Viro on yksi itämerensuomalaisista kielistä eli suomen lähisukukielistä (muut ovat varsinaiskarjala, aunuksenkarjala, lyydi, vepsä, inkeroinen, vatja ja liivi).

Viron kieltä puhuu Virossa 930 000 henkilöä ja ulkomailla yli 150 000 henkilöä. Suurimmat Viron ulkopuoliset virolaisryhmät Ruotsissa, Yhdysvalloissa, Kanadassa ym. ovat syntyneet toisen maailmansodan loppuvaiheiden pakolaisista. Etenkin 1800-luvulla viron kielen puhujia on muuttanut joukoittain myös Keski-Venäjälle, Siperiaan ja Kaukasiaan, mutta nämä virolaisryhmät ovat sittemmin suureksi osaksi hajonneet tai kieleltään sulautuneet valtaväestöön. Suomeen on etenkin 1980-luvulta lähtien syntynyt monituhatpäinen vironkielinen vähemmistö; Viron kansalaisia asui vuonna 2004 Suomessa lähes 14000 ^*.

Viron kielen taustasta ja historiasta

Virossa on kaksi päämurretta: pohjois- ja eteläviro (jotkut tutkijat pitävät koillista rannikkomurretta, joka monessa suhteessa muistuttaa suomea, kolmantena päämurreryhmänä). Pohjoisen ja etelän välillä on kulkenut vanha syvä heimo- ja kulttuuriraja, 1800-luvulle saakka myös hallinnollinen raja. 1800-luvulle asti viron kieltä kirjoitettiinkin kahdessa muodossa, pohjoisena "Tallinnan" ja eteläisenä "Tarton kielenä". Vasta kansallisen heräämisen myötä, kun virolainen kansallinen identiteetti nykyisessä mielessä syntyi, pohjoinen kirjakieli syrjäytti eteläisen.

Viron kirjakieli, kuten suomenkin, syntyi uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla. Ensimmäiset painetut kirjat olivat baltiansaksalaisten kirkonmiesten kirjoittamaa hartaus- ja kansanopetuskirjallisuutta. Äidinkielisten virolaisten kirjoittama kauno- ja tietokirjallisuus sekä vironkielinen lehdistö alkoivat kehittyä vasta 1800-luvulla. Tällöin viron kieltä alettiin voimakkaasti kehittää: ortografia uudistettiin, runsaasti uudissanoja kehitettiin, myös murteiden sekä suomen kielen mallin pohjalta. 1900-luvun alun kielenuudistusliike otti käyttöön myös uudissanoja, jotka oli luotu "tyhjästä", pelkästään rakenteellisin ja esteettisin perustein (esim. veenma 'vakuuttaa', siiras 'vilpitön', relv 'ase').

Viron itsenäistymisestä 1918 lähtien viron kieli on ollut täysimittainen, kaikilla elämänalueilla toimiva kansalliskieli, neuvostoajan venäläistämispaineista huolimatta. Viime vuosikymmeninä sen rinnalla entistä vahvempaa asemaa tavoittelee leimallisimpaan etelämurteeseen perustuva võron kieli, jolla on oma ortografia, kehittyvä kirjallisuus ja joukko aktiivisia elvyttäjiä.

Viron kieleen voimakkaimmin vaikuttanut kieli on saksa, Baltian hallinto- ja ensisijainen kulttuurikieli jopa 1900-luvun alkuun saakka. Jonkin verran vaikutteita viro on saanut myös venäjästä, kansallisen heräämisen ajoista alkaen myös suomen kielestä. Naapurikieli latvia on vaikuttanut lähinnä viron eteläisimpiin murteisiin.

Äännejärjestelmästä

Viron kielen vokaalijärjestelmään kuuluu suomen kielessäkin esiintyvien 8 vokaalin (a, e, i, o, u, ü äänne kuin suomen y, ä, ö) lisäksi puolisuppea illabiaalinen keskivokaali õ (ääntyy suunnilleen kuin kieli olisi u-, huulet e-asennossa). Vokaalit voivat esiintyä lyhyinä tai pitkinä pääpainollisessa tavussa, sekä muodostaa keskenään diftongeja, joita viron kieliopeissa esitetään (vierassanoissa esiintyvät mukaan lukien) yli 40. Silmiinpistävä ero suomeen verrattuna on, etteivät painollisen tavun pitkät e, o ja ö ole suomen tavoin diftongioituneet, vaan säilyneet pitkinä (viron Soome teetööd pro suomen Suomen tietyöt)

Pääpainottomissa tavuissa (1. tavun ulkopuolella) voi esiintyä vain lyhyitä vokaaleja ja vain vokaaleja a, e, i, u sekä (nimissä ja lainasanoissa) o. Koska ä, ö ja ü eivät esiinny jälkitavuissa, virossa ei siis ole vokaalisointua (esim. häda 'hätä', söövad 'syövät', töötu 'työtön'). (Etelämurteissa vokaalisointu tunnetaan.)

Viron kielen konsonanttijärjestelmä eroaa suomen kielen konsonantistosta selvimmin siinä suhteessa, että suomen lyhyitä klusiileja vastaavat b-, d- ja g-kirjaimilla merkittävät äänteet eivät ole soinnillisia vaan ns. soinnittomia meedioita, pehmeämmin artikuloituvia klusiileja. Esim. viron d kuulostaa karkeasti sanoen jonkinlaiselta t:ltä tai suomen d:n ja t:n välimuodolta. P-, t- ja k-kirjaimilla taas merkitään puolipitkiä klusiileja; esim. paikannimi Otepää lausutaan melkein kuin "Otteppää".

Viron konsonanteista n, t, s ja l voivat liudentua (palataalistua). Liudennus esiintyy yleensä (alkuperäisen) i:n tai j:n edellä, eikä sitä merkitä oikeinkirjoituksessa. Esim. palk 'hirsi' (ääntyy suunnilleen "paljk" tai "pajlk", esim. genetiivimuodossa palgi näkyy vielä alkuperäinen i) ääntyy eri tavoin kuin palk 'palkka'.

Kvantiteetti- eli kestojärjestelmä on mutkikkaampi kuin suomessa: lyhyiden ja pitkien äänteiden sijasta voidaan erottaa kolme kestoastetta. Pitkät äänteet (tai tavut) voivat olla puolipitkiä tai ylipitkiä. Ylipitkä kestoaste on usein selitettävissä kielihistoriallisesti eräänlaiseksi kompensaatiopidennykseksi: se esiintyy monesti tapauksissa, joissa sanan tavuluku on vähentynyt. Ylipituutta ei merkitä oikeinkirjoituksessa näkyviin (lukuun ottamatta klusiileja, joissa puolipitkää merkitään yhdellä, ylipitkää kahdella kirjaimella), kielitieteellisissä teksteissä sen merkkinä voidaan käyttää graaviaksenttia `. Esim. sanan metsa ('metsän', genetiivi) ensimmäinen tavu ääntyy lyhyempänä kuin illatiivimuodossa metsa (`metsa) 'metsään' (alkuaan kolmitavuinen *metsähän).

Viron kielen systemaattiset äänne-erot suomeen verraten selittyvät usein eräänlaiseksi kulumiseksi: suomi edustaa monesti alkuperäisempää kantaa, virosta ovat esimerkiksi painottomat vokaalit tai kokonaiset tavut usein kuluneet pois (vrt. esim. mets 'metsä', terav 'terävä', tütred 'tyttäret', laevas 'laivassa').

Suomen murteista viron kieli on kaikkein lähimpänä lounaismurteita. Usein väitetään, ettei turkulaisella ja tallinnalaisella ole lainkaan kielivaikeuksia keskenään. Tämä on ymmärrettävää; nykyteorian valossa itämerenkantasuomen eteläisestä murteesta muotoutuivat suomen lounaismurteet ja viron kieli, ja suomen lounaismurteet ja viron kieli erkanivat toisistaan lopullisesti vasta 1200-luvulla.

Muoto-opista

Viron muoto-oppi on jonkin verran mutkikkaampi kuin suomen.

Adjektiivit ja substantiivit taipuvat neljässätoista sijamuodossa. Sijajärjestelmä on lähes samanlainen kuin suomessa. Tärkeimmät erot ovat seuraavat:

• suomalaisen genetiivi- ja nominatiiviakkusatiivin kaltaista akkusatiivisijaa ei virolaisessa kielioppitraditiossa ole tapana erottaa
• instruktiivi elävänä sijamuotona puuttuu, suomen instruktiivin vastineita on vain kiteytyneinä adverbeina (esim. paljajalu 'paljain jaloin')
• -ne-komitatiivia (suom. vaimoineen) ei ole, sitä vastoin on suomen kanssa-postposition vastineesta kehittynyt ga-päätteinen komitatiivi, jolla on myös instruktiivin tehtäviä (esim. sinuga 'sinun kanssasi', autoga 'autolla')
• -ni-päätteinen terminatiivisija ilmaisee, mihin asti jokin ulottuu tai jatkuu (esim. hommikuni 'aamuun asti', maani 'maahan asti')

Possessiivisuffiksit puuttuvat viron kielestä, niistä on vain kiteytyneitä jäänteitä (ealdasa 'iältänsä').

Verbit taipuvat kuten suomessakin kolmessa persoonassa yksikössä ja monikossa. Aikamuotoja on samat neljä kuin suomessakin:

• tunnukseton preesens,
• imperfekti, jonka tunnus on muutamilla vanhoilla verbeillä -i- (tegin 'tein', nägid 'näit', tulime 'tulimme'), useimmilla verbeillä -s tai -si- (laulsin 'lauloin', võtsin 'otin', armastas 'rakasti'),
• olla-verbin ja menneen ajan partisiipin avulla muodostettavat perfekti (olen näinud 'olen nähnyt') ja pluskvamperfekti (olite tulnud 'olitte tulleet').

Verbeillä erotetaan neljä modusta:

• tunnukseton indikatiivi
• -ks(i)-tunnuksinen konditionaali: (ma) tuleks(in) 'minä tulisin'
• imperatiivi (yksikön 2. persoonassa pelkkä verbin vartalo (tule!), muissa muodoissa tunnuksena -ge-/-ke- tai -gu/-ku: tulge! 'tulkaa', elagu! 'eläköön'
• kvotatiivi eli modus obliquus, jonka päätteenä on kaikissa persoonissa -vat, ilmaisee toisen käden tietoa: New York olevat ilus linn 'New York on (kuulemma, väittämän mukaan) kaunis kaupunki'.

Imperatiivimuotojen, etenkin 3. persoonan toissijaista käyttöä voidaan pitää omana moduksenaan (ns. jussiivi): ah mina tehku päev läbi tööd! 'vai pitää minun tehdä ("minä tehköön") koko päivä töitä!'

Kieltoverbin sijasta virossa on persoonissa taipumaton kieltosana ei, jonka yhteydessä käytetään (kuten suomessakin) imperatiivin yksikön 2. persoonan kaltaista muotoa.

Koska monet alkuperäiset taivutuspäätteet ovat ankarasti kuluneet ja äännekehitykset eriyttäneet alkuperäisiä astevaihteluvariantteja toisistaan, viron kielen taivutukselle tyypillistä on fuusion lisääntyminen: sanan vartaloa ja taivutuspäätettä on vaikea erottaa toisistaan, ja taivutusmuodot erottuvat usein toisistaan sanavartalon sisäisten äännevaihtelujen perusteella. Näin viron muoto-oppi on monimutkaistunut. Esim. siga 'sika' : genetiivi sea 'sian' : partitiivi siga 'sikaa'; taevas (2. kestoaste) 'taivas' : taevas (3. kestoaste) 'taivaassa'. Toisaalta viron kielen taivutukseen on syntynyt myös agglutinoivuutta, eli uusia selvästi erottuvia taivutusaineksia, kuten imperfektin s(i) ja monikon partitiivin pääte sid (majasid 'taloja').

Aiheesta muualla

• http://www.eki.ee/ – Viron kielen tutkimusinstituutti
• http://www.eki.ee/books/ekkr/ – Eesti keele käsiraamat (Viron kielen käsikirja)

Viron kielet | Venäjän kielet | Uralilaiset kielet

Esties | لغة إستونية | Bahasa Estonia | Bahasa Estonia | Estonski jezik | Естонски език | Estonià | Эстон чĕлхи | Estonština | Estnische Sprache | Eesti keel | Εσθονική γλώσσα | Estonian language | Idioma estonio | Estona lingvo | Estoniera | Estonien | Lingua estoniana | 에스토니아어 | Estonski jezik | Estoniana linguo | Lingua estone | אסטונית | Estonek | Lingua Estonica | Igauņu valoda | Estų kalba | Estisch | Észt nyelv | Естонски јазик | Лимбa ecтoнэ | Estisch | エストニア語 | Estisk språk | Estisk språk | ئېستون تىلى | Język estoński | Língua estoniana | Limba estonă | Эстонский язык | Esttegiella | Estonščina | Естонски језик | Estonski jezik | Estniska | Estonca | 爱沙尼亚语