Versaillesin rauha

Eurooppa 1914-24.png

Versaillesin rauhansopimukset solmittiin vuosina 1919–1923 ja ne päättivät keskusvaltojen ja ympärysvaltojen välisen ensimmäisen maailmansodan. Sopimukset neuvoteltiin kuusikuukautisessa Pariisin rauhankonferenssissa 1919.

Pääsopimus solmittiin Saksan kanssa 28. kesäkuuta 1919, siinä Saksa tuomittiin yksin sotasyylliseksi ja maksamaan huomattavat sotakorvaukset. Sopimus koostui 440 artiklasta viidessätoista osassa.

Alueluovutukset

Sopimuksen toisessa ja kolmannessa osassa määrättiin alueluovutukset. Saksa menetti alueita Tanskalle, Ranskalle, Puolalle, Tšekkoslovakialle, Belgialle ja Liettualle.

Moresnet ja Eupen-Malmédy siirrettiin Belgialle, Elsass ja Lothringen Ranskalle, suurin osa Ylä-Sleesiaa Tšekkoslovakialle ja Puolalle, Länsi-Preussi ja Pommeri Puolalle, Melel (Klaipéda) jäi liittoutuneiden valvontaan, josta se annettiin myöhemmin Liettualle. Pohjois-Schleswig annettin Tanskalle. Aluesiirrot perustuivat löyhästi eri alueiden kansallisuuksien jakaumaan, tosin strategisista syistä ja merkittävästä saksalaisenemmistöstä huolimatta Danzigista (Gdansk) tehtiin vapaakaupunki ja Saarin alue siirtyi Kansainliiton valvontaan viideksitoista vuodeksi. Kaikkiaan Saksa menetti 13 % pinta-alastaan; näillä alueilla oli kuitenkin tuotettu 75 % sen rautamalmista, 30 % teräksestä ja 28 % hiilestä.

Muut rajoitukset

Versaillesin rauha.png Sopimuksen neljännessä osassa Saksa menetti siirtomaansa pääasiassa Britannialle, ja viides osa rajoitti sen armeijan enintään 100 000 miehen ammattisotilasjoukkoon. Saksalta kiellettiin raskas tykistö sekä sukellusveneet, ilmavoimat, panssarivaunut ja asevelvollisuus kokonaan.

Saksan laivasto rajoitettiin 15 000 mieheen, kuuteen alle 100 000 tonnin taistelulaivaan, kuuteen risteilijään ja kahteentoista hävittäjään. Sukellusveneet kiellettiin kokonaan. Tätä kuten muitakin ehtoja Saksa kuitenkin rikkoi myöhemmin mm. valmistuttamalla sukellusveneitä Hollantiin perustetun insinööritoimiston välityksellä ulkomailla, mm. Turussa Crichton-Vulcanin telakalla ja järjestämällä sotaharjoituksia Neuvosto-Venäjän ja Saksan välisen Rapallon sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan perusteella.

Saksan oli sitouduttava pitämään kaikki sotilaat palveluksessa kahdentoista vuoden ajan ja upseerit 25 vuoden ajan, jottei merkittävä osa asepalvelusikäisistä saisi sotilaskoulutusta eikä reservejä näin muodostuisi. Armeijan esikunnan muodostamista ei sallittu. Yleisesikuntaupseereille maksettiinkin palkkaa tutkijoina mm. museoalalla.

Artikla 156 siirsi Saksan Shandongin omistuksen Kiinassa Japanille. Kiinassa päätös aiheutti mellakoita ja toukokuun neljännen päivän liikkeen synnyn.

Sotakorvaukset

Artikla 231 määräsi Saksan hyväksymään täyden vastuun sodan aloittamisesta. Tämän perusteella maa määrättiin korvaamaan kaikki sodassa aiheutetut menetykset ja vahinko, joiden laajuus määrättiin myöhemmin. Sotakorvausten maksun varmistamiseksi kaikki Reinin länsipuoliset alueet, mukaan lukien Ruhrin laakson teollisuuskeskus miehitettiin. Tammikuussa 1921 korvauksiksi määrättiin 269 miljardia kultamarkkaa. Myöhemmin summa alennettiin 132 miljardiin, jota edelleen pidettiin tähtitieteellisenä summana. Tätä kuvaa se, että laskennallisesti Saksa olisi saanut sotakorvaukset maksettua loppuun vasta 1980-luvulla, jos toista maailmansotaa ei olisi tullut.

Saksan edustajat eivät osallistuneet sopimuksen neuvotteluun, heidän piti vain allekirjoittaa se. Ranskan vaatimukset olivat alun perin paljon raskaammat. Sopimuksen ehdot olivat kiistanalaiset jo neuvottelupöydässä ja niistä käytiin myöhemmin julkista keskustelua. J. M. Keynes ennusti sotakorvausten johtavan Saksan talouden romahdukseen. Yhdysvaltain senaatti ei ikinä hyväksynyt sopimusta, joten Saksan ja USA:n välillä tehtiin erillisrauha 1921.

Muut sopimukset

Kansainliitto perustettiin 10. tammikuuta 1920 pysyvänä sijaintipaikkanaan Geneve. Kansainliitto oli presidentti Woodrow Wilsonin idea, mutta Yhdysvallat ei ikinä liittynyt siihen. Kansainliitto valvoi Osmanien valtakunnan ja Saksan maiden siirtoa voittoisille ympärysvalloille muodollisesti Kansainliiton alaisuudessa. Lähi- ja Keski-idän jakoivat Britannia ja Ranska keskenään. Libanon ja Syyria siirtyivät Ranskalle, kun taas Palestiina ja Jordania Britannialle.

Saksa pääsi kansalinliittoon mukaan vasta 1926, eikä neuvostohallitus halunnut liittyä "kapitalistien klubiin" ennen vuotta 1934, jolloin anglofiili Maksim Litvinov oli ulkoasiain kansankomissaarina ja kun fasismin uhan vuoksi Neuvostoliitto oli aloittanut hyökkäämättömyyssopimuksille perustuvan uuden ulkopolitiikan pyrkien rakentamaan kansanrintamia.

St Germain-en-Layen sopimus solmittiin 10. syyskuuta 1919 liittoutuneiden ja Itävallan välillä, se johti Itävalta-Unkarin hajottamiseen ja Itävallan ja Unkarin perustamiseen, merkittävä osa sen entisistä maa-alueista jaettiin myös Tšekkoslovakian, Romanian ja Serbian, kroaatien ja sloveenian kuningaskunnan (vuodesta 1929 Jugoslavia) kesken. Eteläslaavien kuningaskunta koottiin Itävalta-Unkarin Dalmatian, Slovenian ja Bosnia-Hertsegovinan provinsseista. Tämä lisäksi Itä-Galitsia liitettiin Puolaan ja Pohjois-Bukovina Romaniaan. Trentino ja Etelä-Tiroli liitettiin Italiaan. Itävallasta tuli näin sisämaavaltio Alpeilla, johon jäivät vain entisen keisarikunnan saksankieliset alueet, lukuun ottamatta Kärntenin slaavivähemmistöä. Tynkä-Itävallan ei sallittu käyttää itsestään nimitystä Saksalainen Itävalta, eikä sitä annettu liittää Saksaankaan, mitä enemmistö kansasta oli vaatinut kansanäänestyksessä maaliskuussa 1919. Itävallan armeija rajoitettiin 30000 mieheen ja sille määrättiin myöhemmin määrättävät sotakorvaukset.

Neuilly-sur-Seinen sopimus tehtiin 27. marraskuuta 1919 keskusvaltoihin kuuluneen Bulgarian kanssa, jolloin se menetti alueita Jugoslavialle ja Länsi-Traakian Kreikalle, mutta myös sai alueita entisestä Ottomaanien valtakunnalta, ja tuomittiin 400 miljoonan dollarin sotakorvauksiin. Bulgarian armeija rajattiin 20000 mieheen.

Trianonin sopimus 4. kesäkuuta 1920 solmittiin Itävalta-Unkarista irroitetun Unkarin kanssa. Unkari määrättiin menettämään alueita Slovakian ja Rutenian Tšekkoslovakialle, Kroatian Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunnalle, Transylvanian Romanialle ja Burgenlandin Itävallalle. Unkari menetti 2/3 sotaa edeltäneistä alueistaan ja 3/5 väestöstään. Se menetti myös yhteytensä merelle, joka sillä oli ollut vuodesta 1102. Menetetyillä alueilla oli merkittävä unkarilaisvähemmistö, Slovakiassa, Transilvaniassa, Vojvodinassa ja Transkarpatiassa 28–32 % kussakin (vuoden 1910 väestönlaskennan mukaan.) Unkari menetti 61 % maanviljelyalasta, 88 % metsävaroista, 62 % rautateistä, 65 % muista teistä, 83 % rautateollisuudesta ja 56 % teollisuuslaitoksistaan. Sen armeija rajattiin 35000 mieheen, eikä asevelvollisuutta sallittu. Uusien rautateiden rakentaminen rajattiin yksiraiteisiksi.

Viimeistä sopimusta, Sèvres'n sopimusta, ei koskaan pantu täytäntöön, koska Ottomaanien valtakunta hajosi ja Mustafa Kemal perusti uuden Turkin valtion. Alkuperäisen sopimuksen allekirjoitti sulttaani Mehmev VI yrittäessään pelastaa valtaistuimensa, mutta kansallinen liike Mustafa Kemalin johdolla hylkäsi sopimuksen ja julistautui lailliseksi hallitukseksi syrjäyttäen monarkian.

Alkuperäisen sopimuksen mukaan Hejaz, Armenia ja Kurdistan olisivat itsenäistyneet, Palestiina, Transjordan ja Irak siirtyivät Yhdistyneen kuningaskunnan mandaattiin ja Syyria ja Libanon Ranskalle. Dodekanesia, mukaan lukien Rodos luovutettiin Italialle ja Traakia ja İzmir Kreikalle. Bosporinsalmi ja Marmaranmeri oli tarkoitus demilitarisoita.

Ankaran hallitus vastusti sopimuksen ehtoja ja taisteli Kreikan-Turkin sodan 1919–1922 Kreikan miehitettyä Turkin. Sodan jälkeen sopimus korvattiin Lausannen sopimuksella 1923, jolloin Turkki sai Smyrnan Kreikalta ja Itä-Traakian. Ensimmäinen maailmansota | Rauhansopimukset

Gourt Home::Gourt :: Versaillesin rauha

Alueluovutukset

Muut rajoitukset

Sotakorvaukset

Muut sopimukset