Gourt Home::Gourt :: Suomen sisällissota
Suomen sisällissota käytiin Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien punakaartien ja Suomen senaatin johtamien suojeluskuntien välillä 27. tammikuuta–14. toukokuuta 1918. Ulkovalloista Neuvosto-Venäjä tuki punakaarteja, Saksa ja Ruotsi valkokaarteja. Sota oli osa Euroopassa käytyä ensimmäistä maailmansotaa sekä sen aiheuttamaa valtiollista ja yhteiskunnallista murrosvaihetta tällä mantereella. Sisällissota päättyi valkoisten voittoon ja punaisten häviöön sekä Neuvosto-Venäjän vaikutusvallan heikkenemiseen maassa, mutta tämä ei yksin ratkaissut Suomen sisä- ja ulkopoliittista tilannetta. Suomi päätyi lopulta itsenäisenä, tasavaltaisena demokratiana eurooppalaisten ja pohjoismaisten valtioiden joukkoon ensimmäisen maailmansodan päätyttyä keisarillisen Saksan tappioon.
Sota tunnetaan myös nimillä kansalaissota, vapaussota, veljessota, (puna)kapina, torpparikapina, vallankumous, luokkasota ja neutraaleimmillaan vuoden 1918 sota, vuoden 1918 tapahtumat tai Veijo Merta mukaillen kevään 1918 tapahtumat. Vuoden 1918 sodan ensimmäiset nimitykset olivat kansanvaltuuskunnan puolelta vallankumous ja suojeluskuntien puolelta (puna)kapina. Sodan loppuvaiheessa ja erityisesti sen jälkeen voittajien puolella alettiin korostaa sodan kansallista luonnetta vapaustaisteluna ja myöhemmin -sotana Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaan (Manninen 1982). Hävinnyt osapuoli nimitti sotaa luokkasodaksi ja kapinaksi. Vuonna 1918 sotaa nimitettiin yleisesti kansalaissodaksi venäjän kielen mukaan (гражданская война). Samaa kansalaissota-termiä käytetään ranskan, englannin ja saksan kielissä. Myöhemmin yleistyi suomenruotsalaisesta kielenkäytöstä termi sisällissota (inbördeskriget). Sanat ovat synonyymeja, mutta niihin on syntynyt myöhemmin vivahde-ero. Nykyisin monet historiantutkijat ovat alkaneet suositella kansainväliseen käytäntöön paremmin sopivaa termiä sisällissota. Termin katsotaan kuvaavan sodan luonnetta neutraalisti. Toisaalta Neuvostoliiton jälkeisenä aikana vapaussota-terminkin käyttö on kokenut Suomessa hienoisen renessanssin.
Sodan juuret
Perustekijät
Sisällissodan juuret ovat Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvulla voimistuneessa teollistumisessa, taloudellisen ja poliittisen toiminnan vapautumisessa sekä väestönkasvussa. Ne muuttivat maassamme tuolloin vallinneen sääty-yhteiskunnan sisäistä rakennetta ja synnyttivät ristiriitoja. Merkittävin muutos oli maa- ja teollisuustyöväestön määrän kasvu sekä itsetietoisuuden nousu, henkisten ja aineellisten olojen hitaan mutta vakaan edistymisen myötä (sosialismi ja myös liberalismi aatteellisina työkaluina). Vuoden 1906 eduskuntauudistus ei vähentänyt jännitteitä, koska Venäjän keisari esti eduskunnan täysipainoisen toiminnan. Siten säätyjärjestelmän vaikutus jatkui Suomessa vuoteen 1917 asti, mikä heijastui mm. merkittävien yhteiskunnallisten reformien puutteena. Lisäksi fennomanian ja sortovuosien venäläistämispolitiikan vaikutuksesta pyrkimykset Suomen valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi lisääntyivät (aktivismi ja Jääkäriliike). Merkittävä tekijä vuoden 1918 sodan taustalla oli Venäjän keisarikunnan sisäinen kehitys epävakaampaan suuntaan 1900-luvun alusta lähtien. Tärkein tapahtuma tässä suhteessa oli ensimmäisen maailmansodan syttyminen vuonna 1914. Se johti Venäjän lopulta sisäiseen kriisiin, jonka vaikutukset heijastuivat väistämättä Suomeen (Upton 1980, Haapala 1986 ja 1995, Jussila et al. 2004).
Eräs tärkeimpiä välittömistä vuoden 1918 sotaan johtaneista syistä oli suomalaisen yhteiskunnan hajoaminen ylhäältäpäin Venäjän maaliskuun ja marraskuun 1917 vallankumousten seurauksena. Ilmiössä keskeisiä olivat valtiovallan pirstoutuminen sekä siitä aiheutunut poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen kriisi Suomessa (Haapala 1995). Lisäksi Pietarissa valtaa tavoitelleet bolševikit (V. I. Lenin) painostivat tuellaan ja vaatimuksillaan suomalaista työväenliikettä vallankumouksen toteuttamiseen. Suomen sosialistien enemmistöä bolševikit pitivät "vastahakoisina vallankumouksellisina". Bolševikkien merkityksestä sisällissodan syttymisessä ollaan vieläkin jonkin verran erimielisiä. Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset eivät kuitenkaan levinneet eikä niitä erikseen levitetty Suomeen vaan maa oli Venäjän osana välittömästi niiden vaikutuspiirissä. Siten yhteiskunnan hajoamisprosessi ja taistelu vallasta olivat emämaassa ja Suomessa samanaikaiset ja -kaltaiset ja ne johtuivat pääosin samoista olosuhteista (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen,J. toim. osa II sivut 84-161, Jutikkala 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s11-20, Haapala 1995, Jussila et al. 2004, Tikka 2004).
Emämaa Venäjän lisäksi Keisarillinen Saksa oli toinen suurvalta, jonka valtapoliittiset intressit vaikuttivat tapahtumiin Suomessa vuosina 1917–1918 Itä-Eurooppaan kohdistuvien valtaussuunnitelmiensa ja Jääkäriliikkeen kautta. Suomessa aktivistit suunnittelivat maan irrottamista Venäjän ikeestä saksalaisten pistinten avulla. Ensimmäisen maailmansodan vuoden 1917 tilanteeseen liittyen Saksan johto päätti edesauttaa V.I. Leninin ja eräiden muiden bolsevikkien siirtymistä maanpaosta Sveitsistä Pietariin (9. huhtikuuta). Toiveena oli, että Lenin kaappaisi vallan Venäjällä ja luopuisi sodasta mikä puolestaan vapauttaisi Saksan raskaasta kahdenrintaman sodasta (Upton 1980, Ylikangas 1986, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Haapala 1995, Jussila et al. 2004).
Jakautunut kansa
Suomen kansa oli jakautunut maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena kahteen taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti eri asemassa olleeseen kansanosaan. Jakoa kuvaavat vastinparit: säätyläiset–rahvas, itsenäinen–epäitsenäinen ja omistava–ei-omistava väestö, työnantajat–työntekijät, ylä- – alaluokka. Ylimmän auktoriteetin, keisarinvallan murtuessa vuoden 1917 Suomessa ei kahtiajaosta johtuen syntynyt kansallista yhtenäisyyttä maan kehittämiseksi ja ylösrakentamiseksi sekä uuden sisäisen järjestyksen luomiseksi. Sen sijaan yhteiskunnan jakauma johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun ja sisällissotia edeltävän ns. kaksoisvallan syntyyn maassa. Kiistassa käytettiin hyväksi Suomen riippuvuutta Venäjästä ja valtataistelu kytkeytyi emämaan sisäiseen kriisiin sekä Saksan ja Venäjän väliseen sotaan kysymyksenä Suomen hallinnasta. Pyrkimys maan valtiollisen itsenäisyyden eli ulkopoliittisen vallan saavuttamiseksi oli eräs harvoja tavoitteita, josta oltiin suomalaisten kesken yksimielisiä, mutta lopulta sekin uhrattiin sisäisten valtakiistojen alttarille (Alapuro 1988, Haapala 1995).
Maan sisäistä taistelua vallasta ja yhteiskunnan hajoamista vuoden 1917 aikana heijastelivat monet ilmiöt: haluttomuus ja kyvyttömyys poliittisiin kompromisseihin, elintarvike- ja työttömyyskriisi ja niistä johtuneet levottomuudet sekä työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat (mm. työaika- ja kunnallislait) sekä niihin liittyneet lakot teollisuudessa ja maataloudessa. Kun kaikkien valtaryhmien hyväksymää yhteistä järjestyksenpitovoimaa ei Suomessa maaliskuusta lähtien ollut ryhdyttiin poliittisen kahtiajaon pohjalta perustamaan yhteiskunnan ylimpien kerrosten järjestyskuntia (myöh. suojeluskuntia) ja työväen järjestyskaarteja (myöh. punakaarteja). Niiden aseistautuminen ja radikalisoituminen, erityisesti marraskuussa 1917 suurlakon aikana, ruokki maassa pelkoa, uhkakuva-ajattelua ja poliittista väkivaltaa sekä muutti myös valtaryhmien sisäisiä valtasuhteita. Talven 1917–1918 aikana sekä työväenliikkeen että porvariston (ei-sosialistien) piirissä päätösvaltaa siirtyi maltillisilta edustajilta sotilaille ja aseistetuille joukoille (Etelä-Suomen ja Pohjanmaan ns. aseistetut linnoitukset) mikä johti lopulta sisäisen konfliktin syttymiseen (ns. eskalaatio- ja eheytysmallit) (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Lappalainen et al. 1989, Ylikangas 1993a, Haapala 1993 ja 1995, Tikka 2004).
Sotaa edeltäneet tapahtumat
General Strike Helsinki 1917.jpg
Maaliskuun vallankumous
Vapauden huuma
Venäjän keisari Nikolai II (Romanov) luopui vallasta Pihkovassa 15. maaliskuuta 1917. Vallan otti duuma ja sen asettama väliaikainen hallitus. Suomen suuriruhtinaskunnassa toinen ja samalla viimeinen sortokausi päättyi 20. maaliskuuta väliaikaisen hallituksen ns. maaliskuun manifestiin, joka palautti alkuperäisen autonomian. Suomen eduskunta sai ensimmäistä kertaa valta-aseman, joka sille vuonna 1906 oli asetettu. Maahan nimitettiin 26. maaliskuuta Oskari Tokoin johtama senaatti, jonka jäseninä oli 6 sosialistia ja 6 ei-sosialistia. Oskari Tokoi oli maailman ensimmäinen sosiaalidemokraattinen pääministeri. Senaatin ohjelma sisälsi pyrkimykset demokratian laajentamiseen ja väliaikaisen hallituksen veto-oikeuden poistamiseen. Lisäksi tavoitteena oli kunnallisdemokratian ja työolojen kehittäminen, mm. työaikalait ja sosiaalivakuutus sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätäminen. Ei-sosialistien piirissä oltiin tyytyväisiä Väliaikaisen hallituksen porvarillisuuteen sekä lähes diktatorisen keisarinvallan kaatumiseen ja sortokauden päättymiseen. Tulevaisuus näytti lisäävän mahdollisuuksia yrittäjyyden sekä taloudellisen toiminnan monipuolistamiseen ja kehittämiseen. Väliaikaisen hallituksen porvarillisuudesta huolimatta työväenliikkeen näkökulmasta kehitys oli vielä mullistavampi; sosialistienemmistöisen eduskunnan valta kasvoi ja työväen toimintaa rajoittaneet monet "tsaristiset" säädökset, mm. lakkokielto, sanan- ja painovapauden esteet, kaatuivat. Työväestöllä näytti olevan vihdoin mahdollisuus saavuttaa sille jo väestömääränsäkin puolesta kuuluva asema yhteiskunnassa. Kaiken lisäksi porvariston ja työväen välillä vallitsi liikuttava yksimielisyys pyrkimyksestä saattaa Suomi itsenäisten valtioiden joukkoon (Upton 1980, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1995).
Pelkojen ja toiveiden vuosi
Vapautuksen huuma ja positiiviset näkymät jäivät kuitenkin lyhytaikaisiksi. Suomen sisäpoliittinen tilanne heikkeni ja maaliskuussa alkanut yhteiskunnan hajoaminen eteni kiihtyvällä vauhdilla. Laajassa kokonaiskuvassa vuoden 1917 suomalaiset olivat "rajapinnassa", jossa sääty-yhteiskunta oli muuttumassa demokraattisemmaksi kansalaisyhteiskunnaksi. Toisaalta vanhan järjestelmän perinteet ja asenteet olivat vielä vallalla, mutta toisaalta, kansanvaltaisen ajattelun leviämisen myötä, aiemmin luonnollisena pidettyä säätyjärjestelmän eriarvoisuutta ei enää hyväksytty. Vuonna 1917 uusi järjestelmä etsi vielä tietään ja kehityksen suunnasta tuli merkittävä kiistelyn ja taistelun aihe. Muutos ja sen vauhti alkoi pelottaa porvaristoa ja ei-sosialisteja, koska ne saattoivat menettää jotain valta-asemastaan. Työväenliikkeen kannalta kehitys näytti liian hitaalta (Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1993 ja 1995). Eräiden arvioiden mukaan työväestön toimiin vuonna 1917 vaikuttivat vuoden 1905 suurlakon muistot. Silloinkin työläisten asema näytti aluksi edistyvän nopeasti, erityisesti radikaalin eduskuntauudistuksen kautta, mutta melko pian palattiin käytännössä vanhaan järjestelmään. Vuonna 1917 ei haluttu saman toistuvan ja toisaalta vuonna 1905 oli myös opittu, että vallankumous saattoi olla nopein tie "edistykseen" (Piilonen 1997).
Talouden osalta sekä työväestön että teollisuuden työnantajien tilanne huononi merkittävästi vuoden 1917 aikana. Ensimmäinen maailmansota aiheutti vuosina 1914-1916 Suomen talouselämässä positiivisen "sotabuumin", joka vahvisti työnantajien lisäksi myös työntekijöiden taloutta selvästi. Maaliskuun vallankumous romahdutti tämän kehityksen aiheuttaen mm. työttömyyttä. Työväestön talouden heikentyminen, "putoaminen korkealta", yhdessä huononevan elintarviketilanteen kanssa synnytti työläisissä epävarmuutta ja pelkoa luoden pohjaa lakkoliikehdinnälle ja muille levottomuuksille (Upton 1980, Haapala 1995). Oskari tokoi drawing.gif]]
Tokoin senaatti
Näistä lähtökohdista syntyneen vaikean yhteiskunnallisen tilanteen hoito olisi edellyttänyt Tokoin senaatilta vahvaa asemaa ja tukea kaikilta tahoilta. Senaatin kohtalo oli kuitenkin juuri päinvastainen ja siitä muodostui heikko hallitus. Perusongelma oli, etteivät niin sosiaalidemokraatit kuin porvaritkaan osallistuneet hallitukseen täysipainoisesti. Valtaryhmien välisen valtakiistan takia ja poliittisen uran tärveltymisen pelossa SDP:n ja ei-sosialistien parhaita voimia ei saatu mukaan. Sosialistien pitkään odottamaa poliittisesti edullista tilannetta ei, eduskuntaenemmistöstä huolimatta, kyettykään hyödyntämään, koska työväestöltä puuttui taloudellinen valta. Ei-sosialisteilla taloudellista valtaa oli, mutta he tavoittelivat sen jatkeeksi porvarienemmistöistä eduskuntaa ja senaattia (Upton 1980, Haapala 1995, Vares 1998).
Tokoin senaatin ja myöhemmin Svinhufvudin senaatin heikko poliittinen asema ei kuitenkaan ollut poikkeus vuosien 1917–1918 kriisin aikana. Venäjän keisarin maaliskuussa 1917 menettämä mahti hajaantui moneen suuntaan, mikä osaltaan selittää tapahtumien kehitystä. Väliaikaisen hallituksen, Suomen senaatin, eduskunnan ja muun hallinnon lisäksi valtaa siirtyi merkittävässä määrin kadulle työläis- ja sotilasneuvostoille, joukkokokouksille sekä erilaisille aktiivisille eturyhmille. Samoin vuoden 1918 aikana päätösvalta pirstoutui sekä valkoisten että punaisten puolella; Vaasan senaatti–Mannerheimin staabi–senaatin edustajat Berliinissä–Saksa sekä Kansanvaltuuskunta–punakaartit–Venäjä (Upton 1980, Haapala 1995).
Kriisin aihiot
Lyhyen elinkaarensa aikana Tokoin senaatti joutui kamppailemaan ainakin neljän ongelmavyyhden kanssa: kevään 1917 lakkoliikkeet, elintarvikepula ja Suomen asema suhteessa Venäjään sekä kysymys järjestysvallasta (vrt. alempana). Senaatti selvisi melko helpolla huhti–toukokuussa 1917 teollisuudessa ja maataloudessa alkaneesta lakkoliikehdinnästä. Se perustui kahdeksantuntisen työpäivän ja palkankorotusten vaatimuksiin ratketen lähinnä työnantajien ja työntekijöiden välisissä neuvotteluissa, pääasiassa työntekijöiden eduksi. Kiistan lopputulos kohotti työväestön itsetuntoa ja uskoa joukkovoimaan mutta katkeroitti työnantajia taloudellisten menetysten ja lakkoihin liittyneiden levottomuuksien takia. Lisäksi työläiset olivat käyttäneet paikoin venäläisia sotilaita vaatimustensa tukena.
Tokoin senaatin heikko asema paljastui selkeimmin elintarvikeongelmissa, joita oli alkanut ilmetä ensimmäisen maailmansodan kuluessa myös Suomessa. Jo vuonna 1914 elintarvikkeille oli säädetty rajahinnat. Vuonna 1917 elintarvikepula edelleen paheni, kun leipäviljan tuonti Venäjältä romahti. Lähinnä sen vuoksi Suomeen säädettiin elintarvikelaki 2. kesäkuuta 1917. Lainsäädännön toteuttaminen ja valvonta olisi edellyttänyt vankkaa poliittista voimaa. Sen puuttuessa laki jäi täysin puolitiehen ja hallituksen epäonnistumisen seurauksena elintarvikkeiden hinnat kohosivat osan tarjonnasta kadotessa salakauppaan lain edellyttämien elintarvikevarastojen tarkastusten, takavarikointien ja rajahintojen takia. Elintarvikepula oli kuitenkin lähinnä viljapulaa ja nimenomaan hintakriisi työttömyyden koettelemalle köyhimmälle kansanosalle. Osa leipäpulasta voitiin korvata muilla tuotteilla, koska leipäviljan osuus oli 10-20 % keskivertoperheen ravinnonkulutuksesta. Elintarvikkeet olivat kortilla, niitä jonotettiin ja niistä oli ajoittain puutetta, mutta laajamittaista nälkää ei Etelä-Suomessa nähty ennen vuoden 1918 sotaa. Asiasta kehkeytyi kuitenkin työväestön ja tuottajien välille kiivas, tunteita herättänyt poliittinen kysymys, jossa "nälänhädän pelko oli punikki". Monet maataloustuottajat pitivät elintarvikkeiden takavarikointeja ja varastojen tarkastuksia yksityistä omistusoikeutta loukkaavana sosialistisena luokkapolitiikkana ja erityisesti kaupunkien työväestöä katkeroitti kallis salakauppa, elintarvikkeiden vientikauppa mm. Pietariin ja käsitys, että pulassa oli jotain tahallista. Myös sanomalehdistön provosoivalla uutisoinnilla oli suuri merkitys mielialojen kiihtymisessä vuoden 1917 kuluessa (Upton 1980, Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa II s752-583, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).
Valtalaki
Taistelu vallasta
Suomen suuriruhtinaan Ruotsin kuninkaalle kuuluneet oikeudet olivat siirtyneet Nikolai II:n luovuttua Venäjän keisariudesta Venäjän väliaikaiselle hallitukselle. Suomen autonomian laajentaminen ja lopulta täysimääräisen itsenäisyyden toteutuminen oli lähtökohtaisesti kaikkien puolueiden tavoite maalis–huhtikuussa 1917. Valtakiistojen ja yhteiskunnallisten levottomuuksien vuoksi ei-sosialistit, lähinnä porvarit alkoivat epäröidä sosialistienemmistöisen eduskunnan vallan lisäämistä. Sosiaalidemokraatit puolestaan pyrkivät laajentamaan maan itsenäisyyttä ja kasvattamaan sen avulla, kevään ja alkukesän poliittisten voittojen jatkoksi, sisäpoliittista valtaansa. SDP etsi aktiivisesti tukea suunnitelmilleen venäläisiltä puolueilta, mutta sai sitä vain bolsevikeilta. V.I. Lenin suunnitteli vallankaappausta jo kesällä 1917 ja kannatti sosialistien aikeita, koska ne heikensivät osaltaan väliaikaisen hallituksen asemaa (Upton 1980, Keränen 1992, Haapala 1995).
Tokoin senaatissa syntyi kaksi linjaa korkeimman vallan ratkaisemiseksi Suomessa: nuorsuomalaisen senaattorin Antti Tulenheimon toimikunnan (mukana mm. K.J. Ståhlberg) esityksen pohjalta rakentunut Lex Tulenheimo ja SDP:n piirissä kypsynyt valtalakiesitys. Lex Tulenheimon mukaan väliaikaisen hallituksen Suomea koskevaa valtaa olisi siirretty lähinnä senaatille. Emämaassa olisi päätetty valtiopäivien koollekutsumisesta, avaamisesta ja hajottamisesta sekä sotilasasioista ja ulkopolitiikasta. Valtalain avulla sen sijaan pyrittiin keskittämään pääosa vallasta Suomen eduskunnalle ja Venäjällä olisi ollut sanottavaa enää ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Valtalakiesityksen eräänä kulmakivenä oli toive väliaikaisen hallituksen kukistumisesta. Kahdesta vaihtoehdosta valtalaki otettiin lopulta toiminnan pohjaksi ja se hyväksyttiin eduskunnassa, tunteita herättäneessä äänestyksessä sosialistien, osin maalaisliiton ja porvarillisten itsenäisyysmiesten (mm. aktivistit) äänillä 18. heinäkuuta 1917. Loput porvariedustajista vastustivat eduskuntavaltaista lakia jyrkästi, eräät jättivät eronpyynnön eduskunnasta (Upton 1980, Keränen 1992).
Hajaannus
Valtalain taustatuki kuitenkin petti, kun bolsevikkien tukema sotilaiden ja työläisten vallankaappausyritys Pietarissa päättyi tappioon 16.–18. heinäkuuta 1917. Vallassa säilynyt väliaikainen hallitus vaihtoi johtoonsa Aleksandr Kerenskin eikä hyväksynyt valtalakia, vaan vahvisti sotajoukkoja Suomessa sekä hajotti eduskunnan 31. heinäkuuta. Ennenaikaiset eduskuntavaalit määrättiin järjestettäväksi lokakuussa 1917. Saksan armeijan edetessä yhä syvemmälle Venäjän alueelle kesällä 1917 sai Suomi Venäjän kannalta uuden merkityksen. Maa muuttui elintarvikkeiden ja tavarantoimittajan lisäksi ja sijaan Pietarin kaupungin sotilaalliseksi etuvartioksi, josta ei voitu luopua (Upton 1980, Haapala 1995).
Tokoin laajapohjaisen senaatin lyhyt tarina päättyi 13.-17. elokuuta keskeisten sosialistisenaattoreiden erotessa siitä ja 1.–2. lokakuuta pidetyissä ennen aikaisissa eduskuntavaaleissa SDP kärsi vaalitappion jääden oppositioon. Vallan kasvun sijaan työväestö menetti keväällä 1917 saavuttamaansa poliittista voimaa. SDP:n jäädessä senaatin ulkopuolelle työläisten usko keskeisten arkipäivän ongelmien mm. elintarvikepulan ratkaisumahdollisuuksiin väheni. Toisaalta porvarillista senaattia oli helppo syyttää propagandassa kaikista syksyn ja talven 1917 poliittisista vaikeuksista.
Vasemmistossa epäiltiin väliaikaisen hallituksen ja Suomen porvareiden tehneen yhteistyötä eduskunnan hajotusmanifestin laadinnassa ja hyväksymisessä. Porvarillinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell olikin toiminut Pietarissa omin päin, oman poliittisen taustaryhmänsä aseman edistämiseksi ja niin valtapolitiikan heiluri liikahti voimakkaasti vasemmalta oikealle. Lisäksi kiista korkeimmasta vallasta kytki Suomen ja emämaan sisäiset valtakriisit entistä kiinteämmin toisiinsa, Suomen sosialistien ja porvareiden pyrkiessä mm. käyttämään ns. "Pietarin korttia" hyväkseen (Enckell 1956, Upton 1980, Haapala 1995).
Lopulta molemmat poliittiset valtaryhmät sekä porvarit että sosialistit hävisivät "valtalakiselkkauksessa", koska sen seurauksena Suomeen syntyi sisäpoliittisesti hyvin kriittisenä aikana parlamentaarinen valtatyhjiö, joka jatkui elokuun alusta marraskuun alkuun 1917 asti. Maassa ei ollut eduskunnan hajotuksen vuoksi poliittisesti vahvaa hallitusta eikä eduskuntaa, jotka olisivat voineet puuttua tehokkaasti yhä huononevaan sisäpoliittiseen kehitykseen. Oireellista oli, että vuosien 1917–1918 kriisin ensimmäinen uhri, lakkovahtina ollut työläinen, kuoli heti elokuussa poliisin ampumaan luotiin Ypäjän maatalouslevottomuuksissa. Historiasta tiedetään, että valtatyhjiöt pyrkivät täyttymään nopeasti. Näin kävi Suomessakin syksyllä 1917; tällä kertaa tyhjiön täyttäneillä miehillä keikkui hartioilla kiväärit, joihin oli kiinnitetty rotanhäntäpistin – ja käsivarsissa vielä puhdas valkoinen tai punainen nauha (Upton 1980, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).
Lokakuun vallankumous ja marraskuun suurlakko
Bolsevikit kaatoivat V.I. Leninin johdolla väliaikaisen hallituksen Pietarissa (Petrograd) lokakuun vallankumouksessa 7. marraskuuta 1917. Samaan aikaan Suomen eduskunta ja parlamentaarinen valta olivat pääsemässä uudelleen jaloilleen. Maa oli kuitenkin siinä vaiheessa sisäisesti pahemmin jakautunut kuin maaliskuussa 1917. Ei-sosialistienemmistöinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen 1. marraskuuta ja hyväksyi 9. marraskuuta valtiohoitajakunnan asettamisen maahan. Työväenliikkeelle ja sosiaalidemokraattiselle puolueelle oli marraskuun alkuun mennessä muodostunut kaksi eri toimintavaihtoehtoa; eduskuntatyö tai vallankumouksen aloittaminen. Oppositioon jäänyt SDP esitti valtiohoitajakunnan sijaan oman Me vaadimme -ohjelmansa, jossa se vaati yhteiskunnallisia uudistuksia, suojeluskuntien lakkauttamista, aiemman valtalain läpiajamista ja lokakuun eduskuntavaalien tuloksen mitätöintiä. Ohjelmaa ei edes käsitelty, sillä se ei eduskunnan puhemiehen mielestä täyttänyt muodollisia vaatimuksia (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).
14 tunnin vallankumous
Bolsevikit painostivat suomalaisia sosialisteja vallankumouksen aloittamiseksi. He uhkasivat jopa käynnistää kumouksen itse ellei SDP:stä olisi siihen. Viimeistään marraskuusta 1917 lähtien suomalaisbolsevikkien Jukka Rahja, Eino Rahja ja Adolf Taimi, jotka toimivat sekä Helsingissä että Pietarissa, merkitys työväen järjestyskaarteissa alkoi kasvaa. Bolsevikeille, kuten väliaikaiselle hallituksellekin, Suomi oli Venäjän tärkeä osa, jonka hallinta vaikutti kaksisuuntaisesti. Maasta ja siellä olleesta sotaväestä oli "heinäkuun päivien" jälkeen tullut Leninille tukijalka Pietarin suuntaan ja toisaalta Suomi toimi puskurialueena Saksaa vastaan (Upton 1980, Haapala 1995).
Suomen "vastahakoiset vallankumoukselliset" eivät kumoukseen kuitenkaan suoraan lähteneet, koska he mm. saivat tietoja bolsevikkien epävarmasta valta-asemasta Pietarissa. 8. marraskuuta 1917 perustettiin Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto, joka äänesti 12. marraskuuta äänin 18–8 vallanottoa vastaan. Sen sijaan Keskusneuvosto ja Suomen Ammattijärjestö julistivat 14. marraskuuta maahan suurlakon. Ja kaksi päivää lakon alkamisen jälkeen 16. marraskuuta 1917 klo 5 aamulla vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti sittenkin äänin 14–11 aloittaa suomalaisen vallankumouksen. Aloite kumoukseen tuli lähinnä ammattijärjestön ja työväen järjestyskaartien riveistä. Toiminnan aloittamista oli kuitenkin lykättävä, koska toimeenpanevaan komiteaan ei löytynyt tarpeeksi jäseniä, komissaareja – ja lopulta vallanotto tyrehtyi äänestyksessä vielä samana päivänä klo 19 äänin 13–12. Suurlakko päätettiin lopettaa 19. marraskuuta klo 24 (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).
Särkynyt peili
Marraskuun kehitys ja tehtyjen päätösten sarja repäisi suomalaisen työväenliikkeen kahteen osaan; vallankumoukselliseen vähemmistöön ja maltilliseen, parlamentaarista linjaa kannattavaan enemmistöön. Rajanveto ei kuitenkaan ollut niiden välillä ehdoton, joten voimasuhteet saattoivat vielä muuttua tapauskohtaisesti. Maltilliset saivat muulta eduskunnalta taustatukea, kun kahdeksan tunnin työaikalait ja kunnallislait hyväksyttiin 16. marraskuuta 1917. Osa työväestöstä katsoi sen tapahtuneen pelkästään suurlakon paineen takia. Lait oli säädetty jo 14. heinäkuuta 1917, mutta kysymys korkeimmasta vallasta Suomessa oli lykännyt niiden lopullista hyväksymistä.
Merkittävintä kuitenkin oli, että suurlakko rikkoi Suomessa loputkin siitä yhtenäisyydestä mitä sosialistien ja ei-sosialistien välillä oli ollut vielä jäljellä. Lakon aggressio purkautui poliittiseen väkivaltaan, jossa menehtyi kaikkiaan 34 henkilöä (mm. 9 suojeluskuntalaista ja 3 työväen järjestyskaartilaista). Loppukesän 1917 valtatyhjiö oli siten täyttynyt ääriään myöten ja Suomi oli ajautunut polulle, jonka päässä häämötti sisäinen taistelu (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361, Haapala 1995). Senate1917.jpg
Itsenäisyys
Joulukuun kuudes
Lokakuun vallankumous muutti Suomen itsenäisyyteen johtaneen kehityksen. Aloite siirtyi sosialisteilta porvareille, koska se oli ei-sosialisteille tuossa tilanteessa myös sisäpoliittisesti edullista. Niinpä 15. marraskuuta 1917 Suomen eduskunta otti korkeimman vallan omassa maassaan haltuunsa. Maahan muodostettiin 27. marraskuuta P. E. Svinhufvudin johtama senaatti, joka antoi 4. joulukuuta esityksen Suomen itsenäisyysjulistukseksi. Eduskunta hyväksyi julistuksen – äänestyksen jälkeen – 6. joulukuuta 1917. Peilikuvana heinäkuun 1917 valtalakiäänestykseen nähden sosialistit äänestivät joulukuussa porvarillisen senaatin esitystä vastaan tehden oman esityksen maan itsenäistämiseksi.
Itsenäisyyslähtöisen historiankäsityksen pohjalta suomalaisille oli suureksi häpeäksi, että itsenäisyysjulistuksesta jouduttiin äänestämään. Realistisemman historiakäsityksen mukaan tilanne oli vain luonnollinen seuraus aiemmista tapahtumista ja valtataistelusta, jossa itsenäisyyskysymyksestä oli tullut osa suomalaisten sisäistä kiistelyä (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-245). Itsenäisen Suomen synty ei siten ollut pitkän, "suunnitelmallisen" historiallisen kehityksen huipentuma. Se oli tulos 1800-luvun alussa alkaneista taloudellisista, yhteiskunnallisista ja valtapoliittisista muutoksista sekä ensimmäisen maailmansodan aiheuttamasta mullistuksesta Euroopassa ja Suomessa (Ylikangas 1986, Alapuro 1988, Haapala 1995). Venäjä tunnustaa Suomen itsenäisyyden.gif
Leninin kädenpuristus
Lopulta kumpikaan poliittisista valtaryhmistä, eivät sosialistit eivätkä ei-sosialistit kyenneet hoitamaan Suomen itsenäistymistä loppuun ilman toisen tukea. Joulukuun kuudennen julistus kun oli vajaa sikäli, että ulkovaltojen hyväksyntä puuttui ja niitä pyytäessään senaatti joutui toteamaan kaiken riippuvan Neuvosto-Venäjän suhtautumisesta. Muut valtiot seuraisivat perässä jos Pietari näyttäisi vihreää valoa. Tähän senaatti tarvitsi sosiaalidemokraattien ja bolsevikkien välisiä hyviä suhteita. Suomen sosialistit olivat muiden suomalaisten tapaan juuriltaan fennomaaneja, joten he pyysivät, valtaryhmänsä motiivien pohjalta Leniniä myöntämään Suomelle riippumattomuuden. Joulukuun 1917 tukalassa tilanteessa Lenin olisi todennäköisesti hyväksynyt suomalaisten itsenäisyyden ilman SDP:tä, vain porvarillisen senaatin anomuksella, mutta Svinhufvudin torjuva suhtautuminen bolsevikkeihin jarrutti asian etenemistä. Lopputuloksena oli historiallinen päivä 31. joulukuuta 1917; Leninin ja Svinhufvudin välinen kuuluisa kädenpuristus ja itsenäisen Suomen senaatin johtajalla toisessa kädessään bolsevikkien allekirjoittama tunnustuspaperi (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s194-245, Haapala 1995). Ei tiedetä ajatteliko "Ukko-Pekka" tuossa tilanteessa historiaa; noin 700 vuotta aiemmin suomalaiset olivat joutuneet Sveanmaan ristin alle miekkalähetystöllä ja 100 vuotta aiemmin siirtyneet Äiti-Venäjän holhoukseen, silloinkin väkivallan kautta. 31. joulukuuta 1917 Suomi oli vihdoin vapaa – kädenpuristuksella.
Järjestysvaltakysymys
Sisäisen järjestysvoiman puute Venäjän tsaarin perinteisten poliisi- ja santarminorganisaatioiden hajottua maaliskuun vallankumouksen 1917 yhteydessä johti ensin lähinnä aseettomien turvajoukkojen perustamiseen. Huhtikuussa syntyivät Lounais-Suomessa ensimmäiset suojeluskuntia edeltäneiden järjestyskuntien idut ja samoin huhtikuusta lähtien muodostettiin työväen järjestyskaarteja edeltäneitä järjestysmiehistöjä Suomeen. Aluksi molemmat luotiin pääasiassa valvomaan yleistä järjestystä, mutta jo keväällä 1917 alkanut lakkoliikehdintä teollisuudessa ja maataloudessa sekä myöhemmin kunnallispolitiikkaan ja elintarvikeongelmiin liittyvät levottomuudet alkoivat korostaa niiden eturyhmäluonnetta.
Suojeluskunnat
Suojeluskunta.jpgKesän 1917 aikana aktiivisten porvareiden ja ei-sosialistien perustamia suojeluskuntia syntyi runsaasti eri puolilla maata; niitä oli syys–lokakuuhun mennessä 250–300. Perustamisen motiivina oli edelleen myös yleisen järjestyksen turvaaminen, mutta Pohjanmaalla toiminnassa alkoi korostua elintarvikelainsäädännön aiheuttama katkeruus ja epävarmuus. Lounais-Suomessa ja Satakunnassa liikkeelle panevana tekijänä oli talollisten ja maatyöväestön väliset voimakkaat ristiriidat. Karjalassa puolestaan etusijalla oli aktivistien salaiset toimet Suomen erottamiseksi Venäjästä. Joukkojen kokonaisvahvuus oli joulukuussa 1917 noin 20 000 sekä tammikuussa 1918 noin 40 000 miestä ja suojeluskuntien lukumäärä noin 400. Niiden aseistus kohentui hitaasti lokakuun 1917 lopusta lähtien. Aseita saatiin Saksasta sekä asekauppiailta Pietarista ja Viipurista. Marraskuun 1917 suurlakon jälkeen maan eri osissa eri syistä muodostetut suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: venäläisen sotaväen poistaminen Suomesta, punakaartien kontrollointi ja järjestyksen palauttaminen sekä omien ryhmäetujen puolustaminen ja valvonta. Yhteistyö saatiin toimimaan kuitenkin vasta sisällissodan alettua. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijä (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s292-323 ja 346-395, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).
Työväen järjestyskaartit
Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue suhtautui työväen järjestyskaartien perustamiseen aluksi pidättyvästi tai kielteisesti, koska vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustetut punakaartit olivat lopulta irtautuneet puolueen hallinnasta. Kielteisyys näkyi mm. suhtautumisessa 12. toukokuuta 1917 Helsingissä pidettyyn ns. Kaisaniemen kokoukseen. Siinä entiset vuosien 1905-1906, Viaporin kapinaan osallistuneet, punakaartilaiset tavoittelivat kaartien henkiin herättämistä. Poliittisen tilanteen jyrkkä käänne heinä-elokuussa 1917 valtalakikiistan ja eduskunnan hajottamisen jälkeen kuitenkin muutti puolueen suhtautumisen kaarteihin myönteiseksi. Suomen Ammattijärjestö ja puolue antoivat virallisen kehotuksen työväen järjestyskaartien perustamiseksi 20. lokakuuta 1917, jonka jälkeen niitä syntyi nopeasti. Tosin merkittäviä kaarteja oli perustettu jo syyskuussa mm. Helsinkiin. Kaarteihin haluttiin lähinnä luotettuja työväenliikkeen aktiiveja työväenyhdistyksistä ja ammattiliitoista. Vaikka kaarteilla oli edelleen myös yleistä järjestystä ylläpitävä ja puolustuksellinen rooli, vasemmistossa syntyi lokakuun 1917 eduskuntavaalitappion jälkeen kaksijakoinen toimintalinja; parlamentarismin noudattaminen tai vallankumouksen tielle lähtö. Ennen 20. lokakuuta erityyppisiä työväenosastoja oli perustettu vähemmän (noin 100) kuin suojeluskuntia ja niiden perustamisen motiivit vaihtelivat suojeluskuntien tapaan paikkakuntakohtaisesti. Marraskuun 1917 suurlakon aikana kaartien perustamistahti kiihtyi edelleen; niiden lukumäärä oli lakon jälkeen noin 350. Miesvahvuus oli vuoden 1917 lopussa noin 30 000. Aseita saatiin lähinnä venäläisiltä (Upton 1980, Salkola 1985, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s324-343 ja s346-395).
Aseitten valta
Marraskuun 1917 suurlakon aikana toteutui se mitä SDP:n johto oli vielä keväällä 1917 pelännyt; osa työväen järjestyskaarteista radikalisoitui, ne vaihtoivat nimensä punakaarteiksi ja niiden piirissä alkoi esiintyä poliittista väkivaltaa. Kaartit pyrkivät vuoden 1905 tapaan irrottautumaan puolueen kontrollista ja siten puoluejohto oli vastapuolen suojeluskuntien perustajien kanssa toimillaan myötävaikuttanut uuden, aseellisen valtatekijän syntyyn maassa. Suurlakko ja siihen liittynyt poliittinen terrori sekä myös bolsevikkien valtaan pääsy Pietarissa jyrkensi suojeluskunta-aktiivien asenteita voimakkaasti ja herätti konservatiivisimmat porvarit huomaamaan, että radikaali osa työväestöä saattoi todella kyetä uhkaamaan heidän valtaetujaan. Seurauksena oli entisestään voimistunut sotilaallisen tuen etsintä Saksasta. Eräiden arvioiden mukaan sisällissota olisi syttynyt jo marraskuussa 1917 jos punakaarteilla ja suojeluskunnilla olisi ollut enemmän aseita hallussaan.
Joulukuussa 1917 SDP sai vielä aikaan virallisen päätöksen punakaartien säilymisestä puolueen valvonnassa. Kuitenkin tammikuun alussa 1918 Etelä-Suomen vahvimmat kaartit, mm. Helsingin, Kotkan ja Turun sanoutuivat irti näistä sopimuksista ja haastoivat puolueen sisäiseen valtataisteluun, jonka lopputuloksena oli radikaalin vähemmistölinjan voitto ja sisällissodan syttyminen. Samaan aikaan suojeluskunnista alkoi muotoutua perusta Suomen valkoiselle armeijalle, joka päätyi taisteluun omia kansalaisiaan vastaan.
On ilmeistä, että SDP:n kentällä, erityisesti maaseudulla maltillisilla vallankumouksen vastustajilla oli puolueessa selvä enemmistö, mutta asian ratkaisivat ne puoluejohdon jäsenet, jotka olivat tasapainoilleet em. parlamentaarisen ja vallankumouslinjan välissä syksystä 1917 lähtien. Joidenkin maltillisten mielestä sosialistien sisäinen kriisi olisi pitänyt ratkaista puolueen hajoamisella ts. radikaalin aineksen poistamisella riveistä, mutta suojeluskuntien muodostaman vastavoiman takia ajatus ei saanut laajempaa kannatusta. Samoin ei-sosialistien ja porvarien piirissä tapahtumien kehitys, lopulta punakaartien ja venäläisten sotilaiden uhka siirsi päätösvallan maltilliselta enemmistöltä suoraa, aseellista toimintaa kannattaville ja siihen koulutetuille miehille (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-395 ja s398-433, Haapala 1995, Vares 1998).
Eskaloituminen
Vuoden 1917 aikana kummankin valtaryhmän sisäiset pyrkimykset yhteiskunnan hajoamisen ja ongelmien kasautumisen estämiseksi sekä uuden rakenteen ja järjestyksen luomiseksi epäonnistuivat (Haapala 1995). Sisällissotaan johtanut eskaloitumiskehitys oli voimakkaimmillaan tammikuun 1918 alusta lähtien. Sekä valkoisen että punaisen osapuolen jokainen näkyvä sotilaallinen tai poliittinen toimi johti vastapuolella vastaliikkeeseen eikä tietä kompromissiin enää ollut löydettävissä. Molempien sotilaalliset valmistelut, mm aseiden hankinta kiihtyivät ja samaan aikaan jyrkät punakaartit haastoivat SDP:n maltilliset edustajat. Senaatti sai 12. tammikuuta eduskunnalta valtuudet "lujan järjestysvallan" luomiseksi mikä puolestaan vauhditti punakaartien toimia edelleen. Suojeluskuntien johtoon kutsuttiin Carl Gustaf Emil Mannerheim ja ne julistettiin Suomen senaatin armeijaksi 25. tammikuuta 1918. Tähän punakaartit eivät alistuneet ja ne olivat vahvistumassa Leninin Pietarista lupaaman aselastin myötä 26–27. tammikuuta. Molemmat osapuolet olivat aloitteellisia Viipurissa ja muualla Karjalassa 19. tammikuuta alkaneeseen sotatoimien luonteiseen liikehdintään. Lopulta 26. tammikuuta punaisten johdon toimeenpaneva komitea määräsi punakaartit liikekannalle 27. tammikuuta 1918 klo 23 lähtien. Etelä-Pohjanmaalla suojeluskunnat alkoivat kenraali Mannerheimin 25. tammikuuta antamalla käskyllä riisua venäläisiä varuskuntia aseista 28. tammikuuta 1918 yöstä alkaen. Suomen sisällissota oli syttynyt (Upton 1980, Lappalainen 1981, Klemettilä 1989; teoks. Numminen,J. toim. osa II s163-203, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-395 ja s398-433).
Sodan osapuolten tavoitteita
JaegersInVaasa1918.jpg
Punainen ja valkoinen Suomi
Suomalaisten välisen kriisin kehityttyä sodaksi sekä punaisten että valkoisten päätavoitteeksi tuli vastustajan murskaaminen, oman valtaryhmän voitto ja sen etujen takaaminen. Molemmat halusivat toimia itsenäisessä Suomessa, mutta osapuolten näkemykset erosivat siinä kenelle kuului (valtio)valta maassa ja millaisen Suomen sisäpoliittisen rakenteen olisi pitänyt olla.
Suomen Kansanvaltuuskunnan, puheenjohtajanaan Kullervo Manner laatima sosialistinen perustuslakiehdotus(23. helmikuuta 1918) sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen perustuslaista ja Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista ja se oli tarkoitus saattaa kansanäänestykseen. Suomen valtiota nimitettiin 16. helmikuuta 1918 Venäjän valtion kanssa tehdyssä valtiosopimuksessa Suomen Sosialistiseksi Työväentasavallaksi, mutta vallankumoushallituksen 23. helmikuuta 1918 Työväen Pääneuvostolle antamassa ehdotuksessa Suomen valtiosäännöksi ei tätä nimitystä käytetty. Jälkikäteen on arveltu, että punaisten voitto olisi voinut johtaa Suomen päätymiseen Neuvostoliiton perustajajäseneksi, mutta se ei ollut Kansanvaltuuskunnan ja SDP:n maltillisten edustajien tavoite. Toisaalta ainakin punakaartien jyrkimmässä siivessä (esim. suomalaisbolsevikit) oli ilmeisesti vallalla myönteisempi suhtautuminen Neuvosto-Venäjään liittymisen suhteen (Upton 1981, Keränen 1992, Manninen 1993, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32). Ks. Suomen kansanvaltuuskunta.
Vaasan (Suomen) senaatin tavoitteena oli vallan palauttaminen oikeistoenemmistöiselle hallitukselle Etelä-Suomessa. Voiton jälkeen vahva hallitusvalta ja riippumattomuus Venäjästä aiottiin turvata voimakkaan oman tai Saksan armeijan sekä demokratiaa kaventavan monarkistisen yhteiskuntajärjestelmän avulla. Saksan osuudesta ja monarkiasta vallitsi kuitenkin vahvoja eriäviäkin mielipiteitä, etenkin sodan alussa. Sotilasjohdossa oli samansuuntainen ristiriita kenraali Mannerheimin ja johtavien jääkäreiden välillä. Mannerheim vastusti Saksan mahtia ja uskoi Ympärysvaltojen voittoon suursodassa. Jääkärit puolestaan halusivat aktivistien tavoin saksalaissuuntausta Suomeen. Yksimielisiä sotilaat olivat tarpeesta hankkia Suomelle jalansijaa Venäjän puolella Itä-Karjalassa. Kenraali Mannerheimin henkilökohtaiset kokonaistavoitteet olivat kuitenkin laajemmat kuin vain Suomen tilanteen ratkaisu. Hän pyrki yhteistyössä länsivaltojen ja Venäjän ns. valkoisten kenraalien kanssa edesauttamaan bolsevikkien vallasta suistamista Pietarissa (Upton 1980 ja 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Manninen 1993, Vares 1998).
Venäjä ja Saksa
Neuvosto-Venäjän tavoitteet ja toimet Suomen suhteen vaikuttavat päällisin puolin ristiriitaisilta. Bolševikit myönsivät maalle itsenäisyyden joulukuussa 1917, mutta valtasivat menettämiään alueita myöhemmin takaisin; kansallisuuspolitiikastaan huolimatta, saksalaisten "avunpyyntötaktiikkaa" käyttäen. V.I. Lenin olisikin halunnut Suomen säilyvän entisen emämaan yhteydessä sotilas-, suurvalta- ja myös sisäpoliittisista syistä, mutta maasta oli luovuttava Saksan uhan, Neuvosto-Venäjän sisäisen sekasorron ja ententen intervention takia. Päätavoitteena oli Venäjän ydinalueiden pelastaminen. Näiden sotilas- ja geopoliittisten tosiasioiden vuoksi Leninillä oli varaa ja mahdollisuuskin esiintyä Suomen suunnalla aatteellisena kansojen itsemääräämisoikeutta kunnioittavana bolševikkina. Tämä ei estänyt Neuvosto-Venäjää tukemasta Suomen punaista kaartia vuoden 1918 sodan aikana. Punaisten voitto olisi helpottanut bolsevikkien epävarmaa asemaa ja siksi suomalaisten kansallista epäyhtenäisyyttä yritettiin käyttää hyväksi. Venäjän sisäisen kriisin vuoksi tuki oli kuitenkin riittämätöntä (Upton 1980 ja 1981, Klemettilä 1989; teoks. Numminen,J. toim. osa II s163-203, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen,J. toim. osa II s84-161, Manninen 1993, Haapala 1995).
Saksan keisarikunnan tavoitteet Suomen suunnalla keväällä 1918 olivat pääasiassa suurvalta- ja sotilaspoliittiset. Neuvosto-Venäjän kanssa joulukuussa 1917 alkaneet Brest-Litovskin rauhanneuvottelut katkesivat 10. helmikuuta 1918. Saksan sodanjohto päätti aloittaa sotatoimet uudelleen Venäjää vastaan 18. helmikuuta ja kulissinomaisena toimena sen lähinaapureilta vaadittiin "avunpyyntöjä" hyökkäyksen perustelemiseksi. Vaasan senaatti (E. Hjelt) esitti Saksan kehotuksesta pyyntönsä 14. helmikuuta (Hjeltin oma-aloitteinen pyyntö 9. helmikuuta). Suomi kiinnosti saksalaisia kahdesta syystä; Pietarin läheisyys tarjosi mahdollisuuden Venäjän pääkaupungin uhkaamiseen ja toisaalta Saksaa huoletti Englannin laivaston toiminta Jäämerellä ja Murmanskissa Kuolan niemimaalla. Saksalaisten uusi hyökkäys Baltian suunnalla luhisti venäläisten puolustuksen nopeasti johtaen maiden välisen Brest-Litovskin rauhansopimuksen solmimiseen 3. maaliskuuta 1918. Sen mukaan Neuvosto-Venäjä menetti etupiiristään Suomen, Baltian, Puolan ja Ukrainan (Upton 1980 ja 1981, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s355-410, Haapala 1995).
Sodan kulku
PunaistenJuna.jpg
Kahakointi Karjalassa
Suomen vuoden 1918 sodan on katsottu alkaneen punaisten osalta 27. tammikuuta 1918 klo 23 ja valkoisten puolella 28. tammikuuta 1918 klo 03. Tarkemmassa tarkastelussa asia ei ole näin yksinkertainen vaan sotaa lähentelevää toimintaa oli jo aiemmin erityisesti Karjalassa. Syynä lienee ollut kummankin sodanjohdon heikko omien joukkojen hallinta. Toisaalta Viipuri oli sodan kannalta strategisesti keskeisimpiä paikkakuntia Suomessa ja on myös arvioitu, että molemmat johtoportaat lopulta vaikuttivat aktiivisesti tapahtumien taustalla. Punaisten ja valkoisten välisessä taistelussa kyse oli sekä Viipurin hallinnasta että aseitten hankinnasta. Kamppailu alkoi 19. tammikuuta punakaartin etsiessä aseita paikallisen suojeluskunnan varastoista. Karjalan maalaispitäjistä lähti 21. tammikuuta noin 600 suojeluskuntamiehen pataljoona Viipuriin, jossa se miehitti 22. tammikuuta kaupungin rautatieaseman, mutta joutui lopulta perääntymään Venäjänsaareen. Aktiivinen pataljoona jatkoi taisteluaan 27. tammikuuta Viipurin eteläpuolella Kämärällä, jossa se pysäytti joksikin aikaa Pietarista tulleet ns. asejunat ja yritti kaapata niistä sotatarvikkeet. Junat olivat tuomassa Eino ja Jukka Rahjan johdolla Leninin Suomen punakaarteille tammikuun alussa 1918 lupaamaa suurta aselastia. Suojeluskuntalaisten kaappaushanke epäonnistui ja junat pääsivät lasteineen lopulta Viipuriin, joka jäi punaisten hallintaan.
Suojeluskuntien aktiivisuuden koettiin uhkaavan em. asejunien pääsyä Suomeen, joten punakaartien johto määräsi 23. tammikuuta Pietari–Helsinki rautatien läheisyydessä olleita kaarteja liikekannalle junia suojaamaan. Siten esimerkiksi Suomen vahvimpiin punaosastoihin kuulunut Kotkan punainen kaarti aloitti liikekannallepanonsa 23.–24. tammikuuta. Lisäksi Sortavalassa, Antreassa ja Joensuussa suojeluskuntalaiset riisuivat venäläiset joukot ja varuskunnat aseista jo 23-25. tammikuuta 1918. Viipurin seudun valkoisten komentaja jääkäriluutnantti Woldemar Hägglund lähetti Viipurin tapahtumien aikana 22. tammikuuta Mannerheimille viestin: "Karjala nousee kaikin miehinensä vapauttamaan maata anarkian häpeästä. Luotamme urheitten Pohjanmaan miesten täyttävän velvollisuutensa" (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s398-433, Ylikangas 1993a, Uta.fi/Suomi80).
Sodan teille
LimingaSoldier13years.jpg-karbiini. Myös punaisten puolella taisteli lapsisotilaita.]]Punaisten puolella punainen lyhty nostettiin Helsingin työväentalon torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi illalla 26. tammikuuta 1918. Punakaarti sai Helsingin haltuunsa aamulla 28. tammikuuta. Muutamat senaatin (nyk. valtioneuvosto) senaattorit (nyk. ministerit) siirtyivät Vaasaan, missä he muodostivat Vaasan senaatin. Senaatin puheenjohtaja (nyk. pääministeri) Pehr Evind Svinhufvud yritti matkustaa Helsingistä Vaasaan yksityisellä lentokoneella, mutta lentäjä ei saanut konetta toimimaan. Svinhufvud matkusti sitten jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan ja sieltä Saksan ja Ruotsin kautta Pohjois-Suomeen. Osa senaattoreista jäi piileskelemään punaiseen Helsinkiin "maan alle" incognito aina saksalaisten saapumiseen saakka (Lappalainen 1981, Keränen 1992).
Punaisen ja valkoisen Suomen välinen rintama asettui sodan varsin hajanaisessa alkuvaiheessa karkeasti ottaen linjalle Pori- Ikaalinen- Kuru- Vilppula- Länkipohja- Padasjoki- Heinola- Mäntyharju- Savitaipale- Lappeenranta- Antrea- Rautu. Kamppailu oli "rautatiesotaa", koska rautatiet olivat tärkein suurten joukkojen siirtoreitti. Siksi osapuolet taistelivat tärkeiden asutuskeskusten hallussapidon lisäksi keskeisten rautateiden solmukohtien hallinnasta (mm. Haapamäki, Tampere, Kouvola ja Viipuri). Sekä puna- että valkokaartien vahvuus oli sodan aikana 50 000–90 000 sotilasta. Punakaartit koostuivat pääosin vapaaehtoisista joukoista. Valkoisten puolella taisteli 11 000-15 000 vapaaehtoista. Loput olivat 18. helmikuuta 1918 valkoisessa Suomessa voimaan tulleen yleisen asevelvollisuuden kautta koottuja joukkoja. Molemmissa kaarteissa vapaaehtoisten tärkeimmät motiivit liittymiseen olivat taloudelliset tekijät (muonitus, palkka) ja aatteellisuus sekä ympäristön paine ja myös painostus. Punaisten puolella kaartien erikoisuutena oli lähinnä teollisuuspaikkakunnilla perustetut nais(tyttö)komppaniat, joissa taistelivat Suomen historian ensimmäiset naissotilaat (n. 2 000 naista). Toinen erikoispiirre joukoissa molemmin puolin rintamaa oli alaikäiset lapsisotilaat (pääosin 15-17-vuotiaita), joihin punaisella puolella kuului myös tyttöjä (Upton 1980 ja 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, O.Manninen 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s96-177, Ylikangas 1993a).
Punakaarti sodassa
Sisällissota voidaan jakaa kolmeen eri vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa, 27. tammikuuta–14. maaliskuuta 1918 välisenä aikana aloite ja suurin hyökkäysaktiviteetti oli Suomen punaisella kaartilla. Kaartin ylipäällikköinä toimivat (aikajärjestyksessä): Ali Aaltonen, Eero Haapalainen ja triumviraatti Eino Rahja, Adolf Taimi, Evert Eloranta sekä viimeisenä Kullervo Manner. Heti taisteluiden alettua paljastuivat punakaartin sotilaalliset heikkoudet: ammattiupseereiden puute (harvalukuisia venäläisiä upseereita lukuun ottamatta) ja heikosti koulutettu, kuriton miehistö. Kuten aina sodissa, paikalliset tilanteet nostivat esiin uusia vastuuntuntoisia ja lahjakkaita johtajia (esim. Hugo Salmela), mutta se ei riittänyt korjaamaan koko punakaartia koskevia johtamisongelmia. Lopputuloksena oli punaisten hyökkäysvaiheen epäonnistuminen taktisten virheiden ja etulinjan tasolla taistelutahdon puutteen vuoksi. Punakaartia voidaankin kutsua aseistettujen siviilien palkka-armeijaksi. Kirjailija Väinö Linna kuvaili 1960-luvulla aseiden jakelua punaisella Tampereella helmikuussa 1918: "Miehet tarkastelivat innokkaina kivääreitään, sitten kajahti laukaus ja Elias kaatui maahan. Arvin kivääri oli lauennut vahingossa. Jumalauta nyt Elkku meni - Elias nousi kalpeana. Sattuko sinuun? Ei, mutta mä luulin ja aattelin että mä kaadun valmiiks". Osa punaisesta terroristakin lienee selitettävissä kaartin heikon taistelukyvyn synnyttämällä turhautumisella. Suomen punaisen kaartin menestyksekkäimmät taistelut liittyivät huhtikuun perääntymisvaiheeseen Suomesta Venäjälle, mm. Hauhon ja Tuuloksen Syrjäntaan taistelut 27.–29. huhtikuuta 1918. Niissä punakaartin taistelutahto perustui lähinnä omien siviilipakolaisten suojaamiseen ja voitoilla oli enää paikallista merkitystä (Lappalainen 1981, Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, Aunesluoma & Häikiö 1995).
Venäjän armeija
Venäläisten, koulutettujen sotilaiden osuus jäi sisällissodan rintamataisteluissa Karjalan kannasta lukuun ottamatta lopulta vähäiseksi. Vanhan tsaarin armeijan joukkoja oli 27. tammikuuta 1918 Suomessa 60 000–80 000 ja 3. maaliskuuta Neuvosto-Venäjän ja Saksan välisen Brest-Litovskin rauhan tultua voimaan noin 30 000 sotilasta. Helmi-maaliskuun aikana sotilaiden määrä supistui nopeasti. Venäjän armeijan rappiotilan ja sotaväsymyksen takia kuitenkin vain 7 000-10 000 venäläissotilasta, osa Suomessa jo olleita ja osa maahan sodan aikana tulleita, oli eri tavoin aktiivisia vuoden 1918 sodassa. Merkittäviä venäläisosastoja ei sotatoimiin saatu suostuteltua; 1 000–4 000 sotilasta taisteli 100–1 000 miehen osastoina ajoittain eri puolilla rintamia. Toisaalta helmikuun 1918 loppupuoliskolle asti joitakin venäläisiä upseereita toimi punakaartien sotatoimien johdossa; eversti M. Svetshnikov Länsi-Suomessa ja I. Jeremejev Itä-Suomessa. Silti punaisten hyökkäysvaiheen aikana rintamalinja ei siirtynyt lainkaan pohjoisemmaksi.
Sisällissodassa aktiivisten venäläissotilaiden määrä ja merkitys väheni pääosassa punaista Suomea 18. helmikuuta alkaen, Saksan ja Venäjän välisten sotatoimien alettua uudelleen. Joukot joko hajosivat tai niitä siirrettiin suojaamaan Pietaria ja sen jälkeen Neuvosto-Venäjän tuki punaisille oli valtaosin aseapua. Venäläisten sodan loppuun asti jatkunut aktiivisuus Karjalan kannaksella toisaalta tuki punaista kaartia, mutta sen päätarkoitus oli Pietarin puolustaminen (Lappalainen 1981, Upton 1981, Keränen 1992, Manninen 1993, O.Manninen 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s40-73, Ylikangas 1993c, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32).
Valkokaarti sodassa
Sodan toisessa vaiheessa, joka kesti 15. maaliskuuta 1918 alkaen sodan loppuun saakka (14. toukokuuta) aloite siirtyi ja se säilyi Suomen valkoisella armeijalla. Sen tila rivimiesten suhteen ei ollut paljoa parempi kuin punakaarteissa. Lyhyen koulutuksen saaneista vapaaehtoisista ja asevelvollisista ei kunnon armeijaa lyhyen sodan aikana ehtinyt kehittyä. Jääkäri Sulo Pekkola muisteli: "Lähellä Sääksjärven kylää syntyi taistelu, sellainen kuin se sotaliikkeisiin perehtymättömiltä syntyy, paljon ammuttiin, aukeata käveltiin".
Suojeluskunnat järjestivät ryhmänjohtajakoulutusta Vöyrin koulussa, joukkueenjohtajia koulutettiin Vimpelin koulussa. Sotilasopetus ei kattanut merkittävää osaa joukoista. Varsinaista sotilaskoulutusta ja -kokemusta oli lähinnä jääkäreillä. Valkoisen armeijan menestys ja voitto sodassa perustuikin pääasiassa ammattitaitoisempaan johtoon, joka koostui entisessä keisarillisessa Venäjän armeijassa palvelleista suomalaisupseereista, vapaaehtoisista ruotsalaisupseereista ja em. Saksassa koulutetuista jääkäreistä. Tämä heijastui sodan tehokkaampana strategisena ja taktisena suunnitteluna sekä joukkojen tiukempana johtamisena. Toisaalta, erityisesti rivimiesjääkäreiden (mukana työväestöön kuuluneita) suhteen traagista oli, että Saksaan suomalaisten vapautusliikettä rakentamaan lähteneet miehet päätyivät lopulta taisteluun omia kansalaisia vastaan (Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32).
Heikon taistelukykynsä perusteella suomalaisten armeijoiden nimet, valkokaarti ja punakaarti ovat sotilasperinteen suhteen virheelliset, koska "kaarti"-nimi viittaa yleensä armeijoiden parhaisiin joukko-osastoihin, alun perin hallitsijoiden henkivartiokaarteihin. Venäjällä ja Suomessa punaisia vastaan taistelleita joukkoja kutsuttiin valkokaarteiksi. Punakaarti nimitys lienee venäläistä alkuperää; kaartien olisi pitänyt olla vallankumouksen parhaimmistoa, sen vapaaehtoinen etujoukko.
Ratkaisu Tampereella
Tampere war victims 1918.jpgSuomen valkoisen armeijan merkittävin sotaliike oli taistelu Tampereen hallinnasta 16. maaliskuuta–6. huhtikuuta 1918. Siinä valkokaarti lopulta valtasi maan suurimman teollisuuskeskuksen punaisilta. Sotatoimi alkoi kaupungista koilliseen Länkipohjassa ja siihen liittyivät myös kamppailut alueen pohjois- ja luoteispuolella linjalla Vilppula-Kuru-Kyröskoski-Suodenniemi. Lopputuloksena oli Tampereen saartaminen Lempäälän taistelussa 24. maaliskuuta ja Siuron valtauksessa 26. maaliskuuta.
Varsinaisesta Tampereen kaupungin valtaustaistelusta muodostui sodan kiivain, koska punakaartin puolustustahto ja -kyky olivat kohonneet ja toisaalta valkokaartissa käytettiin parhaita yksiköitä, mm. uusia jääkärirykmenttejä. Surullisen kuuluisassa Kalevankankaan hautausmaan taistelussa, ns. verisenä kiirastorstaina 28. maaliskuuta ei enää vain kävelty aukeita eikä ammuttu vahingonlaukauksia sillä mustien hautakivien seassa eräät valkokaartin yksiköt kärsivät yli 50 % tappiot, Saksassa koulutettuja jääkäreitä kaatui 30 ja Ruotsalainen prikaati menetti kaupungin pelloilla merkittävän osan miehistöstään. Valkoisten ratkaiseva, Tampereen keskustan valtaukseen johtanut hyökkäys alkoi 3. huhtikuuta 1918.
LeafletToTampere1918.jpg Punakaartien kokonaismenetykset Tampereen taisteluissa olivat 1 000–2 000 taistelijaa. Vangeiksi jäi noin 11 000 punaista. Tampereen kaupunginosista mm. Tammela ja Kyttälä tuhoutuivat lähes täysin (Lappalainen 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, Ylikangas 1993a, Aunesluoma & Häikiö 1995).
Pyhä- ja Näsijärven välisellä kannaksella käyty taistelu oli suomalaisten välistä sisällissotaa puhtaimmillaan. Pääosa Venäjän armeijasta oli poistunut Suomesta maaliskuun aikana ja Saksan armeija oli vasta saapumassa maahan. Runoilija Viljo Kajava joutui lapsena Tampereen taistelujen keskelle ja kirjoitti 1960-luvulla: "Kyttälä paloi, Hämeenkatu leimahti tuleen. Kaupungintalossa naiskaartilaiset kuolivat kivääri sylissä, otsaluu murskana... Mustanlahden kallioilla nousi pohjalainen pirkkalaista vastaan, kirous huulen veressä... Kosken länsipuolella taistelivat viimeisine panoksineen armeijan rippeet talo talolta Tamperetta menettäen... Ja jokainen metri nosti veljen veljeä vastaan..."
Tampereen valtauksen jälkeen alkoi punakaartien vetäytyminen Länsi-Suomesta ja valkoisten hyökkäyksen painopiste siirrettiin Viipurin. Karjalan pääkaupunki vallattiin 29. huhtikuuta (Aunesluoma & Häikiö 1995). Viipurin taisteluissa kaatui kaikkiaan 400-800 punakaartilaista, 5 000-6 000 jäädessä vangiksi. Valkoiset menettivät kaatuneina 40-100 miestä. Sotasaaliiksi valkoiset saivat 300 tykkiä, 200 kuularuiskua, viimeisintä mallia olleen panssarijunan, yli 400 kuormaa elintarvikkeita, tykinammuksia ja patruunavarastoja. Viimeisenä Suomen punainen kaarti menetti Kymenlaakson, jossa taistelut päättyivät valkoisten voittoon 5. toukokuuta 1918 (Lappalainen 1981, Upton 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445).
Saksan armeija
SaksalaisiaHelsingissa.jpgasema Helsingissä.]] Sodan kolmas vaihe, joka täydensi valkokaartien yleishyökkäystä alkoi kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin johdolla Saksan armeijan Itämeren divisioonan (vahvuus 9 500 sotilasta) maihinnousulla Hangossa 3. huhtikuuta 1918. Lisäksi Loviisassa nousi maihin 7. huhtikuuta noin prikaatin vahvuinen osasto Brandenstein (vahvuus 2 500 miestä). Hangosta edennyt osasto valloitti Helsingin 12.–13. huhtikuuta, Hyvinkään 21. huhtikuuta, Riihimäen 22. huhtikuuta ja Hämeenlinnan 26. huhtikuuta 1918. Loviisasta edennyt prikaati valtasi Lahden 19. huhtikuuta katkaisten läntisten ja itäisten punakaartien väliset yhteydet. Itämeren divisioona nopeutti merkittävästi punakaartien häviötä lyhentäen sodan kestoaikaa. Toisaalta Suomi joutui sodan jälkeen Saksan vaikutusvaltaan. Suurvaltojen vuoden 1918 sotaan osallistumisen suhteen merkille pantavaa lisäksi oli saksalaisten laatuyksiköiden korkean taistelukyvyn ja venäläisosastojen heikon taistelukyvyn välinen kontrasti (Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s355-410, Aunesluoma & Häikiö 1995).
Kansanvaltuuskunta siirtyi Helsingistä 8. huhtikuuta Viipuriin ja eräitä valtuuskunnan jäseniä (Edvard Gylling) lukuun ottamatta edelleen Pietariin 25. huhtikuuta. Sisällissota päättyi 14. toukokuuta 1918, kun venäläiset sotilaat luopuivat Inon linnoituksesta Karjalan kannaksella. Sodan voittajat juhlivat saavutustaan Helsingissä järjestetyssä paraatissa 16. toukokuuta 1918 (Upton 1981, Keränen 1992).
Lentotoiminta
Venäjän lentoasemat Suomessa olivat pääosin lakanneet olemasta lentäjien palatessa Venäjälle pääosin luultavasti sikäläisten nk. valkoisten joukkoon. Punaisten käyttöön oli jäänyt muutamia venäläisten lentoasemien koneita, pääosin Stetinin M-9-lentoveneitä. Suomalaisia lentäjiä ei ollut, joten joitakin Suomeen jääneitä venäläisiä lentäjiä palkattiin ohjaajiksi. Punaisten lentotoiminta Suomen sisällissodassa pääsi käyntiin kun Viipurista lähetettiin 24. helmikuuta 1918 viisi lentokonetta, jotka saapuivat seuraavana päivänä Riihimäelle.
Lento-osastoja perustettiin Helsinkiin (Hermanni), Tampereelle, Kouvolaan (Utti) ja Viipuriin. Varsinaista lento-osastojen yhtenäistä esikuntaa ei ollut, vaan osastot toimivat itsenäisesti ollen todennäköisesti rintamaesikuntien alaisia. Helsinkiin perustettiin erityinen lentokoulu, joka ei kuitenkaan ehtinyt kouluttaa ketään lentäjäksi. Riihimäelle saapuneista koneista lähetettiin kaksi konetta Tampereelle ja kolme Kouvolaan. Tampereelle lähetetyt koneet olivat Nieuport-merkkisiä, joista yksi oli tiedustelu- (Nieuport 10) ja toinen hävittäjäkone (Nieuport 17). Tampereelle saapui myös neljä venäläistä lentoupseeria ja kuusi mekaanikkoa. Tampereelta lähti lentokone sotalennolle ensimmäisen kerran 1. maaliskuuta 1918 Naistenlahdelta.
Näiden lisäksi punaisilla oli ilmeisesti käytössään vielä kaksi lentokonetta itäisen rintaman lento-osastolla. Osa koneista joutui valkoisten haltuun joko jo sodan aikana tai sodan päätyttyä. Osa koneista tuhoutui. Lentotoiminta käsitti tiedustelua, pomminpudotusta, lentolehtisten levitystä ja tykistötulen tähystystä, mutta toiminta oli kaikilla rintamilla tehotonta. Tämä johtui heikosta johtamisesta, koneiden heikkokuntoisuudesta, huonosta koneiden huollosta ja venäläisten lentäjien välinpitämättömyydestä. (Kuva punaisten koneesta Näsijärvellä *)
Valkoisten lentotoiminta sai alkunsa ruotsalaisista lahjoituskoneista ja venäläisiltä jääneistä koneista. Ruotsista saapui Morane-Saulnier Parasol ja kolme kaksitasoista N.A.B. Albatros-konetta helmikuun lopulla 1918. Albatros-koneista kaksi saatiin lahjoituksena ja kolmas ostettiin. Tarkoituksena oli käyttää lentokoneita valkoisten tukena, mutta ne eivät olleet sopivia sisällissodan olosuhteisiin. Suomalaisia ohjaajia ei ollut, vaan koneiden lentäjät ja mekaanikot tulivat Ruotsista. Jääkäreistä luutnantti Bertil Mårtenson oli saanut Saksassa lentäjänkoulutuksen, mutta hän jäi sisällissodan ajaksi Saksaan mm. ostamaan Suomelle lentokoneita. Suomen ilmavoimissa lensi 29 ruotsalaista, 7 venäläistä, 4 suomalaista ja 2 tanskalaista, joihin liittyi muutamia saksalaisia. Toiminta oli hajanaista tiedustelua, kunnes Saksan asevoimat toivat omat lentokoneensa, mutta niidenkin käyttö oli sodan kulun kannalta merkityksetöntä.
Itsenäisen Suomen ensimmäinen lentoasema sijaitsi Kolhossa sahan rannassa. Ensimmäinen lentokone tuotiin sinne rautateitse 7.3.1918. 17. maaliskuuta. 1918 nousi lentokone Kolhossa ensimmäisen kerran Kaijanselän jäältä ilmaan. Suomen Ilmavoimat saivat 1918 käyttöönsä yhdeksän venäläisten jättämää Stetinin M-9-lentokonetta. Ensimmäinen sotalento suoritettiin Lylyn suuntaan, jossa lentotähystyksen avulla saatiin tietoja punaisten liikkeistä. Taisteluiden siirtyessä kohti Tamperetta siirtyi lentoasema ensin Orivedelle ja sitten Tampereen Kaukajärvelle. Ilma-aseen merkitys sisällissodassa oli olematon. Toki saksalaisilla oli käytössään enemmän lentokoneita, joita käytettiin myös taistelulentoihin Suomessa. Ks. Suomen ilmavoimat.
Poliittinen terrori
DoomPostCard1918.jpgVuoden 1918 sodalle oli luonteenomaista poliittinen väkivalta, joka erotellaan punaiseksi ja valkoiseksi terroriksi. Ilmeisesti sodan molempiin osapuoliin syntyneen trauman vuoksi teloitukset koteloitiin jälkeenpäin taistelutoiminnan ulkopuolisiksi, vain primitiivisten vihantunteiden purkauksiksi (Paavolainen 1966 ja 1967, Ylikangas 1993a, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998). Uusin historiantutkimus liittää terrorin myös yhdeksi sodankäynnin muodoksi. Siihen saatiin malli aiemmista sisällissodista, poliittisesta väkivallasta sekä eri puolilta ensimmäisen maailmansodan rintamia, joissa terrori oli paikoin yleistä ja laajamittaista (Venäjällä se yleistyi vasta kesällä 1918). Vaikka teloituksissa toisaalta olikin paikallisen ja henkilökohtaisen koston muotoja ainakin noin kolmannes punaisesta terrorista katsotaan olleen ylempänä punakaartin johdossa suunniteltua järjestelmällistä toimintaa (Tikka 2004). Pääosan valkoisesta terrorista arvioidaan olleen sodanjohdon ylätasolla harkittua ja organisoitua sodankäyntiä taisteluissa vallattujen alueiden "lopullisen haltuunoton" yhteydessä (O.Manninen 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s448-467, Tikka 2004).
Punainen terrori
Punaiset surmasivat hallitsemillaan alueilla noin 1 650 siviilihenkilöä. Teloituksia oli runsaasti tammikuun lopusta helmikuun loppuun 1918 ulottuvalla jaksolla, noin 700. Maaliskuussa ne vähenivät noin 200 uhriin. Terrorin uusi nousu tapahtui huhtikuussa ja toukokuun alussa 1918 punaisten tappion varmistuessa; surmattuja oli noin 700 (Paavolainen 1966, Upton 1981, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998). Poliittisen väkivallan motiiveina olivat vastapuolen valtarakenteiden ja johtavassa asemassa olevien henkilöiden tuhoaminen sekä myös henkilökohtaisempi aggressio. Pääosa teloitetuista oli suojeluskunta-aktiiveja, kartanon isäntiä, talollisia, poliitikkoja, poliiseja, opettajia ja ylempiä virkamiehiä sekä teollisuuden johtajia ja omistajia. Punaisessa terrorissa surmattiin myös kirkon papistoa osin aatteellisistakin syistä, mutta erityisesti maaseudulla papisto edusti yhteiskunnan perinteistä valtajärjestelmää (Paavolainen 1966, Tikka 2004).
Merkittävä osa punaisesta terrorista toteutettiin Kouvolan- Kymenlaakson ja Toijalan seudun ns. terrorikeskuksissa. Niissä teloitettiin kaikkiaan 300-350 uhria (Tikka 2004). Tämän lisäksi punaisten huomattavia väkivallantekoja olivat Suinulan verilöyly 31. tammikuuta 1918 Kangasalla, jossa ammuttiin 17 valkoisiin kuulunutta henkilöä sekä 30 valkoisen vangin teloitus Viipurin lääninvankilassa 27. huhtikuuta 1918 (Paavolainen 1966).
Valkoinen terrori
FiringsquadLankipohja.jpgValkoisessa terrorissa tuhottiin toisaalta kapinaan nousseita ja heidän tukijoitaan kautta linjan, mutta pääpaino oli punakaartien johtajien, puolueaktiivien sekä punaiseen terroriin ja sotatoimiin osallistuneiden rankaisussa. Suhteellisesti voimakkain jälkipuhdistus kohdistui venäläisiin sotilaisiin. Valkoisessa terrorissa menehtyneiden määrä kohosi lopulta huomattavasti korkeammaksi kuin punaisessa terrorissa kuolleiden määrä; 7 000-9 000 uhriin. Teloitukset jakaantuivat ajallisesti eri tavoin kuin vastaava punainen väkivalta. Sodan alkuvaiheessa helmikuussa 1918 surmattiin noin 350, maaliskuussa noin 500, huhtikuussa noin 1 800, toukokuussa noin 4 600 ja kesäkuussa 1918 noin 300 henkilöä. Valkoisen terrorin synkimpiä tapahtumia oli Varkauden valtauksen yhteydessä 21. helmikuuta 1918 toteutettu verilöyly, jossa teloitettiin kaikkiaan noin 200 punaista. Lisäksi Lahdessa ammuttiin 1. toukokuuta–31. toukokuuta 1918 välisenä aikana 100–150 punaisiin lukeutunutta naista. Terrorin huippukautena, huhtikuun lopun ja toukokuun alun 1918 välisenä kahtena viikkona teloituksia oli noin 200 päivässä ja 2 500-3 000 henkeä surmattiin (Paavolainen 1967, Upton 1981, Keränen 1992, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998, Tikka 2004).
Terrorin arvet
Terrori oli eittämättä tehokas ja pelottava ase sisällissodan aikana. Toisaalta se antoi vastapuolelle merkittävän propagandavaltin ja mahdollisuuden perustella oma väkivalta toisen osapuolen teoilla. Vuoden 1918 sota oli Suomessa ensimmäinen konflikti, jossa ennen kaikkea sanomalehdistön propagandalla oli merkittävä rooli. Punaisen ja valkoisen Suomen lehtiuutiset kuvailivat vastapuolen terroritekoja yksityiskohtaisesti, suurennellen ja värittäen sekä uhrien määriä että tapahtumia (Paavolainen 1966 ja 1967, Piilonen 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s486-627, Piilonen 1997). Keväällä 1918 sekä punaisen että valkoisen lehdistön mukaan "hurjistuneiden ja raukkamaisten villipetojen raakalaismaiset teot ja viattomien uhrien veren kostuttama maa huusivat kostoa kansansa pettureille". Eivätkä kirjoitukset jääneet sotilaiden joukossa aseellista vastausta vaille. Vastapuolen harjoittaman poliittisen väkivallan avulla saatiin sodalle myös entistä selkeämpi motiivi, kun voitiin osoittaa taisteltavan konkreettisesti oman viiteryhmän "hengestä ja elämästä". Teloitusten eräs keskeinen ja pitkäaikainen vaikutus oli niiden aiheuttama henkinen trauma niin aikalaissukupolvissa kuin jälkipolvissakin (Paavolainen 1966 ja 1967, Upton 1981, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998, Tikka 2004). Juuri terroritekojen vuoksi sisällissodan haavat umpeutuivat hitaasti ja sota jatkui henkisellä tasolla ainakin 1960- ja 1970-luvuille asti. Vuoden 1918 suomalaiset eivät keveää "henkistä perintöä" jälkeen tulevilleen todellakaan jättäneet (Peltonen 2003).
Sodan jälkeiset tapahtumat
FellmanFieldPrisoners1918.jpg
Quo vadis Finlandia ?
Sisällissota päättyi 14. toukokuuta 1918, mutta sen akuutit vaikutukset jatkuivat Suomessa ainakin vuoden 1918 loppuun asti. Sota hajotti ja vaurioitti suomalaista yhteiskuntaa vakavasti. Kyse ei ollut vain sodan osapuolien välisestä kuilusta vaan myös valtaryhmien sisäisistä ongelmista. Valkoinen Suomi jakaantui kahteen leiriin, joista toinen kannatti kavennettua demokratiaa ja monarkian luomista Suomeen. Toinen osa ei-sosialisteista kannatti maltillisempaa linjaa, joka korosti tasavaltaista demokratiaa ja sosiaalisia uudistuksia. Uusimman historiantutkimuksen mukaan valtiomuotokiista oli merkittävin voittajien sisäinen vedenjakaja. Sodan jälkeisessä epävarmassa tilanteessa pääosa porvareista ja ei-sosialisteista kannatti Saksan vahvaa asemaa Suomessa. Lisäksi aktivistit toivoivat saksalaisilta tukea Itä-Karjalan valtaushankkeelle. Vuoden 1918 sota pirstoi myös työväenliikkeen, osin jo tammikuussa 1918 syntyneen sisäinen jaon pohjalta maltillisiin, ei-sosialistien kanssa yhteistyöhön pyrkiviin sosiaalidemokraatteihin ja jyrkemmän linjan vasemmistososialisteihin Suomessa sekä vallankumouksellisiin kommunisteihin, jotka toimivat Venäjällä bolsevikkien tukemina (Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Piilonen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s134-249, Vares 1998).
Valtaa Suomessa pitivät valtionhoitajaksi 18. toukokuuta 1918 valittu P.E. Svinhufvud, J.K. Paasikiven porvarillinen senaatti, ns. tynkäeduskunta pääosin ilman SDP:n kansanedustajia ja Keisarillinen Saksa. Sodan päätyttyä Suomen talous oli pohjalukemissa. Sekä vienti että tuonti olivat romahtaneet ja teollisuus kärsi raaka-aine- ja työvoimapulaa. Lisäksi Saksan kanssa tehty kauppasopimus rajoitti maan vapautta nostaa vientiään. Taloudellinen tilanne palautui sotaa edeltäneelle tasolle vasta 1920-luvun puolivälissä. Suurin ongelma oli elintarvikepula. Siitä kärsittiin jo vuonna 1917, mutta varsinaista nälkää nähtiin lähinnä Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa, jotka eivät kuitenkaan olleet poliittisten ristiriitojen repimiä alueita. Vuoden 1918 sota, jonka piti ratkaista kaikki ongelmat, toi lopulta nälän myös Etelä-Suomeen. Tilanne parani vasta vuonna 1919, kun elintarvikkeiden tuonti ja maan oma maatalous saatiin järjestykseen, mm. 17. heinäkuuta 1918 säädetyn torpparilain avulla (Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s134-249, Haapala 1995).
Senaatin edustajien Edvard Hjeltin ja Rafael Erichin 7. maaliskuuta 1918 Saksan keisarikunnan edustajien kanssa allekirjoittamat sopimukset, rauhansopimus ja siihen liittynyt kauppa- ja merenkulkusopimus sekä sotilasasioista, senaatin tietämättä tehty salainen noottien vaihto sitoivat Suomen Saksaan supistaen maan itsenäisyyttä. Lisäksi saksalaiset ehdottivat kesäkuussa 1918 maiden välille sotilasliittoa. Saksalaissuuntaukseen liittyneet kiistat johtivat valkoisen kenraali Mannerheimin eroon 27. toukokuuta 1918. Tynkäeduskunta valitsi Suomen lipuksi siniristilipun punaisen leijonalipun sijaan. Vanhan lipun värin katsottiin viittaavan liiaksi sosialismiin. Paasikiven monarkistienemmistöisen senaatin esityksestä eduskunta hyväksyi lopulta lain, jolla Suomesta tehtiin Suomen kuningaskunta ja Hessenin prinssi Friedrich Karl valittiin maan kuninkaaksi 9. lokakuuta 1918 (Upton 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472).
Suomen paikka
Historiantutkijat ovat kuvanneet Suomen ulkopoliittista asemaa kesällä 1918 erilaisin, mutta samansuuntaisin ilmaisuin: Saksan alusmaa, protektoraatti ja sotilaallinen sillanpääasema. Mutta tuossa tilanteessa Suomelle vain näytettiin sen paikka ja toimintamahdollisuuksien rajat ensimmäisen maailmansodan kurimuksessa. Suomi jäi vähäpätöisenä pohjoiseurooppalaisena maana vaille merkittäviä mahdollisuuksia suuren Saksan ja Venäjän emämaan väliin vuonna 1914. Odotusten vastaisesti maailmansodan loppuvaiheessa suurvallat kuitenkin heikentyivät pitkäksi venyneessä sodassa. Joulukuussa 1917 koittikin "Suomen hetki"; Venäjä ja Saksa neuvottelivat rauhasta (6. joulukuuta 1917 alkaen), Saksa ei edennyt idässä ja Neuvosto-Venäjä oli sekasorron tilassa. Suomen irrottautuminen Venäjästä ja aidon itsenäisyyden saavuttaminen oli siten vähän aikaa kiinni vain suomalaisten omasta tahtotilasta. Itsenäisyys olikin juuri se asia, josta valtaosa kansasta oli samaa mieltä ja tämä "vapaan Suomen mentävä tila" ehdittiin käyttää hyväksi (Upton 1980, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s355-410, Haapala 1995).
Suomen kansan sisäinen hajaannus johti kuitenkin sisäiseen taisteluun, jonka aikana Saksan ja Venäjän välinen tilanne muuttui uudelleen sodaksi (18. helmikuuta 1918). Seurauksena oli, että samat miehet, sekä porvarit että sosialistit, jotka olivat hankkineet Suomelle itsenäisyyden joulukuussa 1917 "kutsuivat" keskinäisellä sodallaan maahan Saksan ja siten Suomen tuleva asema ei ollut enää riippuvainen suomalaisista vaan maailmansodan lopputuloksesta (Upton 1981, Ylikangas 1986, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s355-410, Haapala 1995, Jussila et. al 2004).
Ratkaisu Saksassa
Ensimmäisen maailmansodan yleiskuvaan kuului, että sen alussa keisarit, tsaarit ja kuninkaat siirtelivät omia kansalaisiaan pelinappuloina eri puolilla Eurooppaa päättäen heidän elämästään ja varsinkin kuolemastaan. Sodan lopussa tilanne kääntyi päinvastaiseksi; monarkit saivat tuta millaista oli seistä yksin sodassa, vallan merkeistä riisuttuina tavallisina kansalaisina, kun sodan helvettiin kyllästyneet alamaiset ottivat vallan omiin käsiinsä. Näin kävi Saksassakin ja lopulta aivan tavalliset saksalaiset ratkaisivat kumouksellaan myös pienen Suomen kohtalon. Saksan keisarikunta romahti 11. marraskuuta 1918, sen armeija poistui Helsingistä 16. joulukuuta ja prinssi Friedrich Karl luopui kuninkuudestaan 20. joulukuuta. Ja niin suomalaisten 6. joulukuuta 1917 saama itsenäisyys tuli täysimääräisenä voimaan (Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472).
Vasemmiston suhteen sisällissodan aiheuttama em. sisäinen jako säilyi pitemmälle tulevaisuuteen, mutta ei-sosialistien piirissä marraskuun 1918 mullistus Saksassa aiheutti vielä kerran vallan sisäisen uusjaon. Saksan tappio mursi suomalaisen monarkismin ja Suomen linjaksi tuli, ententen myötävaikutuksella, tasavaltainen demokratia laajoin kansalaisoikeuksin. Linjan symboliksi nousi 25. heinäkuuta 1919 maan ensimmäiseksi presidentiksi valittu K. J. Ståhlberg. Sosiaalidemokraattinen puolue teki paluun eduskuntaan 3. maaliskuuta 1919 pidetyissä eduskuntavaaleissa. Suomen ensimmäiset yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuneet kunnallisvaalit oli järjestetty 17-28. joulukuuta 1918. Yhdysvallat ja Britannia tunnustivat Suomen itsenäisyyden 06.–07. toukokuuta 1919 (Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Uta.fi/Suomi80).
Hävinneen kohtalo
Civil War Prison Camp in Helsinki.gifTämän tapahtumarikkaan Suomen ulko- ja sisäpoliittisen melskeen alle peittyi hiljainen, suomalaisten itse käsikirjoittama murhenäytelmä. Sodan päätyttyä valkoisten ja punaisten välillä 5. toukokuuta 1918 voittajien käsiin jäi noin 80 000 punavankia. Valkoisen terrorin huippuvaiheen mentyä ohi, toukokuussa 1918 nousi esiin kysymys vankiongelman ratkaisusta. Toukokuun lopussa ja kesäkuun 1918 alussa vapautettiin joko välittömästi tai kuulustelujen jälkeen (ns. Aminoffin tutkintajärjestelmä) muutamia tuhansia vankeja, mutta heitä myös teloitettiin vielä kesäkuussa. Lopulta vankileireillä oli noin 74 000 punavankia. Heidän kohdaltaan päädyttiin toimintaperiaatteeseen, jonka mukaan jokaisen vangin tapaus oli tutkittava erikseen ja ennen kaikkea, että heidät pidettäisiin vangittuina tuomioon saakka. Päätös johti yhdessä vuoden 1918 sodan aiheuttaman vakavan elintarvikepulan kanssa korkeaan vankileirikuolleisuuteen. Elintarvikepula ei ilmeisestikään yksin riitä selittämään henkilömenetyksiä vaan sen lisäksi kysymyksessä oli myös punavankeihin kohdistunut harkittu rankaisumentaliteetti ja välinpitämättömyys, joiden merkitys korostui kesän 1918 alkupuolella (Paavolainen 1971, Upton 1981, Keränen 1992, O.Manninen 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s448-467, Eerola & Eerola 1998).
Kuolemanlaaksot
Suurimmat vankileirit olivat (suluissa suurin vankiluku kesän 1918 aikana): Suomenlinna (13 300 vankia), Hämeenlinna (11 500 vankia), Lahti (10 900 vankia), Viipuri (10 350 vankia), Tammisaari (8 700 vankia), Riihimäki (8 500 vankia) ja Tampere (7 700 vankia). Eduskunta sääti 29. toukokuuta 1918 lain valtiorikosoikeuksista, joiden tehtäväksi annettiin punavankien tutkinta ja tuomitseminen. Järjestelmä ei täyttänyt kaikilta osiltaan puolueettoman lainkäytön vaatimuksia, vaan oli osa sodan voittajan "repressiojärjestelmää" (Kekkonen 1991). Lisäksi 20. kesäkuuta 1918 säädettiin laki ehdonalaistuomion käyttömahdollisuudesta punavankien suhteen. Tutkintatyöhön valjastettiin lähes koko Suomen tuolloinen tuomarikunta. Prosessi oli jo itsessäänkin hidas ja raskas, mutta lisäksi sen alku viivästyi vielä niin, että oikeudet pääsivät aloittamaan toimintansa vasta kesäkuun 1918 loppupuoliskolla. Siinä vaiheessa Suomen senaatilla oli vankileireissä käsissään jo täysimittainen katastrofi (Paavolainen 1971, Upton 1981, Keränen 1992, O.Manninen 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s448-467, Eerola & Eerola 1998, Uta.fi/Suomi80).
Tuhon aalto
Tutkintotuomareiden vielä loistaessa poissaolollaan vankileireissä liikkui tuomari, joka ei piitannut oikeustieteen filosofioista ja paradigmoista vaan valitsi tuomittavansa pääasiassa fyysisten ominaisuuksien perusteella – nälkäkuolema ja nälästä aiheutuneet tappavat sairaudet. Toukokuussa 1918 vankileireillä kuoli noin 600 vankia. Kesäkuussa kuolema korjasi jo 2 900 vankia. Varsinainen tuonen niitto riehui heinäkuussa; uhreja oli noin 4 900. Elokuussa luvut olivat alenevat, mutta edelleen korkeat, 2 150 henkeä ja syyskuussa 1918 noin 1 000 uhria. Syinä laskuun lienevät olleet sekä hallituksen herääminen (tai herättäminen) katastrofiin että tutkinnan edistyminen niin, että ns. vaarattomia vankeja voitiin vapauttaa ehdonalaistuomioilla. Kaikkiaan kesän 1918 aikana vankileireissä arvioidaan menehtyneen nälkään ja tauteihin 11 000–13 000 suomalaista. Tunnettua on, että useat nälkiintyneet vangit, noin 600–700, menehtyivät vielä vankileiristä päästyäänkin "vapauden huumassa" liian varhain nautittuun vahvaan ateriaan. Korkein vankileirikuolleisuus oli Tammisaaren vankileirissä, lähes 34 % vangeista. Hämeenlinnassa ja pienemmässä Lappeenrannan vankileirissä taso oli noin 20 %. Muissa leireissä kuolleisuus oli pääosin 5-15 %. Taudeista varsinkin espanjantauti sekä erilaiset suolisto- ja kuumesairaudet aiheuttivat tuhoa leiriolojen heikentämissä vangeissa (Paavolainen 1971, Eerola & Eerola 1998, Uta.fi/Suomi80, Yle.fi/Uutiset 2004).
Tuntematon punavanki, joka joutui kesällä 1918 hautaamaan Hämeenlinnan vankileirin nuoria uhreja Ahveniston harjuun, kirjoitti myöhemmin: "Sinne, männikkönummea alas maan mustaan korpeen päättyi Suomen lapsen tie. Ja ihanan enkelin käsi – vihassa nyrkkiin suljettu". Punavankileirit ja niiden olosuhteet herättivät kansainvälistäkin huomiota. Asiaa käsiteltiin mm. Ruotsin ja Englannin lehdistössä (Paavolainen 1971, Keränen 1992, Uta.fi/Suomi80).
Tuomiot
Valtiorikosoikeudet tuomitsivat kaikkiaan noin 68 000 suomalaista. Valtaosaa rangaistiin avunannosta valtiopetokseen. Kuolemaan tuomittiin 555 henkilöä, mutta vain puolet tuomioista pantiin täytäntöön. Erimittaisia vapausrangaistuksia määrättiin 60 000 kansalaiselle, joista 10 200 henkilöä armahdettiin 30. lokakuuta 1918. Valtaosa vapausrangaistuksista oli lieviä ja ne muutettiin lopulta ehdonalaistuomioiksi, joilla vapautettiin 40 000 vankia. Vuoden 1918 lopussa punavankeja oli vankiloissa noin 6 000. Lisäksi 60 000 Suomen kansalaiselta vietiin kansalaisluottamus määräajaksi (O.Manninen 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s448-467, Eerola & Eerola 1998, Uta.fi/Suomi80, Jussila et al. 2004).
Sodan uhrit
| Sodan uhrit | ||||
|---|---|---|---|---|
| Kuolintapa | Punaiset | Valkoiset | Muut | Yhteensä |
| Kaatunut | 5 199 | 3 414 | 790 | 9 403 |
| Teloitettu, ammuttu, murhattu | 7 370 | 1 424 | 926 | 9 720 |
| Kuollut vankileireillä | 11 652 | 4 | 1 790 | 13 446 |
| Kuollut vankileireiltä vapauduttuaan | 607 | - | 6 | 613 |
| Kadonnut | 1 767 | 46 | 380 | 2 193 |
| Muut kuolintavat | 443 | 291 | 531 | 1 265 |
| Kaikki yhteensä | 27 038 | 5 179 | 4 423 | 36 640 |
| Lähde: Kansallisarkisto – Sotasurmat | ||||
Sota syvensi Suomessa jo aiemmin syntynyttä kansan kahtiajakoa aiheuttaen katkeruutta, vihaa ja kostohenkeä. Julkisessa keskustelussa painottui 1960-luvulle asti voittajien ns. valkoinen totuus, hävinneiden ns. punaisen totuuden jäädessä taka-alalle. Historiallisen kokonaiskuvan hahmotus ja historiantutkimukselle luonteenomainen tulkintojen monipuolistuminen kesti vuosien 1917-1918 tapahtumista 40–85 vuotta (Ylikangas 1993b, Haapala 1995, Tikka 2004).
Toisaalta punaisen Suomen tappio ja valkoisen Suomen päämäärien vain osittainen toteutuminen (Saksan häviö ensimmäisessä maailmansodassa) johti lopulta kansallisen kompromissin syntyyn (Haapala 1995). Sen avulla taattiin Suomen kansanvaltainen kehitys ja tehtiin hidas mutta varma kansallinen eheytyminen mahdolliseksi. Historianfilosofien mukaan historiasta ja sodista ei yleensä opita mitään, mutta sisällissodan 37 000 uhrin haudoilla jälkipolvet voivat edes hetkeksi pysähtyä miettimään olisiko toisenlainen kehitys vuosina 1917–1918 voinut olla mahdollinen ja mitä sota voisi merkitä tulevaisuuden kannalta.
Sodan nimet
Nimitys kansalaissota pitää sotaa maan sisäisenä, vain omien kansalaisten välisenä sotana. Kuitenkin, koska sodassa oli mukana saksalaisia ja venäläisiä joukkoja, on haluttu puhua myös sisällissodasta. Sisällissota-nimitystä puoltaa sekin, että silloin voidaan verrata sotaa Yhdysvaltain ja Venäjän vastaaviin tapahtumiin. Usein sisällissotiin osallistuu muiden valtioiden joukkoja. Näin kävi myös Suomen suhteen. 1960-luvulla vakiintunutta kansalaissota-nimitystä käytetään kuitenkin kansallismuseossa ja monissa muissa "virallisissa" yhteyksissä.
Sanaa vapaussota on yleensä käytetty valkoisella puolella. Tällöin on haluttu viitata sotaan itsenäisyyden varmistajana. Valkoisten puoleltahan sotaan liittyi myös venäläisten joukkojen karkottaminen maasta. Vapaussota-sanalla on myös viitattu siihen, että jos punaiset olisivat voittaneet, olisi Suomen itsenäisyys saattanut olla huterampi ja maa olisi saattanut pitkällä aikavälillä päätyä osaksi Neuvostoliittoa tai sen valtapiiriä. Usein kuitenkin unohdetaan, että Vaasan senaatin Saksan kanssa tekemät sopimukset sitoivat Suomen Saksaan niin taloudellisesti, poliittisesti kuin sotilaallisestikin. Siten vuoden 1918 sota ei sinänsä varmistanut tai laajentanut Suomen itsenäisyyttä (esim. tammikuuhun 1918 verrattuna). Vasta Saksan keisarikunnan tappio ensimmäisessä maailmansodassa ja Neuvosto-Venäjän heikkous todella vapauttivat Suomen suojelijoistaan. Saksan häviötä marraskuussa 1918 seurasi entente-painotteinen kausi, missä Suomi tarjosi Koivistolta tukikohdan paikan brittilaivaston moottoritorpedoveneille Kronstadtia vastaan tehtäville hyökkäyksille.
Leninin johtama Neuvosto-Venäjä tunnusti ensimmäisenä valtiona Suomen 6. joulukuuta 1917 julistaman itsenäisyyden. Neuvostohallituksen ideologisena perusteena porvarillisen Suomen itsenäisyyden tunnustamiselle oli marraskuun alussa 1917 annettu kansojen itsemääräämisoikeuden julistus, mutta tosiasiassa se oli bolsevikkien taktiikkaa tähdäten reuna-alueiden palauttamiseen Venäjän yhteyteen. Itsenäisyyttä on myös pidetty Leninin kiitoksena Suomelle, olivathan suomalaiset maassaan suojanneet Leniniä tsaari-Venäjän santarmeilta. Tätä tulkintaa tukemaan tehtiin 1970-luvulla suomalais-neuvostoliittolainen yhteistyöelokuva Luottamus, joka vastaa osittain historiallisia tapahtumia.
Vapaussota-nimitystä voi käyttää myös punaisen puolen näkökulmasta, koska se oli omasta mielestään vapautumassa "orjuuden kahleista" eli siirtymässä sääty-yhteiskunnasta demokraattiseen kansalaisyhteiskuntaan. Vapaussota-nimitys esiintyy mm. sota-arkistossa.
Veljessota korostaa sodan traagisuutta ja oli usein kirjaimellinen, vaikka yleisesti sillä halutaankin viitata suomalaisiin veljinä. Tämä nimitys on harhaanjohtava siinä suhteessa, että sotaan eivät osallistuneet pelkästään suomalaiset, vaan myös saksalaisia ja venäläisiä joukkoja.
Punakapina yhdistää aatteen värin punaisen ja kapinan. Kun kapina onnistuu, siitä tulee vallankumous, mutta jos vallankumous kukistetaan, se jää vain kapinaksi. Kapina ja punakapina nimiä on käyttänyt myös työväestö, mutta se voidaan tulkita sotaa vähätteleväksi tai punaisia halventavaksikin ilmaukseksi.
Torpparikapinalla korostetaan yhtä sodan syytä. Torpparit olivat tyytymättömiä oikeuksiinsa ja velvollisuuksiinsa ja halusivat paremmat olot. Historiantutkimuksen nykykäsityksen mukaan torpparikysymyksen merkitys sodan syttymisessä oli melko vähäinen.
Luokkasota-nimityksellä on haluttu kertoa lähinnä poliittisesta ja aatteellisesta näkökulmasta, että sodan osapuolet edustivat eri yhteiskuntaluokkia. Yksinkertaistettuna voidaan sanoa, että valkoiset taistelivat porvarien ja maanomistajien johdolla ja punaisen armeijan selkärangan muodostivat teollisuus- ja maatyöläiset. Toisaalta valkoisessa armeijassa oli myös työläisiä ja punaisia vastaan taistelleen Saksan armeijan joukoissa oli työväestöön kuuluneita rivimiehiä. Lisäksi osa SDP:n johdosta oli alun perin porvaristaustaisia ja punaisella puolella taisteli joitakin säätyläistaustaisia Venäjän armeijan upseereita. Politisoitua luokkasota-nimeä käytti ennen kaikkea äärivasemmisto. Toisaalta luokkasota-nimitystä on käytetty myös epäpoliittisessa ja neutraalissa mielessä kuvaamaan suomalaisten välisiä ristiriitoja ja jakautumista sääty-yhteiskunnan pohjalta.
Monien mielestä vuoden 1918 sota (Suomessa) on ainoa neutraali ja objektiivinen nimi tälle sodalle. Sitä käyttävät eniten historian ammattitutkijat. Jotkut historiantutkijat kuitenkin pitävät nimeä liiankin värittömänä ja suosivat kuvailevampaa nimitystä "sisällissota" (analogisesti sellaisten nimien kuin talvisota tai jatkosota kanssa).
Vuoden 1918 tapahtumat on myös neutraali, mutta ei määrittele tapahtumia millään lailla, eikä ole kovin yleisesti käytetty. On myös ehdotettu uusia nimiä: murrossota (oltiin tietyssä murrosvaiheessa) ja itsenäisyyssota.
Itsenäistymisen vuodet -termillä voidaan viitata sisällissotaan ja samalla muihin vuosien 1917–1918 tapahtumiin.
Professori Pertti Haapala (www.uta.fi) on laatinut sodan eri nimistä mielenkiintoisen yhdistelmän: "Suomen vuoden 1918 sota oli sisällissotaa, jossa työväestö kävi luokkasotaa porvaristoa vastaan saavuttaakseen kansalaisuuden, jonka se sai - kiitos Suomen kansallisen vapautumisen, jonka puolesta porvaristo taisteli voidakseen kukistaa työväen kapinan ja vallankumouksen".
Sisällissota fiktiossa
Ensimmäinen yleisesti arvostettu Suomen sisällissotaa käsittelevä kaunokirjallinen teos oli Frans Eemil Sillanpään jo vuonna 1919 valmistunut romaani Hurskas kurjuus. Tunnetuimmat ja keskustelua herättäneimmät kirjat sodasta ja siihen johtaneista syistä olivat kuitenkin Väinö Linnan romaanitrilogian Täällä Pohjantähden alla osat 1 ja 2. Linnan tekstien katsotaan antaneen merkittäviä virikkeitä 1960-luvulta lähtien yleistyneeseen tapaan tarkastella konfliktia myös hävinneen osapuolen näkökulmasta. Runoudessa vuoden 1918 sotaa käsittelevä Viljo Kajavan kiitetty teos Tampereen runot ilmestyi myös 1960-luvulla.
Korkeajännitys-sarjassa julkaistiin vuonna 2000 kaksi eri osapuolten näkökulmista tehtyä sarjakuvalehteä Kansalaissodan valkoinen Korkeajännitys - Vapauden tulikaste ja Kansalaissodan punainen Korkeajännitys - Taistoon työkansan puolesta! Tekijöiden (Asko Alanen, Jouko Ruokosenmäki ja Samson) perehtyneisyys aiheeseen sai kiitosta asiantuntijoilta ja toi kunniamaininnan Vuoden Valopilkku -kilvassa.
Kirjallisuutta
- Risto Alapuro (1988): State and revolution in Finland. ISBN 0-520-05813-5.
- Juhana Aunesluoma & Martti Häikiö toim. (1995): Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. ISBN 951-0-20174-X.
- Jari Eerola & Jouni Eerola (1998): Henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918. ISBN 952-91-0001-9.
- Carl Enckell (1956): Poliittiset muistelmani I. ISBN puuttuu kirjasta.
- Pertti Haapala (1986): Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820-1920. ISBN 951-9254-75-7.
- Pertti Haapala (1993): Luokkasota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa *
- Pertti Haapala (1995): Kun yhteiskunta hajosi, Suomi 1914-1920. ISBN 951-37-1532-9.
- Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi (2004): Suomen poliittinen historia 1809-2003. ISBN 951-0-29104-8.
- Jukka Kekkonen (1991): Laillisuuden haaksirikko, rikosoikeudenkäyttö Suomessa vuonna 1918. ISBN 951-640-547-9.
- Jorma Keränen toim. (1992): Suomen itsenäistymisen kronikka. ISBN 951-20-3800-5.
- Jussi T. Lappalainen (1981): Punakaartin sota, osat I-II. ISBN 951-859-071-0, ISBN 951-859-072-9.
- Jussi T. Lappalainen, Juhani Piilonen, Osmo Rinta-Tassi ja Marja-Leena Salkola (1989): Yhden kortin varassa. ISBN 951-861-638-8.
- Ohto Manninen toim. (1992-1993): Itsenäistymisen vuodet 1917-1920, osat I-III. ISBN 951-37-0730-X.
- Ohto Manninen (1993): Vapaussota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa *
- Turo Manninen (1982): Vapaustaistelu, kansalaissota ja kapina. Taistelun luonne valkoisten sotapropagandassa vuonna 1918. ISBN 951-678-709-6.
- Jaakko Numminen toim. (1989): Lenin ja Suomi, osa II. ISBN 951-860-402-9.
- Jaakko Paavolainen (1966): Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 1 Punainen terrori. ISBN puuttuu kirjasta.
- Jaakko Paavolainen (1967): Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 2 Valkoinen terrori. ISBN puuttuu kirjasta.
- Jaakko Paavolainen (1971): Vankileirit Suomessa 1918. ISBN 951-301-0155.
- Jaakko Paavolainen (1974): Suomen kansallinen murhenäytelmä. ISBN 951-30-2329-X.
- Ulla-Maija Peltonen (2003): Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. ISBN 951-746-468-1.
- Juhani Piilonen (1997): Sastamalan historia 3, vuodet 1860-1920. ISBN 951-97691-02.
- Marja-Leena Salkola (1985): Työväenkaartien synty ja kehitys 1917-1918 ennen kansalaissotaa, osat I-II. ISBN 951-859-739-1, ISBN 951-859-740-5.
- Marko Tikka (2004): Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. ISBN 951-746-651-X.
- Mikko Uola (1998): Seinää vasten vain; poliittisen väkivallan motiivit Suomessa 1917-1918. ISBN 951-1-5440-0.
- Anthony F. Upton (1980-1981): Vallankumous Suomessa 1917-1918, osat I-II. ISBN 951-26-1828-1, ISBN 951-26-2022-7.
- Vesa Vares (1998): Kuninkaantekijät. Suomalainen monarkia 1917-1919, myytit ja todellisuus. ISBN 951-0-23228-9.
- Yle.fi/Uutiset (2004): Vuosien 1914-1922 sotasurmat kartoitettu.
- Heikki Ylikangas (1986): Käännekohdat Suomen historiassa. ISBN 951-0-13745-6.
- Heikki Ylikangas (1993a): Tie Tampereelle. ISBN 951-0-18897-2.
- Heikki Ylikangas toim. (1993b): Vaikea totuus, vuosi 1918 ja kansallinen tiede. ISBN 951-717-768-2.
- Heikki Ylikangas (1993c): Sisällissota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa *
Aiheesta muualla
- Suomi80 - itsenäistymisen vuodet 1917-1918 - Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksen verkkojulkaisu
- Suomen sisällissota kuvina
- Kansalaissodan kuvia - Kansan Arkiston verkkonäyttely
- Suomen sotasurmat 1914-22 -projekti
- Vapaussota.fi – Vapaussodan Invalidien Muistosäätiön sivusto
- Punaisten muistomerkit -projekti – Työväen keskusmuseo
- Amatöörien sota. Rintamataisteluiden tappiot Suomen sisällissodassa (pdf-tiedosto)
Finnischer Bürgerkrieg | Finnish Civil War | Guerra civil finlandesa | מלחמת האזרחים הפינית | Den finske borgarkrigen | Războiul civil din Finlanda | Finska inbördeskriget
"Suomen sisällissota"
