Jääkausi

Inlandeis Russels Gletscher.JPG | Vatnajökull.jpeg | VatnajoekullDetailSkaftafell.jpg | Pleistocene north ice map.jpg | Ice Age Temperature.png

Jääkausi on aika, jolloin jäätiköt laajenevat suuriksi ilmaston kylmettyä. Jääkausia on ollut useita. Viime jääkaudella oli Suomessa samanlaista kuin nyt Grönlannissa, Huippuvuorilla tai Islannin jäätikköalueilla. Viime jääkausi, Veiksel-jääkausi oli yli 10000 vuotta sitten. Skandinavian ylle tuli valtava jäävaippa ja Suomikin peittyi jään alle. Nimenomaan kesä kylmeni jääkaudella, niin ettei satanut lumi ehtinyt sulaa ja lumiraja aleni. Jäätiköt valuivat vuorten rinteiltä alas ja levisivät pohjoisella pallonpuoliskolla valtavan laajalle alaviillekin maille. Vuoristojäätiköt, esim Alppien jäätiköt laajenivat.

Lämpötilan lasku aiheutti ilmavirtausten muuttumista, tuulien voimistumista, laajaa kuivumista ja aavikko- ja aroalueiden kasvua ja mm. havumetsävyöhyke katosi pohjoiselta pallonpuoliskolta suureksi osaksi.

Jääkaudella meren pinta laski kymmeniä metrejä, koska silloin suuri osa vedestä, joka haihtui meristä, sitoutui laajoihin, jopa kilometrien paksuisiin jäätiköihin. Muutaman kilometrin paksuinen jäätikkö painoi maankuoren alemmaksi, mikä aiheuttaa vieläkin maankohoamista, kun maankuori yhä palautuu lommoasennosta takaisin alkutilaansa.

Jääkauden aikana jäätikön koko vaihteli suuresti, välillä jää eteni ja välillä taas perääntyi, koska jääkaudella oli lyhyitä lämpimiä jaksoja, interstadiaaleja. Merivirtojen kulun muuttuminen viilensi jääkauden kylmimpinä jaksoina ilmastoa huomattavasti joillain alueilla.

Salpausselät syntyivät, kun ilmasto kylmeni äkisti jääkauden päättymisvaiheessa tuhanneksi vuodeksi, jolloin jään reuna pysyi paikoillaan ja jään sulamisvedet kasasivat mm. jäätikön kalliosta irroittamaa moreenia suuriksi harjuiksi.

Jääkausi, yleistä

Viime jääkaudella Skandinavian yllä oli suuri 2-3 kilometrin paksuinen jääpeite, joka ulottui Itämeren yli Pohjois-Saksaan ja melko lähelle Moskovaa. Kanadaa peitti valtava jäätikkö, joka ulottui Pohjois-Yhdysvaltoihin. Alpit jäätyivät kokonaan. Jääkaudella suurta osaa jäättömästä Euroopasta peitti kitukasvuinen arotundra, jolla vaelteli monia nykyisin sukupuuttoon kuolleita eläimiä, muun muassa villaisia mammutteja, villasarvikuonoja, myskihärkiä ja villipeuroja , jättiläishirviä ja nykyisinkin eläviä biisoneita sekä niitä metsästäviä kivikauden ihmisiä. Tätä tundraa jolla oli lössialueita, sanotaan myös mammuttiaroksi. Itä-Aasiassa oli tundraa ja joillain alueilla laajoja polaariaavikoita. Begringin salmi Alaskan ja Aasian välillä oli kuivaa maata, samoin kuin Englannin kanaali. Nykyihminen ilmestyi Eurooppaan noin 35 000 vuotta sitten syrjäyttäen alkeellisemman Neandertalin ihmisen ja luoden aikaisempiin verrattuna edistyksellisen myöhäispaleoliittisen kulttuurin.

Ilmaston kylmeneminen johtui Maan radan soikeuden ja akselin suunnan muutoksista. Maan miljoonien vuosien historiassa on ollut jääkausijaksoja, jolloin jääkausia on ollut. Nykyään eletään pleistoseenikauden jääkausijaksoa. Nyt on menossa holoseeni-interglasiaali. Suuria jääkausia on ollut Pohjois-Euroopassa noin 800 000 vuotta ja pienempiä ainakin 2,75 miljoonaa vuotta. Tätä ennen oli jäätiköitä pohjoisella pallonpuoliskolla jo ainakin 5 miljoonaa vuotta sitten. Ei osata tarkoin sanoa, milloin seuraava jääkausi tulee. Palokkaimmat povaavat sen olevan ovella kasvihuone-ilmiön aiheuttaessa Akktiksen jäiden sulamisvesillä Golfvirran tukkeutumisen, toisten mielestä kasvihuoneilmiö lämmittää maapalloa ja hidastaa tai estää seuraavan jääkauden tulon.

Lämpötila laski jääkaudella voimakkaasti (6–40° C) nimenomaan napojen lähettyvillä ja ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeet siirtyivät kohti päiväntasaajaa ja vuorten rinteitä alas.

Viime jääkautta eli Veiksel-jääkautta kylmempiä olivat sitä edeltävän Saale-jääkauden Drenthe-vaihe ja Elster-jääkausi. Varhemmista jääkausista viimeistä edeltävä Saale tunnetaan parhaiten. Saalen Drenthe-jäätiköitymisen aikana jääkielekkeitä ulottui Kiovaan asti Ukrainassa.

Laajimmillaan noin 18 000 vuotta sitten jää peitti koko Skandinavian ja ulottui muun muassa Pohjois-Saksaan asti. Amerikan mantereella jää peitti koko Kanadan ja Yhdysvaltain pohjoisosia Suurten järvien eteläpuolelle. Jääkausi päättyi Suomessa noin 10 000 vuotta sitten. Veiksel-jääkautta edeltävältä ajalta on maailmalta löydetty merkkejä 3–10 jääkaudesta ja merenpohjan kerrostumissa on todisteita kahdestakymmenestä jääkaudesta. Jääkausien nimeäminen vaihtelee maasta toiseen, koska jääkauden kerrostumien ajoituksissa on ollut suuria vaikeuksia. Jääkausi on muovannut Suomen maastoon muuan muuassa silokallioita, soraharjuja ja jään sulamisvedet hiidenkirnuja. Ilmasto viilenee jääkauteen verraten hitaasti, 10 astetta viidessä tuhannessa vuodessa.

Nykyään jäätiköitä on esimerkiksi Etelämantereella, Grönlannissa, Islannissa ja Alpeilla sekä Norjan vuoristossa. Jääkaudet johtuvat kesien viilenemisestä mm. jaksollisten maan akselikallistuman ja radan muutosten takia. Nämä taas johtuvat muiden planeettojen, Auringon ja Kuun aiheuttamista häiriöistä. Suuremmat jääkausijaksot taas riippuvat muun muuassa merivirtojen muutoksista mannerliikuntojen takia.

Miten maa erosi jääkauden aikana nykyisestä?

Mýrdalsjökull.jpg | Glacier.zermatt.arp.750pix.jpg | GletscherMM.jpg | Tundra coastal vegetation Alaska.jpg Ilmaston viileneminen loi tulevalle jäätikön paikalle aluksi arotundra-vyöhykkeen, jolla monet eläimet laidunsivat kesällä ja pakenivat talvella eteläisemmän havumetsän suojaan. Keväällä ja kesällä arotundra eli mammuttiaro kukki kauniisti ja hyönteiset viihtyivät siellä. Jääkauden tundra oli erilaista kuin nykyinen, sitä kuivempaa ja kasvilajistokin oli toisenlaista. Ilmaston edelleen kylmetessä tundra muuttui jäätikön lähestyessä miltei kasvittomaksi polaariaavikoksi, jolla kasvoi mm. jääleinikkiä ja jäkäliä. Joillain kuivilla arotudran alueilla oli lössiä, toisilla kosteaa niittymäistä tundraa. Suomessa jäätikköä edelsi luultavasti tundramainen arotundra. Amerikassa metsiä kasvoi hyvin lähellä jäätikön reunaa, mutta Euroopassa metsät harvenivat mannerjäätikölle mennessä tundraksi. Jäätikön keskimääräinen etenemisnopeus laajenemisvaiheessa on noin 100 metriä vuodessa vaihdellen noin 30-300 m/v. Paksun mannerjään lähettiläinä toimivat nopeammat, matalammat jääkielekkeet, joissa jää virtasi viuhkamaisesti. Jään liikettä ei pysty silmin havaitsemaan. Mannerjään reuna näytti harmaalta, moreenikerrostumaiselta jyrkältä tai loivalta rinteeltä. Jäätiköltä puhaltelivat monesti kylmät myrskytuulet, jotka johtuivat jään päällä olevasta korkeapaineesta. Jää virtaa aina ulospäin oman paineensa vaikutuksesta. Lähestyttäessä jäätikköä kasvillisuus harvenee huomattavasti. Levitessään jäätikkö höyläsi alla olevaa kalliota ja kuljetti moreenia ja siirtolohkareita satoja kilometrejä. Varsinkin sulavan jäätikön pinta oli tummien lohkareiden täplittämä tai peittämä.

Jäätikön pinnalla olosuhteet ovat samanlaisia kuin Grönlannin sisäosissa tai Antarktiksella nyt. Jäätikön pinta oli lumista lakeutta, jossa oli tuulen kasaamia dyynejä, sastrugeja. Jäätikön pinnalla sää vaihteli melko arvaamattomasti. Horisonttia oli vaikea erottaa valkean usvan takia kauniinakin päivänä. Jos kivikauden ihmiset liikkuivat yleensä jäätiköllä, heitä uhkasi putoaminen lumen peittämiin jäärailoihin.

Kesällä jäätikön pinnalla saattoi olla järviä, jotka talvella jäätyivät. Yksittäisiä vuoren huippuja saattoi pistää esiin jäätikön keskeltä. Joskus jään keskellä saattoi olla jäättömiäkin alueita, jollaisia on löydetty Antarktikselta Victorianmaalta. Joissain kohdin jään reunalla oli kasvitonta kylmyysaavikkoa tai harvakasvista puoliaavikkoa ja myös joissain kohdin lössikerrostumia. Lössi on tuulen kuljettamaa pölyä. Pahimpina jäätiköitymisjaksoina voimakaat tuulet kuljettivat kylmässä kuivuneessa ilmassa suuria määriä pölyä. Lössin muodostumisalueella arotundralla satoi vain 60-120 mm. Lössi syntyi jään hienontamasta kivipölystä, jota virtasi ensin jäätikön eteen kun jää suli. Sitten tuulet nostivat pölyn tomupilviksi ilmaan ja kuljettivat sen kerrostumisalueille. Muuten jään lähellä kasvoi yleensä niittyä, tundraa, jossa kasvoi pensaita ja arokasvillisuutta. Kukkiva tundrakasvillisuus kasvoi ikiroudan päällä. Tundralla metsää kasvoi vain vaivaiskoivuina tai satunnaisina saarekkeina. Jääkerrokset peittivät jääkaudella jopa kolmasosan maapallon pinnasta, nyt vain kymmenesosan. Laajimmillaan jäätiköt peittivät 44–54 miljoonaa neliökilometriä, nyt vain 14,9 miljoonaa neliökilometriä.

Jääkaudella ilmasto oli monin paikoin pohjoisessa nykyistä kuivempi ja tundravyöhyke ulottui jään ollessa laajimmillaan Keski-Ranskaan, missä oli myös ikiroudan raja. Metsiä oli hajanaisesti Etelä-Euroopassa kuivan aron keskellä. Kuiva-arot korvasivat laajalti kosteat arot ja aavikot olivat huomattavasti nykyistä laajempia ja sademetsät paljon suppeampia. Oli aromaista arotundraa ja tundramaista arotundtaa joita ei nykyään ole olamassa, erittäin laajoilla alueilla. Kylmyysaavikot eli polaariaavikot olivat erittäin laajoja. Havumetsät olivat hyvin pieniä, savannit ja trooppiset ruohostot suurempia ja lämpimänlauhkeat metsät pienempiä.

Merten lauttajää ulottui nykyistä etelämmäksi ja yksittäiset jäävuoret ajelehtivat lähemmäksi päiväntasaajaa. Jääkaudella Golfvirran tuoman lämpimän veden yläraja ns. mereinen polaaririntama oli Espanjan tienoilla Biskajanlahdella, nyt se on Grönlannin rannikolla. Sama koskee myös ilmastollista polaaririntamaa jossa matalapaineet kulkivat, se saattoi olla jossain Välimeren seudulla. Tropiikin alueella jääkauden aiheuttamat muutokset lienevät olleet vähäisempiä. On luultavaa, että meren yllä oleva jääkenttä oli korkeapaineen aluetta, ja siirsi matalapaineiden reittiä etelään. Jääkauden lämpiminä interstadiaaleina kuitenkin Golfvirta ulottui pohjoisemmaksi ja matalapaineita saapui pohjoiseen.

Eri alueiden jäätiköt kasvoivat, laajenivat ja supistuivat Arktiksen alueella hieman eri tahtiin. Merten lähellä jäätiköt laajenivat maksimiinsa enimmäisenä, mitä sisempänä mantereella, sitä myöhemmin maksimiraja saavutettiin. Jäätikkö patosi suuria jääjärviä, kuten Baltian jääjärven. Jääjärvet saattoivat tyhjentyä katastrofaalisen voimakkaasti. Esimerkiksi noin 90 000 vuotta sitten tyhjeni Pohjois-Siperiassa Karanmeren tienoilla jään sulamisen takia suuria jääjärviä, eikä tälle alueelle kasvanut viimeisen jääkausimaksimin aikana suurta jäätikköä. Jäätikkö muutti joillain seuduilla jokien juoksua, koska oli joen tiellä.

Jää kasvaa jopa 3 kilometrin paksuiseksi noin 100 000 vuodessa. Itämeren alue painui jääkaudella jään painosta ainakin 100 metriä tai jopa 2 kilometriä. Maan kohoaminen oli aluksi nopeata aiheuttaen maan tärähtelyjä. Nykyinen maan kohoaminen on hitaampaa. Mannerlaatat kelluvat sitkaassa, pehmeässä vaipassa, joten jää kykenee painamaan mannerta alaspäin.

Jääkautta muistuttavia ympäristöjä nykyään

Etelämanner eli Antarktis, Grönlanti, Novaja Zemlja, Huippuvuoret, Kanadan pohjoisosien Arktiset saaret, Severnaja Zemlja Siperian pohjoispuolella, Islanti (muistuttaa jääkauden lämpimämpää loppuvaihetta), jotkut Alaskan alueet (muistuttavat etäisesti jääkauden arotundraa marunakasveineen) ja Tiibetin ylänkö (muistuttaa joitakin jääkauden vuoristoalueita)

Maailman jääkentät jääkaudella

Kylmimmillä jääkaudella jää peitti 30% maa-alasta ja sisälsi 40 miljoonaa km3 lunta ja jäätä. Uutta mannerjäätikköä syntyy ehkä 125-830 km²/v. Jää virtaa mannerjäätikön keskustasta hitaasti ulospäin, metrien vuosivauhtia. Suuret mannerjäätikön jääkentät koostuivat useista jäävirroista, joiden jäljet näkyvät Suomenkin maaperässä viuhkamaisina drumliinikenttinä. Suuressa jäävirrassa noin 150 km läpimittaiselta alueelta leviää jäätä noin 300 km leveydelle 100 km matkalla muodostaen jään reunaan suuren kaaren. Jäävirtojen kohtausvyöhykkeellä saattoi joskus olla jäättömiäkin kohtia tai kaoottisia alueita, joissa jää ei virrannut. Suomessa eräs jäävirtojen kohtauspaikka oli Lahden seutuvilla (Salpausselkä) noin 12 500 vuotta sitten. Jäävirtojen kohtauspaikalla oli usein jäänalainen joki. Jäällä oli taipumus virrata siirappimaisesti pitkin alavia maita, jokilaaksoja, järviä ja meriä pitkin ja kovertaa niitä alavimmiksi. Näin jää saapui Pohjois-Saksaan Itämeren kautta ja koversi mm. Viron Peipsijärveä ja Saarenmaan eteläpuolista lahtea sekä Amerikan suuria järviä, esim. Michiganjärveä. Jääkenttien edessä maa painui jään painosta Maan vaippaan laaksoksi ja siellä oli jääjärviä. Aivan jääkenttien lähistöillä oli jäätikköjokia, lössiaroa ja tundraa.

jääkausi euroopassa.jpg

Euroopassa

Euroopan suurin jäätikkö jääkaudella oli Skandinaviassa. Tämä jäätikkö laajeni Pohjois-Skandinavian tuntureilta Suomenkin yli Keski-Eurooppaan asti. Islanti peittyi jäähän kokonaan. Viime jääkaudella Skandinavian jääkalotin ala oli 6,6 miljoonaa neliökilometriä, jos siihen lasketaan Brittien saarten jäätiköt. Jääkentän on väitetty olleen kooltaan jopa 7 miljoonaa neliökilometriä, sillä se on saattanut peittää matalaa merta. Jää oli yli 3 km paksua.

Alppien jäätikkö oli kylmimmillä Saale-jääkaudella suurimmillaan ehkä 6,5 miljoonaa neliökilometriä. Jäätiköitä oli silloin paikallisesti Vogeeseilla, Schwartzwaldissa, Hartzvuorilla, Böhmerwaldissa, Riesengebirgessä ja Tatrassa ja Karpaattien korkeimmilla vuorilla.

Jäätikkö peitti Veiksel-jääkaudella Berliinin ja ulottui Venäjällä Vologdan lähelle. Kasvillisuusrajat siirtyivät viime jääkaudella etelään, puita aron keskellä kasvoi vain Espanjassa, Italiassa, Kreikassa ja Turkissa sekä Etelä-Ranskassa. Arotundra ulottui suurimpaan osaan Ranskaa, ja osaan Espanjaa. Tundran raja kulki Pyreneiden pohjoispuolella. Arotundra saattoi jopa ulottua Pojoen laaksoon Pohjois-italiaan ja varmasti Tonavalle Romanian ja Bulgarian rajalle. Polaariaavikkoa oli Etelä-Irlannissa, Pohjanmeren altaasta josta vesi oli kuivunut pois sekä Pohjois-Saksassa noin 100 km jäätikön reunasta etelään. Puolasta itään polaariaavikko vaihtui tundramaiseksi arotundraksi.

Brittien saaren ja Tanskan välissä oli jääkauden huippukaudella polaariaavikkoa. Etelä-Euroopassa Välimeren molemmin puolin oli puoliaavikkoa ja ruohoista metsäaroa, puita kasvoi harvassa. Metsiä oli esimerkiksi Kreikassa eristyneinä taskuina.

Aasiassa

Venäjän pohjoisosissa ja pohjoispuolella oli varsinkin Saale-jääkaudella useita jäätiköitä. Skandinavian jääkenttä ulottui Novaja Zemljalle asti. Tiibetin ylänkö jäätyi kokonaan Saale-jääkaudella. Himalajan lumiraja laski viime jääkaudella jääkaudella nykyisestä 5500 metristä 3870 metriin. Tämä synnytti sinne jättiläismäisen jäävirroista koostuvan jäätikköverkon. Lumirajan lasku oli 1630 metriä, mikä vastaa teorteettista alenemista 8 C ja 10 C Himalajan kosteissa oloissa. Laaksojäätiköiden jään palsuus oli 1000-1450 m lumirajan yllä. Suuri 70 km pituinen Dudh Goshin jäätikkö virtasi 900 m korkeuten merenpinnasta, lumirajan alle. Jäävirtaverkosto ulottui 2000-5000 m lumirajan ylle.

Muut jäätiköt

Jäätikkö kasvoi jonkin verran Antarktiksellakin. Etelä-Andeilla oli ohut jääpeite ja pohjoisempana vuoristossa pienempiä jäätiköitä Karibianmeren leveysasteille asti. Etelä-Amerikan jäätiköiden pinta-ala oli kaikkiaan 800 000 neliökilometriä.

Maan painuminen jääkentän alla

Jäätikkö painaa maan kuorta alas heti noin 200 m ja hitaammin 5000 vuoden kuluttua 8000 m, 10000 vuoden kuluttua 950 m ja 20000 vuoden kuluttua 1000 m. Jään paksuus on silloin 3,3 km, alussa 2,3 km.

Milloin tulee seuraava jääkausi?

Islande Langjokull.jpg Jääkausia on ennustettu ilmastonvaihtelujaksoista eri teorioilla. Pääkohdista ovat teoreetikot yhtä mieltä. Epävarmuus ennustuksissa on erittäin suurta. Jääkaudethan perustuvat Maan radan soikeuden vaihteluista ja akselikallistuman muutoksista ym. johtuviin muutoksiin Auringon säteilyssä maan pinnalla. Näiden vaihteluiden jaksoissa on jonkin verran muutoksia. Maan keskimääräinen lämpötila on ollut hitaasti laskemassa viimeiset 5 000 vuotta, jos ei oteta huomioon kasvihuoneilmiön lyhyttä vaikutusta, jonka arvellaan vaikuttavan voimakkaasti muutaman sadan vuoden kuluessa. Jääkausiin liittyvät suuren jakson ilmastonmuutokset ovat melko hitaita, noin 1 aste tuhannessa vuodessa. Lämpötila viilenisi nyt noin 0,2 astetta tuhannessa vuodessa - kasvihuoneilmiö on kääntänyt suunnan päinvastaiseksi. Seuraava suuri jääkausi tulee 15 000–60 000 vuoden päästä.

Seuraavan 100 000 vuoden kuluessa koetaan useita jäätiköitymisjaksoja, joista kukin on toistaan syvempi. Jäätikkö alkaa kasvaa Skandeilla ehkä noin 5 000 vuoden kuluttua. Ilmasto alkaa tuntuvasti viiletä jo noin 2 000 vuoden päästä, saavuttaen kylmimmän jaksonsa noin 6 000 vuoden kuluttua. Seuraava syvä lämpötilaminimi saavutetaan 22 000 vuoden kuluttua, jolloin jäätiköt kasvavat tuntuvasti Skandeilla ja Ruotsissa, mutta eivät leviä Suomeen, missä on tundraa. Kylmimmät jaksot tulevat olemaan 60 000–70 000 ja varsinkin 100 000-110 000 vuoden kuluttua, jolloin jäätiköiden levittäytyminen laajalle alueelle, Saksaan asti on täysin varmaa.

Väitteet siitä, että nykyinen interglasiaali kestäisi vain 12 000 vuotta, ovat teorian mukaan pelottelua. Suomi oli jäätön Veiksel II-kaudella eräässä vaiheessa kaudella, jota ei edes merkitä interstadiaaliksi. Nykytutkimuksen mukaan Suomi oli jäätön jopa noin 30 000 vuotta sitten, jolloin aikaisemmin arvioitiin jään peittäneen Suomea. Silti seuraava yhtä lämmin jakso kuin nyt ei tule viilenemisen alettua yli 100 000 vuoteen. Suuri jääkausi ei ala yhdessä tai kuudessa talvessa. Ilmaston viileneminen jääkauteen eli noin 10° C vie 5 000 vuotta. Uskotaan, että nykyinen ilmaston lämpeneminen johtuu kasvihuoneilmiöstä, joka jarruttaa jäätiköitymistä. Toisaalta on väitetty esimerkiksi Grönlannin jäätikön tai Siperian ikiroudan sulamisvesien voivan pysäyttää Golfvirran ja ajaa Euroopan jääkauteen nopeammin kuin teoria ennustaa.

Jääkauden eläimistöstä

Kasvisto ja eläimistö kehittyivät jääkausiaikana. Jääkauden eläinten piti kyetä sopeutumaan jääkausien kylmään ilmanalaan. Ajan kuluessa eri jää- ja lämpökausien kasvistot ja eläimistöt muuttuivat. Mammutti kehittyi vasta viime jääkaudella lopulliseen muotoonsa. Mammuttiarojen yleisin eläin lienee ollut biisoni. Peura, villasarvikuono, mamutti ja myskihärkä olivat lämpiminä jääkauden kausina tundraeläimiä. Ne pakenivat kylminä jaksoina lämpimämmille alueille, missä eli villihevosia, arovisenttejä ja hirviä. Peura vaelteli Euroopassa vuodenajoista riippuen eri alueilla.

Viime jääkauden eläimistöä:

Suuria kasvinsyöjiä (megafauna, sukupuuttoon kuolleita)

Muita kasvinsyöjiä:

napajänis
villipeura
saiga-antilooppi
arobiisoni (arovisentti) hyvin yleinen
villihevonen
majava
hirvi
saukko

Petoja:

Vesissä:

Jääkaudella ei enää elänyt luolakarhuja, luolahyeenoita ja luolaleijonia.

Jääkauden ihminen

Pääartikkeli: Myöhäispaleoliittiset kulttuurit

Jääkauden varhaisvaiheen ihminen oli Neandertalin ihminen, nykyihminen levittäytyi Eurooppan noin 43000-30000 vuotta sitten. Nykyihmisen kulttuuri oli edistynyt Neandertalin ihmiseen verrattuna, ja epäillään nykyihmisten tappaneen Neandertalin ihmiset sukupuuttoon, vaikka joillain alueilla nykyihminen ja Neandertalin ihminen elivät rinnan. Jääkauden kylmimpänä kautena oli ihmisasutusta Keski- ja Etelä-Ranskassa ja Etelä-Vanäjällä sekä myös ehkä Moraviassa Tshekin alueella.

Jääkauden jälkiä maastossa

Jäätikkö vaikuttaa ympäristöönsä kivi- ja maa-ainesta kuluttavasti ja kasaavasti. Kun jää eteni, se hioi kallioperää ja sulaessaan mm. sulamisvedet kuljettivat ja kasasivat maa- ainesta. Suomen maaperässä näkyy siirtolohkareita, soraharjuja, hiidenkirnuja ja pirunpeltoja yms.

Jäätikön jälkiä kalliossa

silokalliot (jäätikön kalliosta irrottama moreeni hioo alla olevaa kalliota).
kaarevat, U:n muotoiset vuonot ja jokilaaksot.
hiidenkirnut (jäätikön sulamisvedet liikuttavat kiviä kallionkolossa, joka syvenee ja laajenee).
muinaisvirtalaaksot.
nunatakit (jäästä kohonneet vuoret) jäätikön kuluttamat alapinnat pyöreitä, pakkasen rapauttamat yläosat teräväsärmäisiä.

Jäätikön kasaamia kerrostumia

järvien kerrostumat ovat syntyneet jäätikön sulamisvesistä.
kuivan maan suistot (sandurit).
lössikerrostumat (mannerjäätikön reunalla olevan kasvipeitteettömän alueen hienompaa pölyä, joka kulkeutuu kauas).

Jääkauden muovaamat moreenit

Moreeni, joka koostuu erikokoista maa-aineksista, kuten kivistä ja hiekasta, syntyy jäätikön irrottaessa alla olevasta kalliosta kiviä ja hiekkaa. Moreeni muuttuu maan sisään painuessaan tilliitiksi.

Reunamoreenit ovat jäätikön reunan suuntaisia harjuja.
De Geer-moreenit ovat jäätikön reunan suuntaisia.
Vakoumat ovat jäätikön liikkeen suuntaisia, pitkulaisia moreeneja.
Drumliinit ovat jäätikön alla syntyneitä, sen liikkeen suuntaisia pisaramaisia kumpuja, joiden ytimenä on monesti kalliokumpare.
Rogen-moreenit ovat hieman dyynimäisiä jäätikön reunan suuntaisia muodostumia, jotka ovat syntyneet yksittäisten jäävuorien sulettua.
Kumpumoreenit ovat kumpumaisia moreenimuodostumia.
Juomumoreenit ovat yksittäisiä, epämääräisen muotoisia moreenisaarekkeita.
Puljumoreenit ovat rengasmaisia muodostumia, jotka ovat syntyneet niiden ytimenä olleen jäätiköstä jääneen jäälohkareen sulettua.

Jääkausisanastoa

Jääkaudet nimetään eri puolilla maailmaa eri tavoin. Tämä johtuu pääosin siitä, että jääkausien jälkien ajoituksissa on suuria vaikeuksia. Nimenomaan vanhempien jääkausien jälkien ajoitus joillain epätarkoilla menetelmillä, esimerkiksi termoluminenssimenetelmällä on vaikeaa. Viimeinen jääkausi oli Alpeilla Würm, Pohjois-Euroopassa Veiksel, Puolassa Vistula, Englannissa Devensian ja Amerikassa Wisconsin. Lisäksi käytetään englanninkielisiä muotoja esimerkiksi Vistula on Vistulian (engl.). Jääkautta sanotaan myös glasiaalikaudeksi ja jääkausien välistä aikaa interglasiaaliksi. Viimeistä Veiksel-jääkautta edelsi Eem-interglasiaali ja nykyisin on menossa holoseeni-interglasiaali eli Flanderi-kausi. Jääkausi jakautuu yleensä moniin jäätiköitymisiin, stadiaaleihin, sekä niiden välisiin lyhyisiin lämpimiin jaksoihin, interstadiaaleihin, joina jäätiköt kutistuvat huomattavasti. Lyhyttä ja/tai kylmää interstadiaalia sanotaan intervalliksi, väliksi. Interglasiaalit kestävät ainakin 10 000 vuotta ja interstadiaalit vain 1 000-10 000 vuotta. Paleoklimatologia tutkii maapallon ilmaston muutoksia. Jääkaudet ryhmittyvät jääkausijaksoihin, jotka kestävät kymmeniä miljoonia vuosia ja esiintyvät kymmenien tai satojen miljoonien vuosien välein. Jääkausijaksojen välisiä kausia sanotaan lämpimiksi jaksoiksi.

Harhaluuloja jääkaudesta

Usein näkee taideteoksia, jossa näkyy New Yorkin pilvenpiirtäjiä pistämässä jäätikön keskeltä. Onpa joku taiteilija tehnyt kuvan, missä pilvenpiirtäjät kohoavat jäävuorimeren keskeltä. Nämä kuvat eivät vastaa todellisuutta. Jos jäätikkö leviää pilvenpiirtäjäkaupunkiin, se työntää edetessään pilvenpiirtäjät maan tasalle ja jauhaa betonin moreeniksi.

Merenpinta ei jääkaudella nouse nykyistä merenpintaa ylemmäksi. Teoreettinen mahdollisuus on, että merenpinta ensin nousisi lämpökauden mukana, mikä pysäyttäisi termohaliinikierron, jolloin jäät ajelehtisivat rakennusten lomassa ilmaston viilettyä.

Jääkausien ajoituksissa on huomattavaa epätarkkuutta

Jääkausien moreenikerrostumien ja moreenimuodostumien ajoituksisssa on suurta epätarkkuutta. On ajoitettu esim fissiojälkien ja termoluminenssion perusteella. Molemmat ovat epätarkkoja menetelmiä, samoin kuin hiili-14-menetelmä. Ei osata tarkasti ajoittaa eri puolilla Skandinavian jääkilpeä olleita jäätikön vetäytymisvaiheiden moreeneja ja siksi eri lähteissä näkyy erilaisia Skandinavian mannerjäätikön muotoja varsinkin jäätikön vetäytymisen alkuajoilta. Tieteellistä yksimielisyyttä ei ole Veikseliä vanhempien jääkausien tarkoista ajoituksista. Joitain moreeneja on ajoitettu termoluminesenssimenetelmällä hyvin epätarkasti. Näin merenpohjan kerrostumista mitattuja lämpö- ja jääkausia ei osata kytkeä esim Euroopan jääkausien jälkiin.

Jääkausiteorian historiaa ja kritiikkiä

Jääkausiteoriaa alkoivat tehdä tunnetuksi Louis Agassiz ja Charpentier 1840-luvulla. Ajatuksia jääkaudesta esitettiin jo tätä ennen 1800-luvun alussa. Agassiz selitti teorioillaan joitain Alppien geologisia muodostumia ja piirteitä. Myöhemmin Agassiz oli löytävinään merkkejä jääkaudesta tropiikista - nykytiede ei vahvista tropiikin jäätiköitymistä viime jääkaudella. Joka tapauksessa jääkausiteoria on keskeinen osa nykyajan paleoklimatologiaa.

Jääkausiteoriaa on kreationistien taholta arvosteltu pelkäksi tieteen muotioikuksi ja muun muassa hiidenkirnut on selitetty vedenpaisumuksen vesiin liittyviksi. Kaikkia jäätikön aiheuttamina pidettyjä geologisia muodostumia vedenpaisumusteoria ei selitä, esim silokallioita. Eräs vedenpaisumusteorian versio väittää, että maan ilmakehään olisi kertynyt valtavat määrät vettä pilveen, josta kaatosade olisi aiheuttanut maailmanlaajuisen suurtulvan.

Suomessa on väitetty, että jääkausi oli mahdoton muun muassa sen takia, ettei edes noin 50 kuutiometriä jäätä sula Lapissa kesällä. Kun tätä kokeiltiin käytännössä niin jää suli kuitenkin. On laajoja alueita, joita kattaa ikirouta. Ikirouta ei sula, koska on suojaavien maakerrosten peitossa. Paljas jää sulaa helposti riittävän voimakkaassa auringon paisteessa.

Kirjallisuutta

Martti Eronen: Jääkausien jäljillä
Marjatta Koivisto : Jääkaudet
R.C.L. Wilson, S.A.Drury, J.L.Chapman: The Great Ice Age

Katso myös

=Yleistä

=Ajanjaksot

=Alueet

=Jääkaudella vaikuttavia tapahtumia ja ilmiöitä

= Jääkauden vaikutuksia ympäristöön

Aiheesta muualla

Climate Patterns
climateprediction.net - Tavoitteena ennustaa seuraavan sadan vuoden sää.
NercEurope - Jääkauden huippukohdan kasvillisuusvyöhykkeet anglanniksi
A GIS-based Vegetation Map of the World at the Last Glacial Maximum (25,000-15,000 BP) - Jääkauden huippukohdan kasvillisuusvyöhykkeet englanniksi, toinen lähde