhuivat niin sanotusta megakirkosta. Se palvelisi epäileviä ei-kristittyjä. Esimerkiksi Alfa-kurssi on nähty esimerkkinä tällaisesta toiminnasta.

Nykyaikana järjestäytynyt kristinusko on joutunut kasvaviin vaikeuksiin sopeutua ihmisten haluun ilmaista uskonnollisuutta tavalla, joka on heille omaehtoista. Tämä on johtanut erityisesti karismaattisen kristillisyyden nousuun, jossa ihmisen henkilökohtaisella elämyksellisyydellä on huomattavasti enemmän tilaa kuin perinteisissä kristillisissä kirkoissa.

Nopeiten kasvava ryhmä kristinuskon piirissä on evankelikaalinen liike. Monissa suurissa protestanttisuuntauksissa on erityisen toimelias evankelikaalinen vähemmistö ja joissakin tapauksissa jopa enemmistö. Evankelikaaliset suhtautuvat usein hyvin myönteisesti eri kristinuskon suuntauksien väliseen yhteistoimintaan.

Kristinuskon vaikutus historiaan

Kristinusko on vaikuttanut erittäin laajasti koko maailman historiaan eurooppalaisten toiminnan kautta. Kristinuskolla on ollut vaikutusta ainakin länsimaiseen valtarakenteeseen ja todellisuuskäsitykseen. Usein kirkon pyrkimys on ollut pitäytyä vanhassa todellisuuskäsityksesä (esimerkiksi Kopernikuksen ja Keplerin pyrkimys saada aurinkokunnan malli vastaamaan todellisuutta).

Kristinuskolle oli aina 1700-luvulle saakka tyypillistä muiden uskontojen väkivaltainen vainoaminen niillä alueilla, joilla kristityt olivat päässeet valtaan. Tunnetuimpia esimerkkejä ovat vanhojen kreikkalaisten, roomalaisten ja egyptiläisten uskontojen ja niihin perustuvien yhteiskuntajärjestysten perinpohjainen tuhoaminen 400- ja 500-luvuilla ja latinalaisen Amerikan intiaanikulttuurien laajamittainen hävittäminen 1500- ja 1600-luvuilla. Juutalaisvainot Euroopassa jatkuivat aina 1900-luvulle asti. Myös Suomessa kirkko poltti luonnonuskonnon harjoittajia tai sellaisiksi epäiltyjä elävältä vielä 1600-luvulla.

Kristinuskoa on valistuksesta lähtien arvosteltu runsaasti, etenkin katolista kirkkoa ja Vatikaania. Monet kristinuskon arvostelijat katsovat kristinuskon myös muokanneen historiakäsitystä paljolti mieleisekseen pyrkimällä vaikuttamaan ihmisten mieliin ja mielikuviin. Samoin arvostelijat esimerkiksi usein kokevat, että kristinusko on onnistunut saamaan suuren osan muista uskonnoista näyttämään saatanallisilta, etenkin vanhat muinaiset uskonnot ja niiden jumalat. Esimerkiksi arkadialaisesta hedelmällisyyden jumalasta Panista tuli itse paholainen, jolla oli pukinsarvet ja alaruumis. Poseidonin (Kreikkalaisen mytologian merenjumala) kolmikärjestä tuli paholaisen keihäs. Samanlaisia yhteyksiä kristinuskon ja muiden uskontojen välillä on paljon. Näin kristinusko on arvostelijoiden mukaan aikojen saatossa pystynyt vahvistamaan asemaansa "ainoana oikeana uskontona" ja saamaan muut uskonnot näyttämään entistä huonommilta.

Dogmit

Kristillisen teologian juuret ovat yhtäältä juutalaisuudessa ja apostoli Paavalin kirjeissä ja toisaalta antiikin pelastususkonnoissa ja filosofisissa opeissa, erityisesti platonismin eri muodoissa ja mithralaisuudessa. Kristillinen oppi ja Uuden testamentin ajattelu pohjautuu osittain juutalaisten pyhiin kirjoituksiin, joista useimmat on koottu Vanhaan testamenttiin.

Keskeinen uskomus kristinuskossa on, että uskomalla Jeesuksen, Vapahtajan, uhrikuolemaan ristillä ja ylösnousemukseen ihminen puhdistuu synneistään ja pelastuu sielun kadotukselta. Protestanttisen (luterilaisen) näkemyksen mukaan pelastuminen tapahtuu "yksin armosta", ilman ihmisen omia ansioita. Joissakin kristinuskon haaroissa taas korostetaan enemmän tai vähemmän ihmisen omien tekojen tai moraalin vaikutusta pelastukseen Jeesuksen ristinkuoleman ohella.

Keskeisiä kristinuskon tapahtumia ovat Jeesuksen syntymä (”sanan tuleminen lihaksi”), kärsimys, ristiinnaulitseminen, kuolema ja ylösnousemus, jonka tavoitteena oli ihmiskunnan pelastaminen synniltä ja kuolemalta. Keskeinen on myös usko Pyhään Kolminaisuuteen eli kolmiyhteiseen Jumalaan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Kristinuskon mukaan kristinuskon Jumala lähetti Poikansa (tai Pojan, joka on saman Jumalan toinen persoona) maan päälle pelastamaan ihmiset. Keskeinen kristinuskon käsite on Jumalan armo. Tottelevaisuus kristinuskossa on alistumista.

Kristinuskon pääsuuntausten mukaan kristinusko on juutalaisen uskonnon täyttymys tai jatkumo. Juutalaisten asemasta on kristinuskon sisällä erilaisia näkemyksiä. Niin sanotun korvausteologian kannattajat eivät näe juutalaisia enää Jumalan valittuna kansana, koska he hylkäävät Jeesuksen roolin messiaana ja Jumalan Poikana. Toisissa näkemyksissä esimerkiksi korostetaan juutalaisten asemaa Jumalan kansana ja sen oikeutta Palestiinaan.

Kristinuskon keskeisimmät dogmit muotoiltiin vuosien 325 ja 787 välisenä aikana pidetyissä seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, jotka järjestettiin ennen idän ortodoksisen ja lännen katolisen kirkon eroa vuonna 1054. Näiden kokousten pohjalta muotoiltiin Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus, jonka suurin osa kristillisistä kirkoista hyväksyy. Yhtenäisimmät ja yleisesti hyväksytyimmät opinkohdat, joiden säilyvyys on ollut kenties pisin ja jotka katolinen kirkko sekä ortodoksiset ja protestanttiset kirkkokunnat yleensä (eivät aina) hyväksyvät ovat seuraavat:

Jumala on kolmiyhteinen, toisin sanoen Jumalalla on yksi olemus, mutta kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki.
Jeesus on samanaikaisesti täysin jumalallinen ja täysin inhimillinen.
Maria, Jeesuksen äiti, kantoi kohdussaan ja synnytti Jumalan Pojan. Jeesus sikisi Jumalan Hengestä, mutta toisaalta hän oli myös olemassa jo ennen syntymäänsä, "ennen kaikkia aikoja", ja mukana jo maailman luomisessa. Ihmiseksi tullessaan hän kuitenkin saavutti ihmisluonnon ja tahdon.
Jeesus on juutalaisten odottama, Vanhassa Testamentissa ennustettu messias ja Daavidin valtaistuimen perillinen. Hän hallitsee Jumalan oikealla puolella kaikella auktoriteetilla ja vallalla. Hän on ihmiskunnan toivo, neuvonantaja ja tuomari. Ennen hänen paluutaan kirkolla on auktoriteetti ja velvollisuus saarnata ilosanomaa ja kerätä uusia kannattajia.
Jeesus oli kaikista synneistä vapaa. Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta uskovaiset saavat syntinsä anteeksi ja tekevät sovinnon Jumalan kanssa.
Kristityt kastetaan seurakunnan (sekä konkreettinen organisaatio että Kristuksen ruumis, kaikki maailman kristityt) jäseniksi. Pyhä Henki tulee heille Jeesuksen lähettämänä opettamaan Raamatun tuntemisessa, tuomaan toivoa ja johdattamaan todelliseen tietämykseen Jumalasta ja hänen tahdostaan ja auttamaan heitä kasvamaan pyhyydessä. Uskon kautta heidät tullaan herättämään henkiin ja he elävät ikuisen elämän Kristuksen kanssa.
Jeesus palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
Läntiset kristityt sanovat, että Raamattu on Jumalan sana. Monet idän kristityt pitävät tätä ilmaisua liian lähellä ilmaisua "Jumalan Sanasta", joka on epiteetti Jeesuksesta Kristuksesta. He eivät kuitenkaan kyseenalaista Raamatun auktoriteettia. Kristittyjen keskuudessa on eriäviä mielipiteitä Raamatun tarkkuudesta ja siitä kuinka sitä tulisi tulkita. Protestantismissa korostetaan yksilön vastuuta kun taas katolisuudessa ja ortodoksisuudessa korostetaan kirkon yhteisöllistä luonnetta.

Historiallisesti monilla kristillisillä järjestöillä on ollut poikkeavia käsityksiä siitä, mitkä ovat kristinuskon dogmaattiset peruspilarit. Vanhoista lahkoista kuten gnostilaisuus, kataarit ja muut keskiajalla kerettiläisiksi katsotut suuntaukset ulottuu pitkä hajaannus aina nykypäivän Jehovan todistajiin, rastafareihin ja mormoneihin, joiden ei usein katsota kuuluvan kristinuskon piiriin. Esimerkiksi mormonit katsovat, että vuonna 1829 Jumala loi uuden apostolin tuomalla kristikansalle lisää opetuksia ja tekstejä heidän johtajansa Joseph Smith, Jr.:n kautta. Huolimatta opillisista erimielisyyksistä Jeesusta kuitenkin pidetään lähes poikkeuksetta keskeisenä hahmona opillisessa rakenteessa. Jotkut suuntauksista pitävät itseään ainoana oikeana kristittynä kirkkona.

Yleisesti ihmiset, joilla on perinteinen käsitys uskon oppirakennelmasta, pitävät yllä olevissa kappaleissa kuvattuja opillisesti eroavia suuntauksia erillisinä kristinuskosta.

Tunnukset

Christian cross.svg

Risti

Teloitusvälinettä kuvaava risti on kristinuskon tunnetuin tunnuskuva. Kristinoppi nojaa siihen, että Kristus antoi naulita itsensä vapaaehtoisesti ristille. Vertauskuvallisia selityksiä ristille on esimerkiksi se, että pystypuu kuvaa pystysuuntaista, "taivaallista" ulottuvuutta ja lyhyempi poikkipuu puolestaan "vaakasuuntaista" maailmaulottuvuutta. Alkukirkon aikana ristiä käytettiin myös tunnustautumisen merkkinä, kun se ei vielä ollut tunnettu: henkilö piirsi ohimennen otsaansa ristin osoittaakseen tuntemattomille (mahd. kristityille), että on itsekin kristitty.

Kala

Kala on vanhimpia Kristus-kuvioita. Välimeren alueella se on ollut tavallinen onnen vertauskuva. Kalaa merkitsevät kreikankielisen sanan kirjaimet (i-k^h-t^h-y-s) ovat samat kuin alkukirjaimet sanoissa Iesous Khristos Theou Yios Soter eli Jeesus Kristus Jumalan Poika Pelastaja. Tunnusta käytettiin kristityksi tunnustautumiseen alkukirkon aikana: henkilö piirsi maahan kepillä yhden kaarevan viivan ja toinen piirsi siihen toisen, niin että muodostui ko. kalakuvio.

Pääasialliset kristilliset kirkkokunnat ja yhteisöt

Kirkkojen koko valtioittain

Luvut perustuvat kristillisten kirkkojen rekistereissä oleviin lukuihin.

Yhdysvallat - 223 miljoonaa
Brasilia - 136 miljoonaa
Entinen Neuvostoliitto - 105 miljoonaa
Meksiko - 85 miljoonaa
Saksa - 61 miljoonaa
Filippiinit - 57 miljoonaa
Yhdistynyt kuningaskunta - 50 miljoonaa
Italia - 48 miljoonaa
Nigeria - 45 miljoonaa
Ranska - 44 miljoonaa

Katso myös

Kirjallisuutta

Hans Biederman: Suuri symbolikirja
Mircea Eliade: A History of Religious Ideas, Volume 2: From Gautama Buddha to the Triumph of Christianity
Gibbon, Edward: On Christianity. Buffalo, New York: Prometheus Books, 1991.
Pentti Lempiäinen: Kuvien kieli
Raamattu
Jenkins, Philip: The Next Christendom: The Coming of Global Christianity. Oxford University Press, 2003.