Talvisota

Talvisota oli talvella 30. marraskuuta 1939–13. maaliskuuta 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä käyty sota. Sodan päätteeksi solmitussa Moskovan rauhansopimuksessa Suomi menetti 10 prosenttia maa-alueistaan ja toiseksi suurimman kaupunkinsa, Viipurin, Neuvostoliitolle. Sota on tunnettu erityisen kylmistä talviolosuhteista, jotka johtivat Puna-armeijan valtaviin miestappioihin, ja suomalaisten mottitaktiikasta. Maailman lehdistö seurasi sotaa tarkasti. Sanasta sisu tuli kansainvälisesti tunnettu, kuten myös Molotovin cocktailista.

Talvisodan tausta

1930-luvun lopulla Euroopan tilanne oli kiristynyt huomattavasti Saksan aggressiivisen uudelleenvarustautumisen ja naapureilleen esittämien aluevaatimusten johdosta. Neuvostoliiton läntiset naapurit olivat kaikki, Suomea lukuun ottamatta, diktatuureja ja melko vihamielisiä kommunistiselle kokeilulle. Neuvostoliitto pyrkikin suojautumaan länsivaltojen tai Saksan hyökkäyksen varalta ja samalla palauttamaan vaikutusvaltaansa naapurimaissaan.

Vuoden 1938 keväällä Neuvostoliiton Helsingin-lähetystön virkailija Boris Jartsev ehdotti rajamuutoksia Karjalankannaksella. Suomen hallitus ei aluksi edes uskonut Jartsevin protokollan ohittaneen neuvottelutarjouksen vakavuuteen eikä, ymmärrettyään ehdotuksen olevan todellinen, suostunut aluevaihtoihin. Vuoden 1939 kesällä Neuvostoliitto neuvotteli samanaikaisesti sekä Iso-Britannian ja Ranskan että Saksan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksesta. Länsivallat eivät suostuneet Neuvostoliiton vaatimukseen saada sijoittaa joukkoja Baltian maiden maaperälle jo ennen sotaa Saksan kanssa. Saksa sen sijaan suostui ongelmitta etupiirijakoon. Elokuun 23. päivänä Neuvostoliitto ja Saksa julkistivat neuvottelutuloksensa, hyökkäämättömyyssopimuksen (ns. Molotov-Ribbentrop sopimus). Siihen liitettiin salainen lisäpöytäkirja, jolla Saksa "myi" Suomen, Bessarabian (Moldovan), Puolan itäosan, Latvian ja Viron Neuvostoliitolle korvauksena sen suosiollisesta asenteesta tulevassa sodassa. Myöhemmin pöytäkirjaa tarkennettiin siten, että myös Liettua siirtyi Neuvostoliiton etupiiriin.

Finnish soldiers during the Winter War.jpg

Neuvostoliitto esitti vuoden 1939 syksyllä Suomelle aluevaihtoa ja sotilastukikohdan vuokraamista Hangosta. Neuvostoliitto esitti motiivikseen Leningradin turvaamisen työntämällä Suomen rajan etäämmälle. Neuvostoliitto tarjosi Kannaksen eteläosasta vaihtokaupassa laajempia alueita Itä-Karjalasta (Repolaa ja Porajärveä). Suomen hallitus ei suostunut vaihtokauppaan esitetyssä laajuudessa, koska sekä yleinen mielipide että eduskunta vastustivat sitä. Suomen puolustusneuvoston puheenjohtajana ollut Mannerheim ja Moskovaan neuvottelijaksi lähetetty Suomen Tukholman suurlähettiläs Paasikivi olisivat suostuneet hieman suurempiin alueluovutuksiin, mutta nämäkään eivät olleet riittäviä Neuvostoliitolle. Samantapaisia neuvotteluja Moskova kävi myös Baltian maiden kanssa. Ne katsoivat parhaaksi suostua antamaan puna-armeijalle tukikohtia alueeltaan.

Lokakuussa, neuvottelujen ollessa käynnissä, Suomi järjesti liikekannallepanon ylimääräisten kertausharjoitusten muodossa.

Sodan alku

Neuvottelujen päätyttyä marraskuussa tuloksettomasti Neuvostoliitto lavasti 26. marraskuuta Mainilan laukaukset, millä se naamioi hyökkäyssotansa puolustukselliseksi toimenpiteeksi. Moskova muodosti Otto Wille Kuusisen johtaman Terijoen hallituksen vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle paenneista punaisista. Se ilmoitti käyvänsä sotaa kapitalistista Suomea vastaan ja ilmoitti Terijoen hallituksen pyytäneen siltä apua vallankumouksen toteuttamiseen Suomessa.

Puna-armeijan hyökkäys alkoi 30. marraskuuta 1939. Sen tykistö avasi tulen Karjalan kannaksella kello 6.50. Kello 9 sen ilmavoimat pommittivat 16 paikkakuntaa Suomessa mm. Helsinkiä kahdesti. Presidentti Kyösti Kallio luki eduskunnan päätöksen sotatilasta kello 13.30. Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov piti myöhään illalla radiopuheen, jossa kertoi, että neuvostohallitus oli antanut puna-armeijalle käskyn varmistaa valtion ulkoinen turvallisuus.

Neuvostoliiton hyökkäys tuomittiin laajasti. Kansainliitto tuomitsi päätöslauselmassaan 14. joulukuuta Neuvostoliiton hyökkäyksen. Se erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään ja kehotti jäsenmaita lähettämään apua Suomeen. Tämä jäi Kansainliiton viimeiseksi päätökseksi.

Sodan kulku

Suomi oli aloittanut suojajoukkojen keskittämisen rajalle jo Moskovan neuvottelujen aikana ja oli suorittanut liikekannallepanon ylimääräisten harjoitusten (YH) varjolla. Neuvostojoukkojen aloittaessa hyökkäyksen Suomi oli jo organisoinut puolustuksen.

Neuvostoliiton strategiana oli hyökätä Suomeen kolmesta kohtaa. Päätavoite oli Karjalan kannaksella, josta tuli edetä Viipuriin ja edelleen Helsinkiin. Toinen tavoite oli katkaista Suomen "vyötärö" sen kapeimmasta kohdasta ja edetä Ouluun. Lapissa tavoitteena oli edetä Rovaniemelle ja edelleen Ruotsin rajalle. Myös Petsamossa hyökättiin pienin joukoin.

Spravka.jpg

Kannaksella puna-armeijan hyökkäys pysähtyi heti Mannerheim-linjaan. Ensimmäisen merkittävän voiton Suomen armeija sai joulukuun alussa Tolvajärvellä Raja-Karjalassa. Voitto lisäsi puolustajien uskoa.

Puna-armeijan hyökkäys pysäytettiin kauttaaltaan joulukuussa. Siihen vaikuttivat talviolosuhteet - joihin Neuvostoliiton mekanisoitu armeija ei soveltunut - sekä kömpelö taktiikka. Suurimmat voitot Suomi sai Suomussalmen taistelussa ja sitä seuranneessa Raatteentien taistelussa, joissa tuhottiin kaksi Suomen katkaisua yrittänyttä divisioonaa. Molemmat taistelut ovat hyviä esimerkkejä mottitaktiikasta. Tappioiden seurauksena Neuvostoliitto luopui tavoitteestaan katkaista Suomi Oulun korkeudelta.

Muun muassa Ranska ja Englanti lupasivat tukea Suomelle. Aseapu toteutuikin mm. lentokoneiden muodossa. Osa omalla rahallakin ostetuista aseista jäi kuitenkin saapumatta Saksan estettyä niiden pääsyn Suomeen. Jotkut pienemmät maat, kuten Ruotsi, lähettivät Suomeen vapaaehtoisia taistelemaan ja antoivat aseapua.

Neuvostoliitto aloitti 1. helmikuuta ratkaisevaksi tarkoitetun offensiivin Kannaksella. Hyökkäyksen rajuus sekä Suomen kriittiseksi muodostunut pula asetarvikkeista johtivat Mannerheim-linjan murtumiseen. Puna-armeija sai 11. helmikuuta läpimurron aikaan Summassa Lähteen lohkolla. Suomalaisten vastahyökkäys epäonnistui. Seuraavina päivinä puna-armeija pääsi tukilinjan läpi ja se levitti murtokohtaa. Ylipäällikkö Mannerheim antoi 15. helmikuuta Kannaksen armeijalle käskyn vetäytyä väliasemaan.

Stalin suostui aloittamaan aseleponeuvottelut Rytin hallituksen kanssa mahdollisesti konfliktin laajenemisen pelossa. Kuusisen hallitus pyyhkäistiin syrjään. Puna-armeijan massiiviset tappiot tekivät sodan liian kalliiksi. Lähestyvä kelirikkoaika pani myös miettimään Suomen valtaamista.

Rauha

Moskovan rauha.png Suomalaiset taistelivat viimeisessä puolustuslinjassa lähes epätoivoisesti, jotta Moskovassa neuvottelevalla Rytillä olisi paremmat lähtökohdat rauhan solmimisessa. Puna-armeija oli edennyt Viipurin edustalle. Puolustus oli murtumassa, kun Moskovan rauha allekirjoitettiin 13. maaliskuuta 1940.

Moskovan rauhan ehdot olivat kovat. Suomi menetti osan Sallaa ja Kuusamoa, Kalastajasaarennon Petsamon perältä ja melkein koko Karjalansa, josta Viipurin, maan toiseksi suurimman kaupungin. Alueen tehtaat eli melkoinen osa maan tehtaista jouduttiin luovuttamaan. 400 000 suomalaista joutui evakkoon kotiseudultaan.

Osapuolten heikkoudet ja vahvuudet

Suomen armeijalla oli puolellaan maaston tuntemus, sekä taito liikkua, majoittua ja taistella kovassa pakkasessa ja lumisessa maastossa. Erityisen merkittäviä edellä mainitut taidot olivat Laatokan pohjoispuolella, noin 1000 kilometriä pitkällä erämaa-alueella, jossa oli harvoja teitä ja vähän asutusta. Suomen salaisia aseita olivat sukset, ahkio, teltta ja kamina. Näitä varusteita ja niiden käyttöön liittyvää taktiikkaa oli kehitelty 1920- ja 1930-luvuilla.

Taktiikkaan kuului polttaa viholliselle jätettävät kylät ja erilliset rakennukset, jotta vihollinen ei voisi majoittua niihin .

Puna-armeijalla oli puolellaan kalusto- ja miesylivoima. Toisaalta puna-armeijan taktiikka oli peräisin Neuvostoliiton keskialueilta eli aroilta, jossa se käytti avointa hyökkäystä vihollista vastaan. Lisäksi upseerit olivat liian sidottuja ohjesääntöihin.

Merkittävä talvisodan kulkuun vaikuttava tekijä oli Stalinin puhdistukset vuosina 1937–1938, joissa tapettiin Neuvostoliiton uuteen mekanisoituun sodankäyntiin koulutettu upseerikunta lähes kokonaan. Puna-armeija oli salaisesti kehittänyt mekanisoitua sodankäyntiä yhdessä Weimarin Saksan kanssa 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa. Talvisodassa ei kuitenkaan käytetty uutta strategiaa.

Suomalaiset käyttivät omia taktiikoitaan ja vihollisen virheitä tehokkaasti hyödyksi. Hyökkääjän kolonnat motitettiin metsäteille. Vihollinen puhui "valkoisesta kuolemasta". Katastrofista joutui vastuuseen puna-armeijan sotatoimiyhtymien korkein johto. Kenraaleita ja "politrukkeja" teloitettiin. Sen sijaan Suomussalmen suunnalla taistellen 163 D:n ylin komissaari Lev Mehlis menetti asemansa väliaikaisesti, mutta sai säilyttää henkensä. Hänet kutsuttiin vuonna 1941 Puna-armeijan ylimmäksi komissaariksi Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon. Sodan jälkeen hän toimi mm. Neuvostoliiton valtion tarkastustusviraston pääjohtajana. Hän kuoli vuonna 1953.

Suomalaisten merkittävä vahvuus oli myös radiotiedustelu eli vihollisen radioliikenteen sieppaus, paikantaminen ja salakirjoitussanomien avaaminen. Radiotiedustelun avulla suomalaiset pystyivät muun muassa motteja laukaistessaan keskittämään voiman ulosmurtokohtiin ja jättämään alueet motin ympärillä lähes ilman miehitystä.

Suomalaisten suurin ongelma talvisodassa oli panssarintorjuntavälineiden puute. Telamiinat olivat tehokkaita, mutta niiden suojaksi ei ollut riittävästi jalkaväkimiinoja tai ne puuttuivat kokonaan. Panssarintorjuntatykkejä oli vain kolmannes suunnitellusta määrästä. Suunniteltu panssarintorjuntakiväärien hankinta ei toteutunut ennen sodan alkamista. Tilapäiset panssarintorjuntavälineet, kuten polttopullo ja kasapanos eivät olleet aina käyttökelpoisia suojattomassa maastossa. Panssarintorjunnan heikkoudet saivat aikaan jalkaväen taistelumoraalin alenemisen. Toisinaan esiintyi suoranaista pakokauhua.

Osapuolten tappiot

KaatuneitaNeuvostosotilaita.jpg

Suomalaisten tappiot olivat 22 800 kaatunutta. Neuvostoliitto ilmoitti sodan jälkeen tappioikseen 49 000 kaatunutta, mutta nykyään tiedetään varmuudella tämän luvun olevan liian pieni. Everstiluutnantti G.F. Krivoshejevin 1990-luvulla johtama tutkimusryhmä tutki kaikki neuvostoarkistoissa olleet tiedot Neuvostoliiton sodissa kärsimistään tappioista (tutkimus on julkaistu englanniksi nimellä Soviet Casualties and Combat Losses in the Twentieth Century). Ryhmä toteaa, että tarkkoja tappioita ei voida varmuudella sanoa tietojen ristiriitaisuuksien takia, mutta antaa kuitenkin kaksi eri lukua kaatuneista:

Yksiköiden tappioilmoitukset sisältävät 95 348 kaatunutta, kadonnutta ja haavoihinsa kuollutta.
Vuosina 1949–1951 kerätty Puna-armeijan tappioluettelo sisältää 126 875 nimeä.

Ryhmän mukaan jälkimmäinen on todennäköisesti lähempänä oikeata. Haavoittuneiden punasotilaiden luvuksi ryhmä ilmoittaa 265 000 miestä. Venäläisessä ja neuvostoliittolaisessa kirjallisuudessa on esitetty suurempiakin lukuja, kuten 200 000–300 000 kaatunutta, huippuna Nikita Hruštševin mainitsemat miljoonan miehen tappiot. Nämä luvut eivät kuitenkaan perustu arkistolähteisiin.

Sodan seurauksena Suomi menetti Sallan, Karjalan, Suomenlahden ulkosaaret ja Kalastajasaarennon länsiosan. Kaiken kaikkiaan luovutetut alueet olivat 12 prosenttia Suomen pinta-alasta. Suomi joutui myös vuokraamaan Neuvostoliitolle Hangon sotilastukikohdaksi. Kotinsa menetti noin 430 000 suomalaista, joka oli noin 12 prosenttia koko väestöstä. Kotinsa menettäneille pyrittiin löytämään uudet asuinpaikat muualta Suomesta säätämällä pika-asutuslaki. Sodan jälkeen perustettu Karjalan Liitto pyrki puolustamaan karjalaisevakkojen etuja.

Lyhyen välirauhan jälkeen seurasi jatkosota Neuvostoliittoa vastaan. Sen sodanjulistus annettiin 25. kesäkuuta 1941.

Ruotsin ja Viron roolit talvisodassa

Pohjoismaat, eritoten Ruotsi, tukivat hieman Suomea sodassa. Ruotsissa syntyi laaja kansalaisliike ja Finlandskommiten (Suomen komitea) avulla ja tunnuksen "Finlands sak är vår" alla Ruotsista saapui vapaaehtoisena sotaan yli 8 000 henkilöä. Apuun kuului myös 12 hävittäjäkonetta ja 4 pommikonetta, jotka osallistuivat taisteluihin 10 tammikuuta 1940 lähtien. Koneet tulivat Ruotsin ilmavoimista ja nämä 12 hävitäjäkonetta olivat kolmasosa Ruotsin ilmavoimien hävittäjäkoneista. Virallisesti Ruotsi ei kuitenkaan tukenut Suomea millään tavoin ja kielsi liittoutuneiden ja monien muidenkin maiden pyynnöt joukkojen kuljetuksesta Suomen avuksi. Ruotsi oli ennen sotaa sitoutunut muun muassa hoitamaan Ahvenanmaan puolustuksen sotatilanteessa. Sodan syttyessä Suomen pyynnöt asiasta kaikuivat kuitenkin kuuroille korville. Suomen oli puolustettava itse Ahvenanmaata. Ruotsin tyly asenne naapurimaataan kohtaan aiheutti närää kautta Euroopan ja ulkomaiset lehtimiehet kirjoittelivatkin aiheesta tyyliin "ruotsalaiset saattavat joutua katumaan päätöstään". Suomi pystyi kuitenkin pitämään itsenäisyytensä ja Ruotsin rajaa ei näin päästy uhkaamaan idästä.

Viron osa sodassa oli monitahoinen. Valtio oli itsenäinen, mutta allekirjoittanut syyskuussa 1939 avunantosopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Neuvostolaivaston sota-aluksia oli Tallinnassa ja Paldiskissa oli Neuvostoliiton lentotukikohta, josta käsin pommitettiin Turkua.

Suomen poliittinen johto kutsui Viroa "vihollisensa liittolaiseksi" ja Suomessa esiintyi Viron-vastaisuutta. Maiden diplomaatit kävivät pisteliästä sananvaihtoa liittyen Viron rooliin. Virallisesti Viro ilmoitti olevansa sodassa puolueeton ja että neuvostolaivasto on Tallinnassa vain laivastovierailulla. Henkilökohtaisesti Viron johto antoi kuitenkin luvan Tallinnan ulkopuolella olevien Puna-armeijan tukikohtien pommittamiseen. Suomen ilmavoimat pommittivatkin, mutta tavoitteenaan lähinnä näyttää Puna-armeijalle, etteivät ne ole koskemattomia. Ilmavoimilla oli suunnitelma Paldiskin lentotukikohdan tuhoamiseksi, mutta sitä lykättiin sodan loppuun asti Karjalankannaksen toisen offensiivin alettua, kun pommikoneita tarvittiin jalkaväen tukemiseksi. Suomalaiset myös miinoittivat Viron laivaväyliä. Miinat upottivat saksalaisen kauppalaiva Dietrich Hasseldickin (900 tonnia).

Vaikka poliittisesti Suomi ja Viro olivat etäisiä, sotilaallisesti mailla oli salaista ja Suomelle arvokasta yhteistyötä. Virolaiset radiotiedustelijat mursivat Puna-armeijan koodattua radioliikennettä ja saivat divisioonatason tietoa sen operaatioista. Tiedustelutieto lähetettiin Suomeen Suomenlahden merikaapeleita pitkin.

Talvisodan merkityksestä

Talvisota saattoi vaikuttaa toiseen maailmansotaan merkittävästi, koska Saksa arvioi Neuvostoliiton "savijaloilla seisovaksi jättiläiseksi" ja päätti lopulta hyökätä Neuvostoliittoon kesällä 1941. Toisaalta neuvostoliittolaiset ottivat opikseen jäykän taktiikan ja jäykkien komentosuhteiden aiheuttamista tappioista sekä jalkaväen koulutuksen puutteista, joka heijastui toisen maailmansodan loppuhetkiin. Myös Suomi-konepistoolein varustettujen iskujoukkojen menestys Raatteentiellä johti konepistoolin sekä tietenkin suksien merkityksen uudelleenarviointiin Neuvostoliitossa.

Neuvostoliiton virallinen kanta oli 1980-luvulle asti, että talvisota oli vain pieni rajaselkkaus. Sittemmin Venäjällä on ilmestynyt kirjallisuutta ja TV-dokumentteja, joissa sodan laajuus ja dramaattisuus on esitelty.

Kirjallisuutta

- Romaani Kollaanjoen taisteluista. Liitteenä sotahistoriallinen katsaus Kollaan rintama — talvisodan pienoiskuva, kirjoittanut K. J. Mikola.

Katso myös

Media ja sodankäynti Suomessa
Jatkosota
Talvisodan henki
Suomen Ilmavoimat, joka kuvaa talvisodan ilmasodan ja lentokaluston
Neuvostoliittolaisen talvisodan veteraanin haastattelu
Rautasormus

Talvisota | Itsenäisen Suomen historia

Gourt Home::Gourt :: Talvisota