article

Venäjän sisällissota käytiin 19181920 Venäjän vallankumousten jälkeen, uuden bolševikkihallituksen tehtyä 6. maaliskuuta 1918 voimaan astuneen Brest-Litovskin rauhan Saksan keisarikunnan kanssa. Tämä oli luultavasti ainoa vaihtoehto Venäjän armeijan ajauduttua kaaokseen ja kurittomuuteen Saksan helmikuun 1918 hyökkäyksen jälkeen.

Armeija järjestettiin 15. tammikuuta kansankomissaarien määräyksellä uudelleen työläisten ja talonpoikien punaiseksi armeijaksi olemassa olevien punakaartien pohjalle ja 23. helmikuuta aloitettiin joukkovärväykset Petrogradissa (Pietari) ja Moskovassa.

Rauhanteko Saksan kanssa sai bolševikkien vastaiset ryhmät nousemaan uutta hallintoa vastaa, ja Winston Churchillkin julisti: ”Bolševismi on kuristettava kehtoonsa.”

Yleistä


Sota taisteltiin ”punaisten” kommunistien ja vallankumouksellisten, ”valkoisten” monarkistien, "vihreiden" nationalistien, konservatiivien ja liberaalien, kommunistista vallankumousta vastustavien välillä. Taisteluihin osallistui myös anarkistien joukkoja, jotka taistelivat kumpaakin osapuolta vastaan, mutta heidän osuutensa oli vähäinen. Sisällissodassa Britannia, Ranska, Yhdysvallat ja 18 muuta maata tukivat valkoisia joukkoja. Toimenpidettä kutsuttiin interventioksi. Ympärysvaltojen voitettua keskusvallat marraskuussa 1918, operaatiota jatkettiin kommunisteja vastaan, koska pelättiin vallankumouksen leviävän muihin maihin.

Sota jakautui kolmeen eri rintamaan, itäiseen, eteläiseen ja luoteiseen, joka sijaitsi Baltiassa. Ensimmäinen vaihe kesti vallankumouksesta aselepoon, taistelut alkoivat erimielisyyksistä eri ryhmien välillä. Pääjoukko oli Donin alueen vapaaehtoisarmeija, johon liittyi myöhemmin Venäjän puolella Itävalta-Unkaria vastaan taistellut tšekkien ja slovakien legioona Siperiassa. Idässä oli myös kaksi muuta bolševikkivastaista aluetta, Komutš Samarassa ja Siperian kansallismielinen hallitus Omskissa. Taistelut alkoivat hajanaisesti valkoisten tšekkien ja punaisten latvialaisten tarkk’ampujien välillä.

Sota puhkesi käyntiin maaliskuussa 1919, ja valkoiset armeijat etenivät etelästä Anton Denikinin johdolla, Baltiassa Nikolai Judenitšin johdolla ja idässä Aleksandr Koltšakin johdolla kohti Petrogradia ja Moskovaa. Lev Trotskin muodostama Puna-armeija sai kuitenkin torjuttua Koltšakin joukot kesäkuussa, Judenitšin johtama armeija ei saanut kaipaamansa tukea Suomen valkoiselta hallitukselta, ja se lyötiin lokakuussa. Suomen asenteeseen vaikutti mm. se, että Venäjän valkoiset kieltäytyivät hyväksymästä Suomen itsenäisyyttä, minkä bolševikit olivat jo tunnustaneet. Puna-armeijan vastahyökkäyksen lähestyessä Viron rajaa, Viron hallitus julisti Luoteis-Venäjän hallituksen oleskelun Viron alueella ei-toivotuksi 11. marraskuuta ja Judenitšin joukot internoitiin Viroon. Koltšakin alaiset tšekkijoukot luovuttivat Judenitšin bolševikeille, jotka ampuivat hänet 7. helmikuuta 1920 Irkutskissa.

Viimevaiheessa sota huipentui viimeisten valkoisten joukkojen piiritykseen Krimillä. Pjotr Wrangel oli koonnut Denikin armeijoiden jäänteet ja linnoittautunut Krimille, jossa ne pitivät asemansa kunnes Puna-armeija palasi Puolasta, jossa se oli taistellut Puolan– Neuvosto-Venäjän sodan 1919. Puna-armeijan käännettyä koko voimansa viimeisiä valkoisia vastaan, he murtuivat, ja viimeiset joukot evakuoitiin Konstantinopoliin marraskuussa 1920.

Sodalle oli luonteenomaista ns. "sisäiset rintamat" eli lähinnä talonpoikien ja maalaisväestön nostamat kapinat joiden tukahduttamiseen sekä punainen, sekä valkoinen puoli joutui sitomaan paljon joukkoja. Punaisten salainen ja poliittinen poliisi Tšeka kohteli hyvin julmasti kapinaan nousseita alueita ja se oli yksi monista syistä, joiden takia sisällissota sai raa'an luonteen.

Sodan tapahtumat


Lenin oli yllättynyt sisällissodan syttymisestä, ja aliarvioi vastaansa nousseet joukot. Alkumenestys sai hänet liian luottavaiseksi. Ensimmäiset kommunisteja vastaan nouseet joukot olivat vastavallankumouksellisia kenraaleita ja paikallisia kasakoita, jotka olivat vannoneet uskollisuutta helmikuun jälkeen muodostetulle väliaikaishallitukselle. Merkittävimpiä näistä olivat Donin kasakkojen Aleksei Maksimovitš Kaledin, Orenburgin kasakkojen Aleksander Dutov ja Baikalin kasakkojen Grigory Mihailovitš Semenov. Ensimmäiset taistelut bolševikkien ja kasakkajoukkojen välillä käytiin jo joulukuussa 1917.

Marraskuussa 1917 entinen tsaarin armeijan ylipäällikkö, Mihail Vasilevitš Alekseev alkoi koota vapaaehtoisarmeijaa (Добровольческая Армия) Novotšerkasskissa, häneen liittyivät joulukuussa Lavr Georgevitš Kornilov, Denikin ja joukko muita. Kaledinin avustamina he valtasiva Rostovin joulukuussa. Kasakat eivät kuitenkaan olleet valmiita jatkamaan taistelua, ja Puna-armeijan vastahyökkäys tammikuussa Vladimir Aleksandrovitš Antonov-Ovseenkon johtamana sai heidät hylkäämään Kaledinin, joka teki itsemurhan. Antonovin joukot valtasivat takaisin Rostoviin ja maaliskuussa 1918 Donin neuvostotasavalta julistettiin perustetuksi. Vapaaehtoisarmeija evakuoitiin helmikuussa Kubaniin, missä se liittyi Kubanin kasakoihin hyökätäkseen Jekaterinodariin (nyk. Krasnodar). Kornilov kuoli 13. huhtikuuta ja komento siirtyi Denikinille, joka perääntyi takaisin Donille, jossa vapaaehtoisarmeija ei saanut enää uusia jäseniä.

Keväällä 1918 menševikit ja sosialistis-vallankumouksellinen puolue (ER) liittyivät taisteluun bolševikkeja vastaan. Alussa he olivat vastustaneet aseellista taistelua, mutta rauhanteko Saksan kanssa ja bolševikkien perustama diktatuuri saivat tilanteen muuttumaan. Molemmilla puolueilla oli kansan keskuudessa jonkin verran kannatusta, ainakin perustuslakia säätävän kokouksen vaalivoiton perusteella vuonna 1918. ER:n yritys värvätä joukkoja Latviasta heinäkuussa 1918 ei onnistunut, mutta tšekki-slovakkilegioona oli vastavallankumouksen tukena.

Tšekki-slovakilegioona

Tšekki-slovakilegioona oli ollut osa entistä keisarillista Venäjän armeijaa taistelussa Itävalta-Unkaria vastaan, ja siinä oli lokakuussa 1917 ollut 30000 vapaaehtoista sotavangeista värvättyä ja puolta vaihtanutta. Tomáš Masarykin, sittemmin Tšekkoslovakian presidentin innoittamana legioona oli nimetty Tšekko-slovakialaiseksi armeijakunnaksi, ja he olivat valmiit jatkamaan taistelua saksalaisia vastaan Venäjän rauhateosta huolimatta. Ainut reitti rintamalle oli kuitenkin kiertää Vladivostokin ja Panaman kanavan kautta, josta oli jo sovittu Neuvostohallituksen kanssa. Sopimus kuitenkin raukesi bolševikkien yritykseen riisua joukko aseista, ja joukko kapinoi kesäkuussa 1918 vallaten Tšeljabinskin rautatieaseman Volgan itäpuolella, koko kaupungin ja kahdeksan junavaunullista kultaa keisarillisesta reservistä. Kuukauden kuluessa tšekki-slovakit hallitsivat suurinta osaa länsi-Siperiasta, osaa Volgasta ja Uralin aluetta. Elokuussa koko Siperia viljavaroineen eli eristetty muusta maasta.

Menševikit ja ER:t tukivat talonpoikia, jotka vastustivat bolševikkien maatalouskontrollia. Toukokuussa 1918 he valtasivat tšekkien tukemina Samaran ja Saratovin perustaen perustuslakia säätävän kokouksen jäsenten neuvoston (Комитет членов Учредительного собрания (Комуч); Komutš). Heinäkuussa Komutš-hallinto käsitti paljolti tšekki-slovakkijoukkojen hallussaan pitämät alueet. Uusi hallinto aikoi jatkaa Saksan vastaista taistelua, ja alkoi koota omaa kansanarmeijaansa. He järjestivät myös uudistusohjelman, mutta ilman bolševikkien epäsuosittuja talousuudistuksia.

Syyskuussa 1918 bolševikkien vastaiset hallitukset kokoontuivat Ufassa ja perustivat uuden Venäjän väliaikaishallituksen Omskiin, viisihenkisen johtokunnan johtamina. Kolme jäsentä (Avksentijev, Boldirev ja Zenzinov) valittiin ER:ista ja kaksi perustuslaillis-demokraattisesta puolueesta (K-D; lyhenteestä nimitys kadettipuolue) (Vinogradov ja Volgogodski).

Uusi hallitus kuitenkin kaatui nopeasti Siperian paikallishallituksen sotaministerin, vara-amiraali Aleksandr Vasilevitš Koltšakin suorittamassa kaappauksessa 18. marraskuuta, ja ylennettyä itsensä amiraaliksi ja diktaattoriksi ja ”Ylimmäksi Johtajaksi”. Bolševikeille tämä oli propagandavoitto, koska vastustaja oli nyt antidemokraattinen diktaattori. Koltšak osoittautui kuitenkin osaavaksi komentajaksi ja kansanarmeijan järjestämisen jälkeen valtasi Permin Puna-armeijalta. Se oli kuitenkin hänen menestyksensä huippukohta.

Heinäkuussa kaksi sosialistivallankumouksellista murhasi Saksan Moskovan lähettilään tarkoituksenaan provosoida Saksa vihollisuuksiin. Eräät muut sosialistivallankumoukselliset pyrkivät nostattamaan puna-armeijan bolševikkihallintoa vastaan. Neuvostot saivat nämä paikalliset kapinat hallintaansa ja Lenin esitti saksalaisille henkilökohtaisen anteeksipyynnön. Sen jälkeen seurasivat sosialistivallankumouksellisten massapidätykset. Elokuun 30. päivän terrori-iskut, Petrogradin Tšekan päällikön murha ja Leninin murhayritys vapauttivat "punaisen terrorin". Menševikit ja sosialistivallankumoukselliset erotettiin neuvostoista ja vastavallankumouksellisiksi epäillyt saatettiin vangita ja teloittaa ilman oikeudenkäyntiä.

Sodan käännekohdat (1919)

Sodan asetelmat avainvuodeksi 1919 olivat nyt valmiit. Bolševikit olivat tukevasti vallassa Venäjän ydinseudulla Petrogradista Moskovaan ja Volgogradiin. Amiraali Koltšakilla oli pieni armeija idässä ja hän kontrolloi osittain Siperian rautatietä. Etelässä kasakkajoukot hallitsivat suurta osaa Donista ja Ukrainasta. Kaukasuksella kenraali Denikin oli perustanut armeijan. Vastikään itsenäistyneessä Virossa kenraali Judenitš organisoi armeijaa. Viro oli yleensä vihamielinen bolševikeille ja oli taistellut heitä vastaan marraskuusta 1918 (ks. Viron vapaussota). Ranskalaiset miehittivät Odessaa ja britit Murmanskia. Britit ja amerikkalaiset hallitsivat Arkangeliia ja japanilaiset Vladivostokia.

Trotski määräsi valtamaan Ukrainan ensin. Tämä tehtiin nopealla kampanjalla kevättalvella 1919. Kasakat eivät loppuvuoden 1917 menestyksensä jälkeen olleet kyenneet organisoitumaan ja hyödyntämään voittojaan. Näin ollen kasakkavoimat hajosivat nopeasti puna-armeijan vastahyökkäyksen alettua tammikuussa 1919. Puna-armeija valtasi Kiovan helmikuussa 1919 ja kymmenen päivää myöhemmin kenraali Kaledin teki itsemurhan. Kasakkojen vapaaehtoisarmeija evakuoitiin Kubaniin, josta käsin he aloittivat Kubanin kasakoiden kanssa epäonnistuneen hyökkäyksen Krasnodariin. Kenraalit Kornilov ja Aleksejev kuolivat, joten kasakoiden johto siirtyi Denikinille, jonka seuraavat kuukaudet kuluivat kasakka-armeijan uudelleenrakentamisessa. Kun bolševikit näyttivät voitokkailta Ukrainassa, Ranska veti joukkonsa Odessasta huhtikuussa 1919.

Sodan jatkuessa Ukrainassa Trotski lähetti toisen armeijan Koltšakia vastaan. Tämä armeija, jota johti kykenevä komentaja Tuhatševski, valloitti Jekaterinburgin tammikuussa 1919 ja jatkoi kohti Siperian rautatietä. Koltšakin armeija lyötiin pienissä taisteluissa kerran toisensa jälkeen ja se peräytyi kohti itää. Kesän loppuun tultaessa britit ja amerikkalaiset vetivät joukkonsa Murmanskista ja Arkangelista osallistumatta juuri tapahtumiin. Britit jatkoivat kuitenkin edelleen ase- ja muita aputarvikelähetyksiä vastavallankumouksellisille. Puna-armeija valtasi Koltšakin "pääkaupungin" Omskin marraskuussa 1919. Koltšak menetti otteensa varjohallituksestaan pian tappionsa jälkeen.

Alkukesästä Kaukasiassa ollut armeija, nyt kenraali Wrangelin komentama, hyökkäsi pohjoiseen pyrkimyksenään vähentää Koltšakin armeijaan kohdistuvaa painetta tai jopa yhdistyä siihen. Wrangelin joukot onnistuivat valtaamaan Volgogradin kesäkuussa 1919. Trotski vastasi tähän uhkaan lähettämällä Tuhatševskin uuden armeijan kanssa Wrangelin joukkoja vastaan. Määrällisesti ylivoimaisen vihollisen edessä Wrangelin armeija perääntyi etelään, jättäen Volgogradin bolševikeille.

Myöhemmin kesällä toinen kasakka-armeija, jota kutsuttiin Donin armeijaksi, hyökkäsi Ukrainaan. Puna-armeija oli pakotettu vetäytymään Kiovasta syyskuussa 1919. Donin armeija jatkoi pohjoiseen Voronežiä kohti, mutta Tuhatševskin armeija voitti sen lokakuussa. Tuhatševskin armeija kääntyi nyt uutta uhkaa, uudelleenperustettua kasakoiden vapaaehtoisarmeijaa vastaan, ja tuhosi sen Orelilla marraskuussa. Puna-armeija uudelleenvaltasi Kiovan joulukuussa ja voitetut kasakat vetäytyivät Mustaamerta kohti.

Valkoisten armeijoiden tultua voitetuksi etelässä, keskiosassa ja idässä, oli bolševikeillä edelleen eräs uhka: Judenitšin brittien tuella organisoima pieni armeija Virossa. Lokakuussa 1919 hän yritti vallata Petrogradin yllätyshyökkäyksellä noin 20 000:lla miehellä. Hyökkäys oli odottamaton ja lähes kaikkien puna-armeijan joukkojen taistellessa Ukrainassa ja Siperiassa, hyökkäystä oli vastaanottomassa vain muutama puna-armeijan osasto. Lokakuussa Judenitšin joukot olivat saavuttaneet Petrogradin esikaupungit. Bolševikkijohto Moskovassa olisi halunnut luovuttaa Petrogradin, mutta Trotski kieltäytyi tästä ja lähti henkilökohtaisesti kaupunkiin organisoimaan sen puolustusta. Trotski teki kaiken voitavansa, kuten aseisti tehdastyöntekijät. Puolustus piti ja Judenitšin hyökkäys torjuttiin. Hän luovutti ja vetäytyi joukkoineen Viroon. Palattuaan hänet riisuttiin aseista ja häntä seurannut bolševikkijoukko lyötiin Viron armeijan toimesta. On usein arveltu, että Suomen armeijan liittyminen Petrogradin valtaukseen, kuten ehdotettiin, olisi ratkaissut taistelun valkoisten eduksi; tätä mieltä oli muun muassa Lenin. Petrogradin menetyksen merkitys koko vallankumouksen kannalta tilanteessa, jossa käytännössä koko muu Venäjä oli bolševikkien hallussa, on toinen asia.

Bolševikkien yhden kuukauden sisällä saamat voitot kasakoista Voronežissä, Judenitšistä Petrogradista ja Koltšakista Omskissa käänsivät sodan kulun. Melko odottamatta bolševikit olivat nopeasti kaataneet kaikki merkittävät sisäiset vihollisensa.

Sodan loppuvaihe (1920)

Siperiassa amiraali Koltšakin armeija oli nopeasti hajoamassa. Hän itse luopui komennosta Omskin tappion jälkeen ja nimitti Grigori Semjonovin uudeksi valkoisten johtajaksi. Pian tämän jälkeen Koltšak vangittiin omien joukkojensa toisinajattelijoiden toimesta ja luovutettiin helmikuussa 1920 puna-armeijalle, joka teloitti hänet pian. Taistelut Siperiassa jatkuivat seuraavan vuoden ajan pienten aseellisten joukkioiden harhaillessa alueella rosvoillen. Semjonov peräytyi kasakkajoukkoineen lopulta Kiinaan.

Tšekkilegioonalla ei ollut suurta mielenkiintoa taistella Venäjän sisällissodassa. He halusivat taistella Saksaa vastaan, eikä heillä ensimmäisen maailmansodan päätyttyä ollut intressiä lisäsotimiseen. He eivät pitäneet Koltšakista, mikä oli molemminpuoleista, ja viettivät suurimman osan vuodesta 1919 siirtäen joukkojaan itään ja laivaten niitä Eurooppaan. Tässä he saivat apua amerikkalaisista, joita johti kenraali William S. Graves, joka otti haltuunsa Siperian rautatien itäosan. Tšekkilegioona oli saanut kaikki joukkonsa evakuoitua Vladivostokin kautta huhtikuuhun 1920 mennessä, jolloin myös amerikkalaiset jättivät Siperian.

Suurin osa valkoisesta armeijasta oli evakuoitu brittien toimesta kevättalvella 1920. Kuitenkin kenraali Wrangelin armeija pysyi Krimillä kesään 1920 ja pyrkien hyödyntämään puna-armeijan tappiota Puolan-Neuvosto-Venäjän sodassa, hyökkäsi pohjoista kohti. Tämä hyökkäys torjuttiin nopeasti ja Wrangelin joukot pakotettiin vetäytymään takaisin Krimille marraskuussa 1920. Wrangel evakuoitiin brittien toimesta 14. marraskuuta ja Venäjän sisällissoda oli käytännössä lopullisesti ohi.

Omituinen kenraali Roman von Ungern-Sternberg jatkoi merkityksettömin voimin taistelua puna-armeijaa vastaan kaukoidässä vuoteen 1921 ja kaappasi hetkeksi vallan Mongoliassa. Japanilaiset, jotka suunnittelivat Amurin alueen haltuunottoa, vetivät joukkonsa pois lokakuussa 1922 bolševikkien asteittain vakiinnutettua valtansa koko Siperiassa.

Puna-armeijan organisointi


Puna-armeija organisoitiin uuden Lev Trotskin johtaman ylimmän sotilasneuvoston alaisuuteen, ja entiset armeijan upseerit tuotiin takaisin sotilasneuvonantajina. Toukokuussa 1918 asevelvollisuus otettiin jälleen käytöön armeijan kutistuneen koon vuoksi. Heinäkuussa armeijan komentajat puhdistettiin, mutta nyt tavoitteena ei ollut tuoda johtoon kommunisteja, vaan tuoda takaisin kokeneet johtajat vallankumousta edeltäneeltä ajalta. Syyskuussa Trotski asetettiin tasavallan vallankumouksellisen sotilasneuvoston johtoon suurin valtuuksin.

Ulkovaltojen väliintulo


Triple Ententen, jonka muodostivat Venäjän lisäksi Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska, muut maat Yhdysvaltojen tukemana liittyivät sotaan interventiopolitiikkansa nojalla. Länsivaltojen laivasto saapui Murmanskin rannikolle maaliskuussa 1918 ja kesäkuussa brittiläis–ranskalais–yhdysvaltalaisjoukot ottivat haltuunsa Murmanskin ja elokuussa Arkangelin. Virallinen selitys oli suojella länsivaltojen varusvarastoja näissä satamakaupungeissa, mutta samalla myös estää niiden joutuminen bolševikkien käsiin ja pakottaa puna-armeija jakamaan joukkonsa myös pohjoiseen. Brittijoukot toimivat myös Itämerellä, jossa ne tukivat valkoista armeijaa ja Baltian maiden itsenäisyyssotaa. Japanilaiset miehittivät Itä-Siperiasta laajoja alueita.

Suomalaiset valkoiset joukot tekivät kaksi sotaretkeä Venäjälle Itä-Karjaan sisällissodan aikana, Vienan retkikunta maalis–lokakuussa 1918 ja Aunuksen retkikunta 1919. Suomalaisia joukkoja olivat vastassa Suomen sisällissodan jälkeen Venäjälle paenneista punakaartilaisista muodostettu brittien kanssa yhteistoiminnassa ollut Muurmannin legioona.

Baškiirit, kirgiisit ja tataarit perustuvat myös omia konservatiivisia ja kansallismielisiä hallituksiaan, samoin Siperian paikallishallinto Omskissa. Tataarien, baškiirien ja tšuvassien Idel-Uralin tasavalta perustettiin joulukuussa 1917, mutta se joutui puna-armeijan valloittamaksi huhtikuussa 1918, tšekkilegioona palautti sen heinäkuussa ja se purettiin lopullisesti vuoden lopussa. Presidentti Sadrí Maqsudí Arsal pakeni Suomeen.

Etelässä Gruusia, Armenia ja Azerbaidžan julistautuivat itsenäisiksi.

Terrori ja salamurhat


Punaisen hallituksen puolella kaksi ER:n jäsentä Jakov Bljumkin ja Nikolai Andrejev murhasivat Saksan lähettilään heinäkuussa pyrkien aloittamaan vihollisuudet uudelleen. Toiset ER:t sieppasivat bolševikkijohtajia ja usuttivat Puna-armeijaa nousevaan hallitustaan vastaan. ER:ien ja anarkistien järjestämät paikalliset kapinat saatiin kuitenkin tukahdutettua, ja Lenin pyysi henkilökohtaisesti saksalaisilta anteeksi. Saksan väliintulo oli kuitenkin tässä vaiheessa jo epätodennäköinen länsirintaman tilanteen johdosta.

Seuraavan kahden terrori-iskun 30. elokuuta, Petrogradin Tšekan puhemiehen Moisei Uritskin ja Leninin murhayrityksen jälkeen vastauksena oli punainen terrori: menševikit ja ER-puolueen jäsenet erotettiin neuvostoista ja 800 epäiltyä teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä.

Kommunistinen puolue oli Leninin painostuksesta antanut Tšekalle käytännöllisesti katsoen vapaat kädet ja Punainen terrori sai riehua vapaasti. Kaikenlaiset kapinayritykset tukahdutettiin erittäin julmasti ja usein vangiksi jääneitä, varsinkin valkosia upseereita kidutettiin ennen teloitusta. "Vallankumouksen rautainen käsivarsi" rankaisi armottomasti kaikkia jotka Tšekan logiikan mukaan uhmasivat vallankumousta. Tšeka julkaisi jopa omia viikkosanomiaan, jossa kerrottiin kuinka paljon oli ammuttu eri alueilla ja kuinka paljon tullaan vielä ampumaan, tulevia uhreja mainittiin jopa lehdessä nimeltä. Lehti nostatti kuitenkin puoleessa sellaisen myrskyn että se lakkautettiin ilmestyttyään vain muutaman numeron verran.

Tunnetuin Punaisen terrorin murha oli tsaariperheen murha, Jekaterinbrgin Tšeka murhasi heinäkuisena yönä 1918 tsaarin, tämän vaimon ja kaikki viisi lasta. Murhalla haluttiin estää tsaarin vapauttaminen valkoisten toimesta ja hänen nostamisensa vastavallankumouksen symboliksi.

Jälkivaikutukset


Sisällisodan jälkeen maa oli raunioina. Vuosien 1920 ja 1921 kadot ja nälänhätä vain pahensivat katastrofia. Sisällissodassa oli kuollut yhdeksän miljoonaa lähes verettömän lokakuun vallankumouksen jälkeen. Miljoonia muita kuoli vielä nälkään. Miljoona pakeni maasta, kuten kenraali Wrangel kaukoidän kautta tai muita reittejä paetakseen sotaa ja puutetta. Suurin osa paenneista oli yläluokkaa.

Tiukka sotakommunismi pelasti neuvostohallituksen sisällissodan aikana, mutta sen seurauksena talous hyytyi paikalleen. Yksityisen teollisuuden ja kaupan takavarikointi ja kielto ja hallituksen kyvyttömyys pyörittää taloutta riittävän tehokkaasti. Kaivosten ja tehtaiden tuotanto putosi 20 %:iin sotaa edeltäneestä tasosta ja monien tuotteiden vieläkin enemmän, puuvillan tuotanto putosi 5 %:iin ja raudan 2 %:iin.

Talonpojat vastustivat jyrkästi maan takavarikointia, ja viljelypinta-ala supistui 62 % ja sadot 37 % sotaa edeltäneistä. Hevosia oli 1916 35 miljoonaa, ja 1920 24 miljoonaa ja karjaa vastaavasti 58 ja 37 miljoonaa. Ruplan kurssi dollariin nähden tippui kahdesta ruplasta 1914 1200:n 1920.

Sisällissodat | Venäjän historia

Russischer Bürgerkrieg | Russian Civil War | Guerra Civil Rusa | Rusia enlanda milito | Guerre civile russe | Guerra civile russa | מלחמת האזרחים ברוסיה | Krievijas pilsoņu karš | Russische Burgeroorlog | ロシア内戦 | Russ'sche Börgerorlog | Războiul Civil Rus | Гражданская война в России | Ryska inbördeskriget

 

This article is licensed under the GNU Free Documentation License. It uses material from the "Venäjän sisällissota".

Home Pageartsbusinesscomputersgameshealthhospitalshomekids & teensnewsphysiciansrecreationreferenceregionalscienceshoppingsocietysportsworld