Aavikko

Aavikko eli autiomaa on kuivuuden, kuumuuden tai kylmyyden takia lähes kasviton alue. Aavikot ovat elämälle vihamielisimpiä paikkoja maapallolla. Yleensä aavikolla tarkoitetaan kuivuusaavikkoa, aluetta, jolla sataa harvoin. Toisinaan aavikolla tarkoitetaan myös napa-aavikkoa, jäätiköiden lähellä olevaa kasvitonta aluetta.

Noin kolmannes Maan pinta-alasta on aavikkoa. Tunnetuin ja suurin aavikko on Sahara Afrikan pohjoisosissa. Muita ovat esimerkiksi Arabian aavikot ja Gobi Keski-Aasiassa.

Aavikoiden maaperä on yleensä hiekkaa, soraa, kivikkoa, savea ja kalliota ja aavikoilla saattaa esiintyä hiekkadyynejä sekä vuoria ja muinaisten jokien uomia. Epäsuotuisista olosuhteista huolimatta aavikoilla elää joitain eläin- ja kasvilajeja, varsinkin ns. puoliaavikoilla. Aavikolla on joskus suolatasankoja, jotka ovat syntyneet suurten järvien haihtuessa. Tuuli on merkittävin tekijä aavikoiden maaston muokkaajana. Aavikoiden keskellä saattaa olla lähteiden ympärillä keitaita, alueita joilla on kasvillisuutta. Köppenin ilmastoluokituksessa aavikko on kuivin ilmasto ja sen tyyppi on BW. Aavikot ovat usein kuivia mannerten sisäosia ja pysyviä, sateettomia korkeapaineen alueita.

Aavikot

Maapallon manneralasta noin 1/3 on aavikkoa. Kallioperä murenee monesti aavikoilla lämpötilanvaihtelun takia.

Suurimmat aavikot

8700000 km² - Sahara Pohjois-Afrikassa
1560000 km² - Australian aavikot
1300000 km² - Arabian aavikot
1040000 km² - Gobi Aasian sisäosissa
715000 km² - Kalahari Etelä-Afrikassa
330000 km² - Takla Makan Aasiassa
312000 km² - Sonoran aavikko (Pohjois-Amerikassa)
273000 km² - Karakum Aasiassa
273000 km² - Tharr ja Cholistan Aasiassa

Kuivimmat aavikot

Aavikoita, joilla ainakin joillain alueilla sataa alle 25 mm vuodessa. Monilla hyvin kuivillakin aavikoilla näkee satunnaista ruohomaista tai pansasmaista kasvillisuutta.

Atacaman aavikko Chilen ja Perun rannikolla liene maailman kuivin
Sahara, varsinkin Libyan aavikko
Arabian niemimaan Rub al Khali.
Arabian Jemenin aavikot
Takla-Makan Tiibetin pohjoispuolella.
Death Valley USA:ssa
Namibin aavikko

Aavikon kasvillisuus

Aavikoiden kasvillisuus on niukkaa ja monesti kasvibiomassasta suuri osa on maan alla. Kasvillisuutta on enemmän puoliaavikolla. Aavikon kasvit sietävät hyvin kuivuutta ja/tai suolaisuutta. Joidenkin kasvien juuret ulottuvat syvälle veden äärelle. Monet kasvit pystyvät myös varastoimaan vettä varsiin, lehtiin tai juuriin.

Kasvillisuus on piikkistä, matalaa pensaikkoa tai kaktuksia, joissa on piikkejä suojaksi eläimiä vastaan ja jotka kykenevät varastoimaan suuria määriä vettä. Jos aavikoilla sattuu satamaan, monet kasvit alkavat kukkia. Näin aavikon kasvillisuus jakautuu kahteen tyyppiin. Toisaalta on kuivuutta sietäviä piikkipensaita pienilehtisiä heiniä, agaaveja ja kaktuksia. Eräät kasvit levittävät kuivaksi kaudeksi siemeniä ja satunnaisen sateen kasvaessa puhkeavat kukkaan.

Sonoran autiomaa on kasvillisuudeltaan monipuolisin aavikko maailmassa. Siellä kasvava saguarokaktus elää 200-vuotiaaksi, jos sen kasvua ei keskeytä ulkoinen tekijä. 9-vuotiaana kaktus on vain 15 senttiä korkea, haaroittuu 75-vuotiaana ja on lopulta 15 metriä korkea ja painaa 10 tonnia.

Kreosoottipensaan epäillään myrkyttävän kilpailevat kasvit juurillaan. Aavikoilla kasvaa myös herneen ja auringonkukan tyyppisiä kasveja. Aavikon kasveja ovat kaktuksista pylväsmäinen jättiläissaguaro, litteä/pyöreälehtinen opuntia, kurkkumainen Cereus ja pyöreä Mammillaria. Myös jukkapensas (Yucca) on tavallinen Amerikassa.

Aavikon eläimiä

Alla luetellut aavikon eläimet ovat sekalainen kokoelma eri puolilta maailmaa, eikä yhdelläkään aavikolla elä näistä kaikkia. Aavikoilla elää hyönteisiä, hämähäkkieläimiä, matelijoita ja lintuja sekä nisäkkäitä. Kullakin aavikolla on oma lajistonsa, mutta monesti eri aavikoiden lajistot muistuttavat toisiaan. Aavikkohyppyrotasta on monta eri versiota eri aavikoilla.

Aavikon eläimet voidaan jakaa päivä- ja yöeläimiin. Aavikon eläinten suurin ongelma on, miten saada ja säilyttää kosteutta kuumassa, kuivassa ja tuulisessa ilmastossa, jossa kosteus haihtuu helposti. Monet eläimet kaivautuvat kuumimmaksi ajaksi maan alle. Toisilla on haihtumista estävä panssari. Kolmannet saavat vettä ravintokasveistaan. Jotkut eläimet tekevät pitkiä vedenhakumatkoja.

Aavikon niveljalkaisia (hyönteiset, hämähäkkieläimet) ovat skorpionit, hyönteiset ja hämähäkit.

Hyönteiset ovat aavikon yleisin lajiryhmä. Aavikon muurahaisia ovat hunajamuurahainen, maanviljelijämuurahainen, kultapistiäinen, pimikkökuoriainen, dominokuoriainen, kulkusirkka, yöperhonen. Hämähäkkieläimiä ovat skorpionit, arolukit, siimaskorpionit, hämäkäkit ja punkit. Eräs hämähäkki on 10 cm pitkä. Skorpionin pisto koskee, mutta tappaa harvoin. Skorpioni piilottelee kuuman päivän maan sisässä tai kivenkolossa. Aavikkosirkka osaa lentää mutta myös kaivautua muutamassa sekunnissa piiloon hiekkaan. Monet siivettömät aavikon eläimet ovat nopeita juoksijoita tai hyppijöitä. Aavikon pieniä nisäkkäitä ovat hyppyrotta, kengururotta, hyppymyyrä, hamsteri, pikkuhamsteri, okahiiri, nikkasiili, aavikkosiili. Suuria nisäkkäitä ovat kaksikyttyräinen kameli eli dromedaari, punajättikenguru, aavikkokettu (hiekkakettu) ja hiekkakissa sekä aavikkoilves (karakali), hyeena, sakaali, nelisormimangusti, kulaani (aasia muistuttava). Leijonan ja gebardin sekä hevosen tapaiset eläimet ovat aavikolla harvinaisia. Aavikon oloihin on sopeutunut hyvin valkobeisa ja savanniorava. Aavikon matelijoita ovat mm käärmeet, kilpikonnat ja liskot. Käärmeitä ovat kalkkarokäärme, mosanbikinkobra, lännensiankärsäkäärme, kuningaskäärme, lyyrakäärme. Aavikon liskoja ovat mm. varaani ja kaulusleguaani sekä piikkipiru, kauluslisko piikkihäntälisko, tylppähäntäskinkki, partalisko,konnalisko, gilalisko, kameleontti, ripsuvarvaslisko.

Kilpikonnia aavikkogofferikilpikonna. Aavikon lintuja ovat maantiekäki, keltapäähaukka,ritarihaukka, kaktuspöllö,kaktusraitatikka, kalifornianjuoksukäki, hietakyyhky ja strutsi.

Aavikon maaperä

Kallio murenee aavikolla nopeasti kemiallisen ja makaanisen rapautumisen vuoksi. Joillakin paikoin on ohuita savikoita. Suola nousee haihtumisen takia pintaan varsinkin suolajärvien kohdalla. Toisaalta vedessä olevat suolat jäävät haihtumisen jälkeen jäljelle. Jotkut suolajärvet vaihtelevat kokoaan vesitilanteen mukaan: suolaista vettä ympäröi suolatasanko. Savimaa halkeilee kuivuessaan sateen jälkeen. Aavikolla on tuulen mukana kulkeneen hiekan kuluttamalla muokkaamia, erodoimia, kallioita. Aavikolta tunnetaan savinen caliche-maaperä. Aavikolla risteilee wadeja, kuivia joenuomia.

Aavikon sadekausi ja järvet

Joissain autiomaissa ei ole satanut yli sataan vuoteen. Äkillinen sade aiheuttaa yhtäkkisiä, vaarallisia tulvia varsinkin kuiviin joenuomiin. Aavikon järvet ovat yleensä matalia, tilapäisiä ja suolaisia. Koska järvien pohjat ovat matalia, tuuli voi siirtää vettä puhaltamalla järven toiselle puolelle kilometrien verran. Tunnettu on esim. Utahin Salt Lake.

Miksi on aavikoita?

Alueen kuivuus määritellään haihtumisen ja sademäärän suhteena. Kuivusaavikoilla on korkea lämpötilasta johtuva veden haihtuminen ja matala sademäärä. Korkeapaineet ovat alueita, joilla ei sada. Korkeapaineessa ilma laskeutuu alas, pilvien muodostuminen ja sade vaativat yleensä nousevia ilman liikkeitä. Maapallolla on joitain alueita, jonne muodostuu melko pysyviä korkeapaineita.

Suurimmat aavikot, kuten Sahara ja Arabian autiomaa, sijaitsevat keskileveysasteilla korkeapainevyöhykkeellä 20-30 leveysasteilla. Näillä alueilla on puolipyysviä korkeapaineita. Joissain tapauksissa mereltä tuleva kostea ilma tiivistyy pilviksi vuorten rinteillä ja sataa siellä kovasti, mutta kuiva ilma laskeutuu mantereen sisäosiin. Yhdysvaltain keskiosien puolikuivat Suuret tasangot ovat Kalliovuorten verjostamia. Ilmaston mentereisuus selittää monia aavikoita, mantereen sisäosa on kaukana kosteasta meren rannasta, jolla sataa usein ja on kasvillisuutta. Toisissa tapauksissa meren syvyyksistä kumpuava kylmä merivirta aiheuttaa rannikolla alueen, jolla ilma laskeutuu alas eli on korkeapaine. Kylmä merivirta viilentää ilmaa ja viilenneillä alueilla on usein korkeapaine. Esim Atacama Perussa, banguela Länsi-Saharassa. Yleensä aavikoituminen johtuu monesta syystä, esim Australiassa ja Saharassa mantereisuudesta ja korkeapaineesta. Aasian aavikot johtuvat mantereisuudesta ja siitä, että vuoria on esteenä. Perun rannikon aavikot johtuvat korkeapainevyöhykkeestä, vuorten aihauttamasta sadepilvisuojasta ja kylmästä merivirrasta.

Aavikoiden luokittelu

Aavikko.png Monesti aavikko vaihtuu arosta asteittain kasvillisuuden vähetessä aavikoksi, mutta on joitain alueita, joilla hiekkadyynit tunkevat ruohon ja puiden päälle. Aavikkoa ympäröi monesti pensasaroksi tai puoliaavikoksi kutsuttu niukkakasvinen alue. Aavikoiden luokittelut perustuvat maisematyyppeihin ja ilmastotyyppeihin. Aavikot luokitellaan kolmeen ryhmään: hiekka-aavikot (erg, idehan), kivikkoaavikot (arab. pienikivineen reg,serir ja suurikivinen hamada) sekä kallioaavikot. Aavikoilla on myös vuoristoja ja laaksoja. Tuulen mukanaan kuljettama hiekka hioo aikojen saatossa kallioihin eriskummallisia muotoja.

Aavikoiden luokittely syntysyyn mukaan

Aavikoita voi yrittää luokitella syntysyyn mukaan. monesti usea tekijä vaikuttaa aavikoitumiseen.

Pasaatituulten aavikot eli subtrooppinen korkeapainevyöhyke, esim Sahara
Keskileveysasteiden aavikot 30-50 lev, esim Sonoran autiomaa
Sadekatveet jotka johtuvat vuoristoista, esim Tian Shan Turpanin syvänteessä Kiinassa
Rannikkoaavikot, joissa kylmä merivirta luo korkeapaineen viilentämällä ilmaa

Aavikkoilmasto

Aavikkoilmastolle on ominaista kuivuus, sataa alle 250 mm ja usein huomattavasti vähemmän. Aavikot ovat Köppenin tyyppiä BW. Monet aavikot ovat päivällä hyvin kuumia ja yöllä viileitä tai kylmiä. Korkein mitattu lämpötila on noin 57 C Libyassa Azizin keitaalla Saharassa. Tyypillinen aavikkoilmasto on mantereinen ilmasto, jolla on ominaista suuret vuorokautiset ja korkeilla leveysasteille myös vuotuiset sateen vaihtelut. Vähäinen sademäärä vaihtelee rajusti vuodesta toiseen. Rannikon lähellä missä aavikoitumisen aiheuttaa kylmän merivirran luoma korkeapaine, esiintyy usein sumua. Sumu on näillä aavikoilla merkittävä kosteuden tuoja. Kylmillä aavikoilla, esim. Kalliovuorten Great Basinissa USA:ssa esiintyy lunta talvisin. Jotkut alueet, ns polaariaavikot, ovat aavikoita lähinnä arktisten olojen ja kuivuuden takia. Hiekka-aavikoilla esiintyy suuria hiekkamyrskyjä, jotka nostavat esim Takla-makanin aavikolla hiekkaa 3 km korkeuteen. Hiekka tunkeutuu helposti tiivistettyynkin telttaan.

Kuivuusrajat

Aavikot voidaan luokitella kuivuusrajojen perusteella puolikuiviin, kuiviin ja erittäin kuiviin. Karkea raja aavikolle on alle 250 mm sadetta vuodessa, mutta tämä vaihtelee vuoden keskilämpötilan mukaan siten, että lämpötilan kasvaessa myös aavikon rajana oleva sademillimetrimäärä kasvaa. Usein mainitaan karkeasti 250 mm aavikolle ja 500 mm puolikuivalle alueelle, arolle. Erittäin kuiva aavikko, esim Saharan sisäosat, saa sadetta alle 100 mm/v.

Jos sade vaihtelee epätasaisesti, ja sataa vähän varsinkin lämpimänä kautena, aavikoituminen on todennäköisempää. Tämä johtuu siitä, että lämpötilan nousu lisää aina haihtumista. Aavikko on aina niin kuiva, ettei se käytännössä pysty haihduttamaan vesimäärää, joka siihen sataa. Puhutaankin teoreettisesta eli potentiaalisesta haihtumisesta PET (potential eva-transporation).

P/PET tarkoittaa sademäärän ja haihtumisen suhdetta, joka on käytännöllinen kuivuusmittari.

Kuivahkot alueet (subhumidi) sademäärä 500-700? P/PET 0,65–0,50
Puolikuiva eli semiaridi sademäärä 250-500 P/PET 0,50–0,20
Kuiva eli aridi sademäärä 100-250 P/PET 0,20–0,05
Erittäin kuiva eli hyperaridi sademäärä 0-100 P/PET 0,00–0,05

Polaariaavikko

Polaariaavikko tai arktinen aavikko on hyvin pohjoisessa tai etelässä kylmyyden takia melkein kasviton alue, joka on tundran pohjoispuolella pohjoisella pallonpuoliskolla. Polaariaavikkoa on esimerkiksi Sevarnaja Zemljalla 100 itäistä pituutta, 80 pohjoista leveyttä Keski-Siperiasta Taimyrin niemimaasta pohjoiseen.

Aavikoiden leviäminen

Aavikoiden laajuus on ajan mukana vaihdellut muun muassa jääkausien tahdissa, kylmä ilmasto luo kuivuutta. Aavikoiden reunoilla ja muilla kuivilla alueilla on viljelyn aiheuttamaa pohjakasvillisuuden häviämistä. Normaalia kuivemmat kaudet ovat tuhoisia maaperälle. Pölymyrskyt irroittavat maan, jota kuivuuden tuhoama kasvillisuus ei kykene sitomaan. Hiekkadyynejä ilmestyy peltojen paikalle. Näin kävi USA:ssa 30-luvulla joillain preeriaseuduilla.

Katso myös

Aiheesta muualla

Kartta napa-alueiden ulkopuolisista aavikoista

Gourt Home::Gourt :: Aavikko