Suomen sosialidemokraattinen puolue

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP) on yksi Suomen suurimmista puolueista. Se perustettiin 1899 nimellä Suomen työväenpuolue. Puolue omaksui vuoden 1903 Forssan kokouksessa sosialistisen marxilaisen puolueohjelman ja otti tärkeimmäksi tavoitteekseen yleisen äänioikeuden saamisen.

Suomessa vallitsevassa vasemmisto-oikeisto-jaottelussa sitä pidetään vasemmistolaisena, sosiaalidemokratiaa edustavana puolueena. SDP korostaa arvoina demokratiaa ja solidaarisuutta ja yhteisvastuuta ja ihanteenaan vapautta, tasa-arvoa, yhteistyötä, rauhaa ja puhdasta ympäristöä.

SDP on kiinteässä yhteistyössä Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön kanssa. Puolue on Sosialistisen internationaalin jäsen. Euroopan parlamentissa SDP kuuluu Euroopan Sosialidemokraattisen Puolueen ryhmään. Vuoden 2003 vaalien jälkeen SDP:llä on 53 kansanedustajaa ja kolme europarlamenttiedustajaa. SDP:n puheenjohtaja 10. kesäkuuta 2005 lähtien on ollut Eero Heinäluoma.

Puolueen nimi kirjoitetaan yhdellä a-kirjaimella historiallisista syistä, vaikka sana "sosiaalidemokratia" kirjoitetaankin kahdella a:lla.

Historiaa

Puolue perustettiin 1899, jolloin sen nimi oli Suomen Työväenpuolue. Jo 1900-luvun alussa puolue esitti vaatimuksia torpparikysymykseen, työllisyyden hoitoon, työläisten aseman parantamiseen, sananvapauteen ja 8-tuntiseen työpäivään Suomen Työväenpuolueen ohjelma 1899 www.sdp.fi linkki. Puolueen nimi vaihdettiin Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi Forssassa 1903 pidetyssä puoluekokouksessa. Bobrikov kielsi puoluetta käyttämästä nimeä ”sosialidemokraattinen”, mutta tätä kieltoa ei suinkaan noudatettu. Samalla hyväksyttiin myös Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen mallin mukainen maltillisen marxilainen ohjelma, joka oli voimassa vuoteen 1952. Ohjelman välittömät vaatimukset ovat toteutuneet lukuunottamatta koulujen uskonnonopetuksen lakkauttamista Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ohjelma 1903 www.sdp.fi linkki.

Venäjän vuoden 1905 vallankumous ja Suurlakko joukkoprotesteineen toi Suomeen yksikamarisen 200-paikkaisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, joka oli SDP:n ohjelman vaatimuslistalla Sinä päivänä koneet seisahtuivat Uutispäivä Demari 1.11.2005 linkki. Sosialidemokraattiselle puolueelle tapahtumat olivat suuri voitto ja siihen liittyi runsaasti sivistyneistöä, ns. marraskuun sosialistit.

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa SDP nousi välittömästi suureksi puolueeksi, ja vuoden 1916 vaaleissa se sai enemmistön, 103 paikkaa. Tämän seurauksena Suomeen nimitettiin maailman ensimmäinen sosialistienemmistöinen senaatti (puolet ministereistä tosin oli porvareita), puheenjohtajanaan Oskari Tokoi. Tämä SDP:n hallitsema eduskunta hyväksyi Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen kesällä 1917 valtalain, jossa eduskunta julistettiin korkeimman vallan haltijaksi Suomessa. Tämän seurauksena Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan ja kesän 1917 SDP:n enemmistö muuttui lievän vaalitappion jälkeen vähemmistöksi. Seuraava senaatti oli täysporvarillinen. Eduskunta jätti siitä lähtien SDP:n yritykset parlamentaariseen vaikuttamiseen huomiotta ja yhteiskunnallinen jännitys kiristyi syksyn aikana johtaen tammikuussa 1918 avoimeen luokkasotaan (kuten asia punaisella puolella tuolloin ymmärrettiin).

Suomen sisällissodassa punaisen puolen hallitukseen, Kansanvaltuuskunnan, kuului sosialidemokraattien jäseniä ja suuri osa puolueen jäsenistä toimi punaisten puolella. Muodollisesti puolueorganisaatio ei tehnyt päätöstä vallankumoukseen ryhtymisestä vaan aloite liukui radikaaleille bolševistismielisille alaorganisaatioille. "Vallankumouksen" kerran alettua usempien puoluetoimitsijoiden oli kuitenkin hankala asettua puolueettomiksi ja he muodostivatkin merkittävän osan punaisesta siviilihallinnosta. (Myöhemmässä historiankirjoituksessa punaisten intoa siviilihallinnon järjestämiseen on pidetty eräänä syynä tappiolle sodassa.) Tästä huolimatta monet jäsenistä ja johtohenkilöistä kuitenkin jättäytyivät sivuun punaisten tominnasta. Sisällissodan alettua puolueorganisaation toiminta käytännössä lakkasi ja sodan päättyessä monet puolueen johtajista ja aktiiveista pakenivat Venäjälle. Tuhansia puolueen jäseniä ja kannattajia kuoli taisteluissa, teloituksissa ja vankileireillä. Syksyllä 1918 punaisten toiminnasta sivussa olleet puoluejohdon jäsenet käynnistivät kuitenkin SDP:n toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla. Jo seuraavissa vaaleissa 1919 kannatus osoittautui suunnilleen aiemman kaltaiseksi.

Venäjälle paenneet entiset SDP:n aktiivit perustivat elokuussa 1918 Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen (SKP), joka otti lähtökohdakseen Venäjän bolševikkien mallin mukaisen vallankumousohjelman. SKP joutui kuitenkin toimimaan Suomessa maanalaisena tai peiteorganisaatioiden kautta.

Vasemmisto perusti oman organisaationsa jäätyään vähemmistöön SDP:ssä. 1920-luvulla kommunistien ja vasemmistososialistien julkinen Suomen Sosialistinen Työväenpuolue (SSTP) seuraajajärjestöineen vei eduskuntavaaleissa osan SDP:n paikoista. Suomen sosialidemokraattinen nuorisoliitto (SSN) ja Suomen sosialidemokraattinen naisliitto valitsivat liittolaisekseen SSTP:n. Myös Suomen ammattijärjestön (SAJ) enemmistö oli SSTP:n kannattajilla. 1930-luvulla valtiovalta esti tehokkaasti kommunistien ja vasemmistososialistien yritykset osallistua vaaleihin, SDP:n kannatus ja paikkamäärä eduskunnassa nousi jälleen selkeästi. 1930-luvun puolivälistä alkaen SKP kehotti kannattajiaan tukemaan SDP:tä soveltaessaan Kominternin kansanrintamapolitiikkaa Suomen oloihin.

Sekä talvisota että jatkosota aiheuttivat SDP:n sisällä ristiriitoja, kun osa puolueen kansanedustajistakin asettui kritisoimaan Suomen ulkopolitikkaa. 1940 puolueen eduskuntaryhmästä erotettiin kuusi kansanedustajaa, jotka muodostivat Sosialistisen eduskuntaryhmän ja tulivat tunnetuksi "kuutosina". Jatkosodan aikana SDP:hen muodostui niin sanottu rauhanoppositio. Sotien päätyttyä edellä mainitut ryhmät ja suuri joukko SDP:n perusjärjestöjä liittyi perustettuun Suomen kansan demokraattiseen liittoon (SKDL).

Ns. vaaran vuosien aikana SDP:n–SKDL:n kamppailu keskittyi erityisesti ammattiyhdistysliikkeen sisälle, taistelu päättyi yleisesti ottaen sosiaalidemokraattien voittoon.

SDP:n ja kansandemokraattien suuri vedenjakaja toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen useita vuosikymmeniä oli itsenäisyystahto, sen sijaan maansisäinen sosialisointitahto yhdisti. SDP liittoutui kuitenkin ennemmin konservatiivisen oikeiston (Kansallinen Kokoomus) kanssa, esimerkiksi Urho Kekkosta vastaan, kuin sosialististen aateveljiensä kommunistien kanssa. Tätä kokoomuksen-sosiaalidemokratian liittoa on kutsuttu aseveliakseliksi Aseveliyhteistyö käytäntönä ja optiona Jarkko Vesikansa Työväentutkimus 2005 työvaenperinne.fi linkki. Erityisen merkittäväksi akseli nousi teollisuuspaikkakunnilla (mm. Tampereella), joissa Maalaisliiton kannatus oli vähäinen. Näillä paikkakunnilla kokoomuksen-SDP:n akseli on pitänyt muut puolueet poissa paikallishallinnon merkittäviltä paikoilta vuosikymmenten ajan.

SDP:n sisäiset ristiriidat kuitenkin jatkuivat. 1950-luvun lopulla niin sanotut skogilaiset (sittemmin jyrkentymisen jälkeen niin sanotut simoslaiset) irtaantuivat SDP:stä ja perustivat 1959 Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattisen liiton (TPSL) SDP:n hajaannuksella oli pitkät varjot Uutispäivä Demari 16.6.2006 www.demari.fi linkki . Ammattiyhdistysliikkeessä tämä näkyi SAJ:n syntymisenä demarivetoisen SAK:n rinnalle.

Suuri osa TPSL:n kannattajista siirtyi takaisin SDP:hen jo 1960-luvun puolivälissä ja pääosa viimein 1972Hajaannukseen ja eheyteen Uutispäivä Demari 15.6.2006 linkki. Välirikko liittyi olennaisesti suhtautumiseen Neuvostoliittoon ja yhteistyöhön kommunistien kanssa. Väinö Tannerin ja Väinö Leskisen johtamassa SDP:ssä oli 1950-luvulla suorastaan antikommunistisia piirteitä, mutta Kekkosen toisen presidenttikauden aikana suhteet Neuvostoliittoon lientyivät ja puolue sai ulkopoliittisen hallituskelpoisuuden. Rafael Paasion johdolla SDP alkoi järjestelmällisesti rakentaa hyviä suhteita Neuvostoliittoon. Näkyvä osoitus tästä oli asettuminen Urho Kekkosen taakse presidentinvaaleissa 1968. Osaltaan tämä liittyi Neuvostoliiton sisäiseen kehitykseen, jossa Nikita Hruštševin ideologinen ulkopolitiikka sai vuodesta 1964 lähtien väistyä Leonid Brežnevin edustaman status quota korostaneen pragmaattisemman suuntauksen tieltä. Samalla Neuvostoliitto tarkasti asennettaan sosiaalidemokratiaa kohtaan.

1960-luvun alun alamaissa eletyn kauden jälkeen SDP saavutti 1966 huomattavan vaalivoiton, josta alkaen se on ollut Suomen kahden suurimman puolueen joukossa (yleensä suurin) sekä hallituspolitiikan kulmakiviä, minkä vuoksi sitä on kutsuttu valtionhoitajapuolueeksi. Hallituksessa SDP on istunut 1970-luvulta nykyhetkeen (vuonna 2006) vain vähäisin katkoksin, joista merkittävin on ollut Esko Ahon porvarihallitus vuosina 1991-1995.

SDP nykyään

SDP:n kannattajia asuu tilastollisesti paljon suurimmissa kaupungeissa ja teollisuuskaupungeissa. Vuoden 2006 presidentinvaaleissa puolueen presidenttiehdokas oli Tarja Halonen, joka valittiinkin uudelle kaudelle.

Eduskuntavaaleissa puolue on saanut suurimman kannatuksen Pohjois-Karjalan ja Kymen vaalipiireistä, joissa sosialidemokraattien kannatus on ollut noin 35% - 40% äänistä.