article

Suur-Suomen_kartta.png ja Kuolan niemimaa (sinivihreällä), Viro ja Inkeri (tummansinisellä), Ruija (tummanvihreällä) ja Länsipohja (violetilla). Suomesta on piirretty Tarton rauhan (1920) ja Pariisin rauhan (1947) rajat.]] Suur-Suomi-aate on heimoaatteeseen perustuva toive tai tavoite laajentaa Suomen valtion alue itämerensuomalaisten asuma-alueille. Suur-Suomi-aatteen laajamittainen kannatus oli voimakkaimmillaan sisällissodan aikana ja käytännössä loppui jatkosodan jälkeen.

Yleensä Suur-Suomeen luetaan suomalais-karjalaisen väestön asuma-aluetta noudattavat luonnonmukaisina rajoina pidetyt rajat, jotka kulkevat Vienanmereltä Ääniselle ja Syväriltä Neva-joen tai Rajajoen poikki Suomenlahteen. Nämä rajat sisältävät suomalaisten ja itäkarjalaisten alueet. Joskus mukaan mielletään myös Inkerinmaa (Pietarin ympäristö), Viro ja myös Norjan Ruija ja Ruotsin Länsipohja. Maantieteellisesti alue on miltei sama kuin Fennoskandia poislukien Skandinavian niemimaa. Joskus Suomen rajoiksi on esitetty aluetta "Väinältä Väinälle" eli Vienajoelta Väinäjoelle. Laajimmillaan Suur-Suomi saatetaan utopistis-humoristisessa hengessä joskus ja myös vasemmistolaisessa propagandassa ulottaa Uralille saakka ja lisätä alueita Itä-Euroopasta tai jopa läntisestä Siperiasta, jossa asuu suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvia väestöjä.

Historia

"Suomen luonnolliset rajat" ja kielentutkimus

Vuosisadan alun katsannossa pidettiin tärkeinä valtioiden ja kansojen luonnonmukaisia rajoja, jotka muodostuivat maantieteellisistä rajoista. Vielä 1800-luvun alkupuolella ei nimitystä "Suur-Suomi" tiettävästi käytetty, mutta ajatus Suomen luonnonmaantieteellisistä rajoista on peräisin jo noilta ajoilta. Jo vuonna 1837 kasvitieteilijä J. E. A. Wirzen määritteli Suomen luonnonvaraisten kasvien levinneisyysalueen itäiseksi rajalinjaksi Vienanmeren, Äänisen ja Syvärin ja geologi Wilhelm Ramsay määritteli vuosisadan alussa kallioperätutkimuksissaan Fennoskandian kallioperän käsitteen. Myös Sakari Topelius otti asian myöhemmin esille virkaanastujaisluennossaan vuonna 1854.

Samoihin aikoihin kehittynyt suomalais-ugrilainen kielentutkimus nosti esille poliittisen rajan itäisellä puolella elävät suomalaisten sukulaisheimot, ja poliittisen rajan katsottiin olevan myös kielellisesti ja etnisesti väärässä paikassa. Noilta ajalta on peräisin muun muassa August Ahlqvistin (A. Oksanen) runo "Suomen valta" *, jossa sukulaisheimojen veljeyttä korostettiin muun muassa seuraavin säkein: "Äänisjärvi, Pohjanlahti, / Auranrannat, Vienansuu, / siin' on, suomalainen, mahti, / jok' ei oo kenenkään muun."

Jääkärimarssissa (1917) "Vienan rannat ja maa" määriteltiin kuuluvaksi Suomeen:"Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa, yks' suuri on Suomen valta." Myöhemmin sanat muutettiin uutta tilannetta vastaaviksi "Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa, yks' suuri on Suomen valta."

Karelianismi

Karelianismi oli taiteilijoiden, kirjailijoiden ja säveltäjien kansallisromanttista Karjala-harrastusta ja karjalaisuuden pitämistä suomalaisuuden alkulähteenä. Karelianismi oli voimakkaimmillaan 1890-luvulla. Esimerkiksi kirjailija Ilmari Kianto oli tunnettu Vienan-ystävä. Hän kirjoitti Vienan-retkestään kirjan Suomi suureksi – Viena vapaaksi (1918).

Suur-Suomen idea muissa Pohjoismaissa

Pohjois-Norjassa on suomalainen vähemmistö, kveenit. Suomenkielinen asutus levisi 1860-luvulla ja suomalaisilla oli tapana eristäytyä omiin yhdyskuntiinsa. Akateeminen Karjala-Seura ja Suomalaisuuden Liitto tekivät aktiivisesti kveenityötä vuosien 1927–1934 välillä. Tärkein aktiviteetti oli suomenkielisen materiaalin ja propagandan levittäminen eri kanavien kautta. Aktiviteetti laski 1931 lähtien ja päättyi 1934, mutta järjestöjen lehdissä kveenien asioita käsiteltiin vielä tämänkin jälkeen.

Norja oli huolissaan myös Venäjän ja myöhemmin Neuvosto-Venäjän laajenemispyrkimyksistä ja "ideologisesta tartunnasta", tosin suomalainen vaara nähtiin Venäjääkin suuremmaksi. Pohjois-Norjan kveenivähemmistöä alettiin norjalaistaa samantapaisin keinoin kuin Itä-Karjalan suomalaistaminen ja myöhempi venäläistäminen. Pääasiallinen keino oli kulttuuri- ja kielipoliittinen syrjintä koululaitoksen kautta, norjankielinen joukkoviestintä ja ns. kaaderipolitiikka. Suomen kielen käyttöä ja arvostusta pyrittiin vähentämään ja suomenkielisten etninen identiteetti ja kulttuuri pyrittiin hävittämään.

Itsenäisyyden alkuaikoina, vastineeksi Ahvenanmaan halusta liittyä Ruotsiin, Suomessa alettiin vaatia Ruotsin suomenkielisen Länsipohjan liittämistä Suomeen. Suomen valtiovalta perusti Länsipohjan toimikunnan, jonka tehtävänä oli aikaansaada Länsipohjassa suomalaiskansallista liikehdintää. Ruotsissa puolestaan pyrittiin ruotsalaistamaan suomenkielisiä mm. lisäämällä ruotsin opetusta Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilla.

Heimosodat

Pääartikkeli: Heimosodat
1920-luvulla suur-Suomea rakennettiin heimosodissa ja haluttiin yhdistää kaikki itämerensuomalaiset kansat yhdeksi valtioksi. Tällaista halua oli myös läntisessä Itä-Karjalassa, joista Repolan ja Porajärven kunnat liittyivät Suomeen, tosin vasta tiukkojen ehtojen myötä, mutta jäivät Tarton rauhassa rajojen ulkopuolelle.

Eniten suur-Suomen projekti elähdytti Akateemisen Karjala-Seuran ja Lapuan liikkeen ja sen parlamentaarisen seuraajan IKL:n politiikkaa. Myös kokoomuksessa ja Maalaisliitossa oli Suomen suurentamisen kannattajia. Mannerheimin Miekkavala 1918 ja Miekantuppipäiväkäsky 1941 lisäsivät Suur-Suomi-innostusta. Vasemmistopolitiikoista suursuomalaista harrastusta oli aikoinaan Oskari Tokoilla ja Väinö Voionmaalla, joka julkaisi 1918 kirjan "Suur-Suomen luonnolliset rajat".

Punainen 1920-30 luvun Karjalan ASNT

Suomi halusi Tarton rauhaa solmittaessa 1920 Itä-Karjalalle kansallishallinnon ja autonomian. Kansainliitto ratkaisi Itä-karjalan kuuluvan Neuvosto-Venäjälle vaatien, että sille on annettava autonominen itsehallinto. Samaan aikaan Kansainliitto ratkaisi myös Ahvenanmaan kysymyksen Suomen eduksi. Suomen sisällissodan jälkeen Venäjälle paenneet punaiset nousivat johtoasemaan Itä-Karjalassa, jonne perustettiin Karjalan työkansan kommuuni, johtajanaan Edvard Gylling. Punaisten tehtävänä oli lisäksi toimia Suomen vallankumouksen sillanpääasemana. Suomalainen eliitti vahvisti asemansa 1923 perustettaessa Karjalan ASNT.

Koska Karjalan Työväenkommuuni oli käytännössä Suomesta paenneiden punaisten käsissä, Suomi esitti, ettei Neuvosto-Venäjä ollut järjestänyt Itä-Karjalaan sellaista kansanvaltaista itsehallintoa kuin rauhansopimuksessa oli sovittu. Tätä seuranneen epäonnistuneen kansannousun jälkeen Suomeen pakeni neuvostovaltaa vastustaneita itäkarjalaisia.

Sisällissodan jälkeen paenneiden suomalaisten lisäksi Itä-Karjalaan muutti suomalaisia Inkerinmaalta ja paluumuuttajia Pohjois-Amerikasta. Myös he pitivät Karjalaa osana suomalaista kulttuuripiiriä. Monien mielipiteet olivat samanlaiset kuin Suomen heimoaatteen kannattajien.

Vielä vuonna 1926 Karjalan asukkaista 96,6% puhui äidinkielenään karjalan kieltä. Karjalan kielellä ei ollut kirjakieltä ja sellaisen luomista pidettiin mahdottomana monien murteiden vuoksi. Karjalan viralliseksi kieleksi tuli venäjän lisäksi suomi. Suhtautuminen suomen kieleen oli moninaista. Joidenkin karjalaisten oli vaikea ymmärtää suomen kirjakieltä ja sen käyttäminen kohtasi Aunuksen Karjalassa suoranaista vastarintaa paikallisten taholta, Vienan Karjalassa kieleen suhtauduttiin positiivisemmin. Vastarinta leimattiin paikallisten kulakkien ja venäläisšovinistien sosialismin vastaiseksi myyräntyöksi.

Kesällä 1930 suomalaistamispolitiikka nousi julkiseksi kiistelyn aiheeksi. Erimielisyyksiä oli mm. Neuvosto-Karjalan virallisesta kielestä. Oli epäselvää opetetaanko karjalaisille suomea vai kehitetäänkö heidän omaa kieltään. Karjalan johdossa ajatus karjalan kirjakielestä torjuttiin. Neuvostoliiton keskuskomitean kansallisuuksien neuvosto ja Neuvostoliiton tiedeakatemia protestoivat Karjalan pakkosuomalaistamista vastaan.

Stalinin vainot

Stalinin vainoissa 1937 Neuvosto-Karjalan johtoa syytettiin kuitenkin trotskilais-porvarillisesta nationalismista, Karjalan kielen ja kulttuurin kieltämisestä ja orientoitumisesta porvarilliseen Suomeen. Suomalainen johto kesti vuoteen 1937 asti, kunnes se likvidoitiin Stalinin vainoissa. Samalla aloitettiin alueen venäläistäminen kieltämällä sekä suomen, että karjalan kielen julkinen käyttö. Venäläistämistä perusteltiin alueen helpompana hallittavuudella, kun venäjän kanssa kilpailevia kieliä ei ollut.

Neuvostoliitto perusti talvisodan alussa Karjalais-Suomalaisen Neuvostotasavallan, jota johti Terijoen hallitus ja O.W. Kuusinen. Tarkoitus oli sisällyttää perustettuun neuvostotasavaltaan sekä valloitettu Suomi että Itä-Karjala. Tästä syystä alueen viralliseksi kieleksi palautettiin suomi. Kun Suomen miehitys jäi tekemättä, vain Suomen Moskovan rauhassa 1940 luovuttamat osat liitettiin neuvostotasavaltaan.

Jatkosota

Jo sisällissodan aikana vuonna 1918 Carl Gustaf Emil Mannerheim oli Antreassa Karjalan kannaksella antanut julistuksen, jossa toteaa ettei tulisi viemään miekkaansa tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat. Jatkosodassa Mannerheim antoi kuuluisan ns. miekantuppipäiväkäskynsä, jossa viittasi julistukseensa. Päiväkäskyssä oli mainintoja myös "suuresta Suomesta", mikä jo tuolloin aiheutti myös kielteistä huomiota poliittisissa piireissä.

Jatkosodan aikana 1941 Suomi miehitti historiansa laajinta aluetta. Monet muuallakin kuin oikeistossa halusivat liittää Itä-Karjalan Suomeen. Perusteet olivat paitsi ideologisia ja poliittisia, myös sotilaallisia: niin sanottu kolmen kannaksen linja oli aiempaa rajaa helpompi puolustaa. Saksan ollessa tukena siihen oli mahdollisuus. Toisaalta oli taloudellisia motiiveja Itä-Karjalan metsävarantojen hyödyntämisen muodossa. Alueita ei kuitenkaan juridisesti liitetty Suomeen, vaan eduskunta julisti vain talvisodassa menetetyt alueet Suomeen kuuluviksi. Alueiden hoidosta vastasi Itä-Karjalaan asetettu sotilashallinto, joka teki valmistelevia toimenpiteitä vallattujen alueiden väestön suomalaistamiseksi sekä valmisteli niiden liittämistä Suomeen.

Valloitetulle alueelle perustettiin keskitysleirejä, joille suljettiin venäläinen ja muu "epäheimolainen" väestö. Naisia, lapsia ja vanhuksia oli vankeina enimmillään yli 20 000, heistä menehtyi noin 6000-9000 henkeä.

Jatkosodan aikana Suomeen siirtyi saksalaisten miehittämältä alueelta noin 62 000 inkerinsuomalaista, joista kuitenkin aselepoehtojen mukaan palautettiin takaisin Neuvostoliittoon 56 000. Heitä kohtasi Neuvostoliitossa karkottaminen Siperiaan. Vasta 1950-60 luvulta alkaen heillä oli mahdollisuus päästä takaisin kotisijoilleen.

Aatteen sammuminen

Suur-Suomi-aatteen kulta-aikaa oli 1910-luku. 20-luvulla aatteen suosio hiipui, mutta nousi vielä hetkeksi suosioon jatkosodan aikana. Jatkosodan loppu käytännössä sammutti Suur-Suomi-aatteen, koska sen toteuttamiselle ei enää ollut poliittisia eikä sotilaallisia edellytyksiä. Neuvostoliitto oli voittanut sodan ja laatinut Suomelle ankarat rauhanehdot, jossa muun muassa Suomen alue entisestään pieneni. Lisäksi kansallissosialismin ja fasismin kaatumisen jälkeen nationalistis-ekspansiivisia ajatuksia ei enää katsottu hyvällä. Suur-Suomi aatetta kannattaneet Akateeminen Karjala-Seura ja IKL (Isänmaallinen Kansanliitto) lakkautettiin. Osaltaan asiaan vaikutti luultavasti myös se, että itäkarjalaiset eivät olleet miehitysaikana innolla tukemassa Suomen aluelaajennushanketta, vaan suhtautuivat suomalaisiin kuin miehittäjiin: välinpitämättömästi saadessaan olla rauhassa ja vihamielisesti jouduttuaan paineeseen. Itäkarjalaiset olisivat mielummin ottaneet suomalaisilta vastaan materiaalista kuin "hengellistä" apua kuten heimosodissakin.

Samaten kulttuurinen pohja putosi aatteelta, kun yhteydet Neuvostoliiton alaisuuteen jääneisiin suomensukuisiin kansoihin vaikeutuivat, kun poliittisten realiteettien myötä yhteydet tuli hoitaa Moskovan kautta. Vasta Viron itsenäistymisen ja Neuvostoliiton romahtamisen myötä yksityisten kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen toimintamahdollisuudet ovat alkaneet elpyä.

Aatteen motiivi

Suur-Suomi-aatteen takaisista motiiveista on keskusteltu jonkin verran. Lienee kiistatonta, että osalla aatteen kannattajista taustalla oli vilpitön halu auttaa heimoveljiä, sillä aate kytkeytyi laajempaan heimoyhteistyöhön. Toisaalta myöhemmin aate alkoi saada selvemmin imperialistisia piirteitä. Esimerkiksi aatteen tärkeimpiin kannattajiin kuulunut Akateeminen Karjala-Seura, joka alun perin oli syntynyt heimotyöjärjestöksi, julkaisi jo toisena toimintavuonnaan ohjelmansa, joka käsitteli paljon laajempia strategisia, maantieteellisiä, luonnonhistoriallisia ja poliittisia perusteluita Suur-Suomi aatteelle: tämä osoittaa, että seuran toiminnan altruistinen motiivi väistyi jo hyvin varhain taka-alalle Suomi-keskeisyyden tieltä. On varsin yleistä, että toisen valtion alueella olevan oman tai lähisukulaisväestön auttamista on käytetty ulkopoliittisten tavoitteiden välineenä.

Aate nykyisin

Varsinaista Suur-Suomi aatetta viljelevät nykyaikana enää harvat yksittäiset henkilöt. Nykyisin heimoaate pyrkii pääasiassa edistämään suomalaissukuisten kansojen selviytymistä ja elvytystyötä ilman valtiollisten rajojen muutoksia. Tällaista toimintaa harrastaa muun muassa Juminkeko-säätiö. Myöskin tunnetumpi ja arvostettu M.A Castrénin seura ja monet muut suomalais-ugrilaiset seurat tukevat heimojen selviäytymiskamppailuja. Opiskelijoiden keskuudessa heimoaate elää parhaiten Tarton yliopistossa, Virossa. Heimoaatetta ei nyky-Suomessa pidetä yleisesti kovinkaan poliittisesti korrektina, ja sitä usein jopa paheksutaan.

Vastaavanlaisia aatteita

Katso myös

Lähteitä

  • Tarkka, Jukka: Ei Stalin eikä Hitler - Suomen turvallisuuspolitiikka toisen maailmansodan aikana. Otava 1987

  • Nygård, Toivo: Suur-Suomi vai lähiheimolaisten auttaminen, Aatteellinen heimotyö itsenäisessä Suomessa. Kustannuyhtiö Otava 1978.

  • Manninen, Ohto: Suur-Suomen ääriviivat. Kirjayhtymä 1980.

  • Seppälä, Helge: Suomi miehittäjänä 1941-1944. SN-kirjat 1989 (Painokaari).

Aiheesta muualla

  • Valtakunta — leikittelyä historialla, vaihtoehtohistoriaa
  • Jääkärimarssin kolmannessa säkeistössä lauletaan "Häme, Karjala, Vienan rannat ja maat / yks' suuri on Suomen valta." Aiempi versio ("Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa...") otti mukaan myös Viron.
  • Voionmaa
  • Ilja Solomeštš: Ulkoinen uhka keskustan ja periferian suhteissa: Karjalan kysymys pohjoismaisessa vertailussa 1860-1940, Carelia, nro 10-1998, ss.117–119. *
  • Teemu Ryymin: Finske nasjonalisters og norske myndigheters kvenpolitikk i mellomkrigstiden. Universitetet i Bergen 1998 *
  • Claes Olsson: Suur-Suomen muisto

Suomen historia

Großfinnland | Greater Finland | Storfinland

 

This article is licensed under the GNU Free Documentation License. It uses material from the "Suur-Suomi-aate".

Home Page • arts • business • computers • games • health • hospitals • home • kids & teens • news • physicians • recreation• reference • regional • science • shopping • society • sports • world