Gourt Home::Gourt :: Suomen esihistoria
Suomen esihistoria alkaa noin 8900 eaa kun nykyisen Suomen alueelle saapuivat ensimmäiset asukkaat heti viimeisen jääkauden jälkeen. Esihistoria jaetaan kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen.
Suomen esihistorian perusjaksottelu
Kivikausi
- Mesoliittinen kausi (esikeraaminen kausi)
- Neoliittinen eli keraaminen kausi
- Varhaisneoliittinen kausi (5300 - 3200 eaa.)
- Keskineoliittinen kausi (3200 - 2500 eaa.)
- Myöhäisneoliittinen kausi (2500 - 1500 eaa.)
- Varhaispronssikausi (1500 - 1000 eaa.)
- Myöhäispronssikausi (1000 - 500 eaa.)
- Varhaisrautakausi (500 eaa - 400 jaa.)
- Keskirautakausi (400 - 800 jaa.)
- Myöhäisrautakausi (800 - 1150/1300 jaa.)
Varhaismetallikausi oli pronssikausi ja rautakauden alkuvaihe 1500 eaa - 200 jaa, jolloin metallit olivat vielä suhteellisen harvinaisia.
Ennen jääkautta
Jääkautta edeltävältä ajalta on pohjoismaista löydetty vain yksi muinaisjäännös, Kristiinankaupungin ja Karijoen rajalla sijaitseva Susiluola. Paikka on Pohjoismaiden vanhin tunnettu ihmisasutuksen paikka, n. 120 000 vuotta vanha. Luolan sorakerroksista on löytynyt kivityökaluja ja jälkiä nuotion pidosta. Kyseessä ovat todennäköisesti olleet neandertalin ihmiset. Kaikki arkeologit ja geologit eivät kuitenkaan usko, että Susiluolan löydöt olisivat varmuudella ihmisten aiheuttamia.
Ennen jääkauden maksimia (LGM) nykyihminen levisi Eurooppaan noin 35 000 eaa. mammutteja ja muuta suurriistaa metsästäen. Suomen alueelta on löydetty useita mammutinluulöytöjä ajalta 34 - 22 000 eaa //www.fmnh.helsinki.fi/mammutit/tietoa/suomi.htm. Siksi voidaan olettaa, että lämpimän interstadiaalikauden aikana ennen jääkauden maksimia 22 000 eaa olisi cromagnon-ihminen voinut metsästää myös Suomen alueen tundra-aroilla.
Mesoliittinen kivikausi
Jääkausi päättyi Suomessa noin 11 000 vuotta sitten, minkä jälkeen ensimmäiset asukkaat saapuivat Kundan kulttuuriin piiristä nykyisen Viron alueelta. Pohjois-Suomi sai asutuksena ilmeisesti Komsan kulttuurin piiristä Norjasta. Varhaisimpaan asutukseen liittyviä löytöpaikkoja sijaitsee Lahden Ristolassa, Orimattilassa ja Suomussalmen Kalmosärkällä. Tämän vaiheen ehkä kuuluisin Suomen alueeseen liittyvä muinaisjäännös löydettiin 1914 Karjalankannakselta Antreasta. Kyseessä on pajun niinistä 8400–8100 eaa valmistettu maailman vanhin tunnettu kalastuväline "Antrean verkko".
Mesoliittinen asutus, jota toisinaan kutsutaan Suomusjärven kulttuuriksi (noin 8300–5300 eaa), tunsi koiran kotieläimenä. Elinkeinot ovat metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus. Liuskekärkinen keihäs oli yleinen metsästysase. Suomusjärven kulttuuri on levinnyt koko maahan napapiirille asti, tosin tiheintä se on ollut silloisilla rannikoilla, jotka maannousun njohdosta ovat nykyisin syvällä sisämaassa. Kulttuurilla on yhteyksiä Viron Kundan kulttuuriin ja Itä-Karjalaan. Tänä aikana ei osattu vielä valmistaa saviastioita, joten aikaa kutsutaan esikeraamiseksi. Kuuluisa kiviveistos, Huittisten hirvenpää, ajoittuu mesoliittiseen aikaan.
Varhaisneoliittinen kausi
- Pääartikkeli: kampakeraaminen kulttuuri
Kampakeraaminen kulttuuri jaetaan pyöreäpohjaisten saviastiatyylien perusteella edelleen varhaiskampakeramiikkaan (5300–4300 eaa), tyypilliseen kampakeramiikkaan (4300–3800 eaa) ja myöhäiskampakeramiikkaan (3800–3000 eaa). Näistä jokainen on edelleen jaettu vanhempaan ja nuorempaan alaryhmään. Lisäksi tunnetaan alueellisia ryhmiä, kuten Jäkärlän ryhmä Lounais-Suomessa ja Säräisniemen keramiikka Pohjois-Suomessa.
Kampakeraaminen kulttuuri hautasi vainajansa punamultahautoihin. Vainajan mukaan annettiin käyttöesineitä ja koruja. Pohjois-Euroopan vanhin ihmistä esittävä figuuri on löydetty Vantaan Jokiniemestä //www.nba.fi/fi/arkeologia).
Tyypillisen kampakeramiikan aikana Suomeen tuotiin etelästä ja kaakosta suuria määriä piikiveä, josta tehtiin teriä ja kärkiä. Kampakeraamisen ajan ihmiset tunsivat jousen ja nuolet aseena.
Keski- ja myöhäisneoliittinen kausi
Noin 3200 eaa etelästä, Baltiasta alkoi Lounais- ja Etelä-Suomeen levitä nuorakeraaminen kulttuuri (vasarakirveskulttuuri), joka syrjäytti tai sulautti aikaisemman kulttuurin. Kulttuuripiiri vaikutti Itämeren ympäristössä ja Venäjällä. On mahdollista, että kulttuuri levisi pääosin Baltiasta. Muuttajat saattoivat olla kantasuomen puhujia, jotka toivat tullessan indoeurooppalaisia tai balttilaisia lainasanoja. Toisen tulkinnan mukaan maahanmuuttajat olivat indoeurooppalaisia. Tulokkaita oli ehkä vain jokunen sata tai tuhatkunta. Siten vasarakirveskulttuuri on ehkä levinnyt pikemminkin kulttuurilainana kuin väestön liikkumisen myötä.
Kulttuurin tärkeitä sota-aseita tai seremoniallista esineitä, vasarakirveitä, on löydetty Suomesta noin 900 kpl. Suomeen kehittyivät omat vasarakirvestyyppinsä. Keramiikka oli erilaista: astiat olivat pienempiä, tasapohjaisia ja vain yläosastaan koristeltuja. Koristeena on päällekkäisiä nuoranpainaumia. Haudoissa vainaja peitettiin joskus turkiksilla ja tuohilla, punamultaa ei käytetty.
Nuorakeraaminen kulttuuri viljeli mahdollisesti viljaa kaskiviljelynä tai hoiti karjaa. Suomessa vasarakirveskulttuurin koillisraja kulki noin Kokkolan–Tampereen–Viipurin linjaa seuraillen. Pohjoispuolella elivät ns. asbestikeramiikkaa käyttävät ihmisryhmät. Asbestikuitujen sekoittaminen keramiikan sideaineeksi lienee Saimaan alueella kehitetty tekniikka. Sisämaan asukkaat pitivät yhteyksiä rannikon myöhäiskampakeraamisen ja Pyheensillan kulttuurien kanssa.
Sisämaan asbestikeramiikka koostuu Kierikin ja Pöljän keramiikasta. Ilmeisesti nämä ryhmät myös asuttivat Perämeren rannikon. Jokien suihin muodostui laajoja asuinpaikkavalleista koostuvia asuinpaikkoja. Nämä kylämäiset asuinpaikat saattoivat olla ympärivuotisia. Saariston kivikkoihin ilmestyi ns jätinkirkkot, nämä ovat suuria vallimaisia rakenteita. Jätinkirkot saattoivat toimia hylkeenpyytäjien leireinä. Läpimitaltaan 60-metrinen Pattijoen Kastelli on maan suurin jätinkirkko.
Lounaissuomalaista Pyheensillan ryhmää (2900–2400 eaa) pidetään usein kampakeramiikan tradition viimeisenä vaiheena. Löytöjä on mm. tehty Mynämäen Pyheensillasta.
Kiukaisten kulttuuri (2400–1500/1300 eaa) syntyi yleisen käsityksen mukaan neoliittisen kivikauden viimeisessä vaiheessa nuorakeraamisen väestön sekoittuessa Pyheensillan kulttuurin väestöön. Pyyntitalous oli yhä vallalla, mutta kaskiviljely alkoi levitä Länsi- ja Etelä-Suomeen. Kiukaisten kulttuurin asuinpaikkoja on tavattu rannikoilla Satakunnasta ja Etelä-Pohjanmaalta Viipuriin.
Porin Tuorsniemestä on löydetty 1900 eaa aikainen lehmuksen niinestä sidottu verkko, jossa on yli 800 männynkaarnakohoa. Verkkoja on mahdollisesti käytetty hylkeiden pyyntiin luisten harppuunoiden ohella. Skandinaviasta tuodut piisirpit, jauhin ja survinkivet todistavat maataloudesta ja asuinpaikoilta on löydetty ohranjyviä. Varmat merkit maataloudesta ovat kivi- ja pronssikauden vaihteesta 2000–1500 eaa. Naudan ja lampaan luut viittaavat karjanhoitoon. Itämeren grönlanninhylje pyydystettiin sukupuuttoon näihin aikoihin.
Ahvenanmaalla ovat edustettuina kaikki kampakeramiikan vaiheet ja vasarakirveskulttuuri. Lännestä saapui uusia asukkaita, joka kuuluvat skandinaaviseen kuoppakeraamiseen kulttuuriin, joka tunsi myös maanviljelyksen. Merkittävin kuoppakeraaminen asuinpaikka on Jomalan Jettböle, josta on löydetty Suomen ainoa kivikautinen luuranko, 160 cm mies ja runsaasti savi-idoleita.
Pronssikausi
Suomen pronssikausi alkoi 1500 eaa. Pronssiesineiden löydöt sijoittuvat lähinnä rannikkoalueelle, jonne ne saapuivat läntisten siirtolaisten mukana. Pronssiesineet olivat kauppatavaraa, vaikka Pohjois-Suomessa on ollut omaakin pronssintuotantoa. Maanviljelys muuttui yhä tärkeämmäksi ja taloja alettiin rakentaa. Tärkeä esimerkki tästä on Nakkilan Rieskaronmäen asuinpaikka. Viljoista viljeltiin ohraa ja vehnää, kotieläiminä olivat naudat, lampaat, vuohet ja siat. Hautausta alettiin tehdä kiviröykkiöihin, ns. hiidenkiukaisiin. Hautoihin pantiin harvoin esineitä. Läntisen pronssikulttuurin alueella Satakunta ja Kokemäenjoen suisto näyttäytyy eräänlaisena keskusalueena. Alueella esiintyy huomattavan monumentaalisia röykkiöitä ja Suomen oloissa myös merkittävä pronssiesineiden löytökeskittymä.
Itä- ja Pohjois-Suomeen pronssiesineet tulivat idästä. Itäiset valumuotit kuitenkin todistavat myös paikallista pronssinvalantaa esiintyneen. Huomattava keskittymä esiintyy Suomussalmella. Saven valamiseen alettiin käyttää kangasmuottia, josta tavasta juontuu nimi tekstiilikeramiikka. Tekstiilikeramiikka on lähtöisin idästä, Volga– ja Okajokien suomalais-ugrilaiselta alueelta. Siitä syntyi paikallisia muunnoksia, joita tehtiin vielä rautakauden alussa.
Metallikauppa lisäsi rannikon ja sisämaan välisiä yhteyksiä. Polttohautaus ja röykkiöhaudat levisivät itäisenkin kulttuurin alueelle. Näitä hautoja on ryhdytty myöhemmin kutsumaan lapinraunioiksi. Saamelaisiin niillä ei silti ole välttämättä yhteyttä.
Rautakausi
Varhaisrautakausi
Rautakausi alkoi Suomessa 500 eaa. Rautaa saattoi valmistaa järvi- ja suomalmista, joten metalliesineiden saatavuus parantui selvästi ja raudankäyttö levisi nopeasti eri puolille maata. Raudanvalmistus tunnetaan suurten kuonaröykkiöiden vuoksi. Aikaa noin vuosina 500–0 eaa kutsutaan esiroomalaiseksi ajaksi. Tälle ajalle kuuluvien löytöjen määrä on pieni, mutta riittää todistamaan Suomen alueen olleen jatkuvasti asuttu. Väestö elätti itsensä sekataloudella, johon kuuluivat vaihtelevissa määrin viljanviljely, karjanhoito, kalastus, hylkenpyynti ja metsästys.
Vuosina 0–200 jaa. muutamat Rooman valtakunnassa valmistetut esineet löysivät tiensä Suomeen asti. Aikaa nimitetään vanhemmaksi roomalaisajaksi. Esineiden laittaminen hautoihin yleistyy nyt ja siten arkeologinen löytöaineisto kasvaa ja monipuolistuu. Kalmistoja eli hautapaikkoja tunnetaan lähinnä Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rannikoilta, Kokemäenjoen suulta, Etelä-Pohjanmaalta sekä joitakin Oulun seuduilta. Asutusta oli kuitenkin epäilemättä muuallakin.
Korut ovat usein Baltiasta ja aseet germaanisia. Rannikoille on ehkä tullut siirtolaisia Baltiasta ja Skandinaviasta. Vaatteissa käytetään viimeistään nyt villaa. Etelärannikolla hautaukset alettiin tehdä ilmeisesti Virosta omaksuttuihin kivikehiin eli tarhoihin, joihin vainajat haudattiin poltettuina tai polttamattomina. Sisämaassa elintapa säilyi vanhakantaisena. Nuorempana roomalaisaikana noin vuosina 200–400 jaa. kalmistoja alkoi ilmaantua myös sisämaahan, varsinkin Kokemäenjoen latvoille.
Keskirautakausi
Kansainvaellusaikana (vuodet 400–550) maanviljelys laajeni etenkin sisämaassa ja metallien käyttö lisääntyi. Kultaesineitä alkaa ilmaantua, joskin Suomessa niiden määrä on hyvin pieni. Aseistus on germaanista. Hautaus tehtiin usein suuren keskuskiven ympärille koottuun kiviröykkiöön polttohautauksena. Etelä-Pohjanmaalta on varsin rikkaita löytöjä. Tärkeä löytöpaikka on Vöyrin Gulldynt mistä on löydetty huomattavan suuri määrä eläinornamentein koristeltuja tuontiesineitä. Löytöihin kuuluu myös kultarahoja ja renkaita. Sikäläinen asutus rikastui ehkä turkiskaupalla. Erämaiden tuotteita hankittiin sisämaasta ja Lapista ja välitettiin edelleen rannikkoseutujen kautta.
Ahvenanmaalla saapui vuoden 500 tienoilla uusi hautausmuoto, hautakummut, mahdollisesti uudisasutuksen mukana. Pakanallinen hautaustapa päättyy 1000-luvulla. Ahvenanmaa ruotsalaistui lopullisesti viikinkiajalla.
Merovingiaikana (vuodet 550–800) Suomeen muodostui oma kulttuuri, joka laajeni myös Savoon ja Karjalaan. Haudoissa on paljon kalliita aseita. Koruissa alkaa tulla esiin oma muoti. Hautaus tehtiin edelleen useimmiten röykkiöön tai ns. polttokenttäkalmistoon. Ala-Satakunnassa, Euran ja Köyliön alueilla, alettiin 500-luvulla haudata ihmisiä maakuoppiin, mahdollisesti kristinuskon vaikutuksesta. Aikakauden erikoispiirre ovat rikkaasti varustellut asehaudat, jotka viittaavat jonkinlaisen "yläluokan" olemassaoloon. Eräiden tutkijoiden mukaan Suomen alueen sosiaalisen johtokerroksen jäsenillä oli merovingiajalla tiiviit yhteydet Keski-Ruotsissa ja Etelä-Skandinaviassa kehittyvien valtiomuodostumien johtajiin.
Isonkyrön Orismalan kylän Leväluhdasta on löydetty noin vuosina 600–650 suohon haudatut sadan vainajan jäännökset, pronssikattila ja koruja. Ihmiset olivat lyhytkasvuisia, miehet keskimäärin vain 158 cm ja naiset 147 cm. Mukana on lapsia ja vanhuksia ja eri-ikäisiä eläimiä. Ei tiedetä, miten tyypillisiä rautakauden ihmisiä pienikokoiset "leväluhtalaiset" olivat - huomattavasti kookkammistakin yksilöistä on viitteitä muilla löytöpaikoilla. Kallon muodon perusteella "levähuhtalaiset" tai "muinaiskyröläiset" eivät näytä muistuttaneen geneettiseltä perimältään sen paremmin nykyisiä suomalaisia, saamelaisia kuin skandinaavejakaan. Sirpaleinen ja niukasti tutkittu ihmisluuaineisto ei kuitenkaan salli kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Ainoa Leväluhtaa muistuttava löytöpaikka on Vöyrin Käldamäki josta on löydetty kuuden vainajan jäännökset. Käldämäki ajoittunee suurin piirtein samalle ajalle kuin Leväluhta. Leväluhta on lähde kun taas Käldämäki on ollut umpeutuva merenlahti.
Myöhäisrautakausi
Viikinkiaikana (noin vuodet 800–1025) kauppa ja yhteydet vilkastuivat ja kaupunkimaisia asutuksia alkoi syntyä Itämeren piirissä. Aseet ovat joskus kotoisin manner-Euroopasta ja korut idäntien hopeaa. Asutus tihentyi varsinkin Savossa ja Karjalassa, mutta kalmistot katosivat Uudeltamaalta ja Etelä-Pohjanmaalta. Se, tarkoittaako kalmistojen häviäminen asutuksen katoamista, on vilkkaan keskustelun aihe. Viikinkiajan lopulla polttohautauksesta siirryttiin yleisesti ruumishautaukseen, mikä lienee merkki kristillisten tapojen vähittäisestä omaksumisesta. Pysyvän asutuksen alueella vallitsi suhteellisen yhtenäinen kulttuuri. Skandinaviassa viikinkiaika on esihistoriallisen kauden viimeinen jakso. Itämerellä tärkeimmät kauppakaupungit olivat Mälar-järven Birka Keski-Ruotsissa, Etelä-Jyllannin Hedeby Tanskassa ja Oslovuonon Kaupang Norjassa. Aikakauden vilkkailla kauppareiteillä liikkui luultavasti pieniä määriä Suomenkin alueen asukkaita.
Hämeenlinnan Varikonniemessä, Vanajaveden rannalla, on tutkittu suurta huomiota herättänyttä rautakautista asuinpaikkaa. Kaivauksen suorittaneiden arkeologien mukaan paikalla oli jäänteitä jonkinlaisesta puolustusvallista ja laiturista, joskin näitä tulkintoja on epäilty. Paikka oli tärkeiden vesireittien risteyksessä. Alueella oli usean toistensa kanssa näköyhteydessä olevan muinaislinnan ketju. Varikonniemeä on luonnehdittu muinaiskaupungiksi ja siitä on käytetty venäläisestä kronikasta lainattua nimeä "Vanain kaupunki". Toisten tutkijoiden mielestä kyseessä on kuitenkin ollut melko tavanomainen rautakautinen asuinpaikka, jonka yhteydessä epämääräisen "kaupunki"-termin käyttöön ei ole aihetta. Suomen kielessä kauppaan viittaava sana "kaupunki" kuitenkin jo tunnettiin.
Viimeinen rautakauden jakso Suomessa on ristiretkiaika (n. 1025/1050–1150/1300). Muualla pohjoismaissa tämä jakso luetaan jo keskiajaksi. Ristiretkiajan päättyessä Suomi on kasvanut osaksi katolista kristikuntaa ja Ruotsin valtakuntaa.
Muinaislinnoja rakennettiin myöhäiseltä rautakaudelta 1300-luvulle. Ne yhdistetään ristiretkiajan ja keskiajan sotilaalliseen rauhattomuuteen. Varsinkin varhaisempi tutkimus näki niissä merkkejä myös yhteiskunnan järjestäytymisestä jonkinlaisen maakunnallisen hallinnon tasolle. Monet nykytutkijat suhtautuvat tähän kuitenkin skeptisemmin. Muinaislinnoja tunnetaan Suomessa noin 90. Ne rakennettiin vaikeapääsyisille paikoille kallioiden tai kukkuloiden päälle tai veden ympäröimille kukkuloille. Linnoihin rakennettiin valleja kivestä ilman laastia, maasta ja hirsistä.
Rautakauden väkiluvusta on mahdoton esittää tarkkaa arviota, mutta luultavasti se laskettiin kymmenissä tuhansissa.
Kirjallisuutta
- Torsten Edgren: Den förhistoriska tiden. Kirjassa Finlands historia 1, Espoo 1993.
- Matti Huurre: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Helsinki 1979, uudistettu laitos 1995.
Katso myös
"Suomen esihistoria"