Suomalaiset

Suomalaiset ovat itämerensuomalainen kansa, jonka pääasiallinen asuma-alue sijaitsee nykyisen Suomen valtion alueella.

Suomalaiset etnisenä ryhmänä

Etninen suomalaisuus voidaan määritellä suomen kieleen ja Suomen kansallisvaltioon kohdistuvaan samaistumiseen perustuvaksi etniseksi identiteetiksi eli kansallisuudeksi. Suomalaiset katsovat omaavansa oman erityisolemuksen ja muodostavat siten kansan eli etnisen ryhmän. Suomen sisällä suurella osalla ihmisistä on myös erityinen pääasiassa asuinpaikan, murteen ja syntyperän mukaan määräytyvä paikallis- tai kotiseutuidentiteetti sen sijaan, että he kokisivat itsensä vain yleisesti suomalaisiksi. Näistä alueellisista ryhmistä ja murreryhmistä on 1800-luvulta lähtien monesti käytetty nimitystä "heimo".

Suomalaisiksi kutsuttuja tai sellaisiksi itseään kutsuvia ihmisiä asuu myös Suomen ulkopuolella. Heitä kutsutaan ulkosuomalaisiksi. Merkittäviä ulkosuomalaisryhmiä asuu muun muassa:

Ruotsin Länsipohjassa ja Tukholman läänissä (ruotsinsuomalaiset)
Venäjän federaation alueella Inkerissä (inkerinsuomalaiset) ja Karjalan tasavallassa
Norjan Ruijassa (kveenit)
Pohjois-Amerikassa (amerikansuomalaiset)
Australiassa.

Ulkosuomalaiset mukaan lukien suomalaisia sanotaan olevan noin kuusi miljoonaa. Valtaosa näistä puhuu äidinkielenään suomea. Lisäksi Suomessa elää noin 300 000 ruotsia äidinkielenään puhuvaa suomenruotsalaista.

Suuri osa ulkosuomalaisista on kuitenkin omaksunut jonkin muun kielen (esimerkiksi ruotsin, englannin tai venäjän), mikä usein on johtanut suomalaisen identiteetin hälvenemiseen ja valtaväestöön sulautumiseen.

Suomalaisten lähimpiä sukulaiskansoja ovat itämerensuomalaisen kielisukulaisuuden perusteella karjalaiset, inkerikot, liiviläiset, vatjalaiset, vepsäläiset ja virolaiset.

Geneettisesti suomalaiset ovat läheisempää sukua luoteiseurooppalaisille kuin etäisille uralilaisille kielisukulaisilleen, joita ovat esimerkiksi unkarilaiset, samojedit tai Pohjois- ja Itä-Venäjän suomensukuiset kansat. Suomalaisten perimässä on yhteyttä myös virolaisiin, balttilaisiin ja vähäisessä määrin saamelaisiinkin populaatioihin. Eräiden tutkimusten mukaan suomalaisten keskuudessa vaaleahiuksisten osuus väestöstä on korkein kaikista maailman maista. ^*.

Suomalainen kansallistunne ja sen perusteet

Katso myös: Suomenmielisyys

1800-luvulla merkittävin poliittinen aate oli nationalismi eli kansallisuusaate. Suomessa poliittisen kansallismielisyyden johtohahmo oli J. V. Snellman. Ideologia edellytti kielellisesti, kulttuurisesti ja kansallisesti yhtenäistä ryhmää, joka synnyttää yhtenäisen kansakunnan. Synnytettyyn suomalaiseen identiteettiin yhdistyy usein ajatus suomalaisten erityisestä ja omalaatuisesta mielenlaadusta, kulttuurista ja niihin perustuvasta yhteenkuuluvuudesta.

Suomalaista kansallisylpeyttä vahvistaa nykyisin käsitys Suomesta kehittyneenä korkean teknologian, hyvän koulutuksen ja vauraan elintason yhteiskuntana. Toisaalta suomalaisten sanotaan kärsivän heikosta kansallisesta itsetunnosta. Tämän syitä lienevät ainakin maan pieni koko ja tunne avuttomuudesta suurempien ja vahvempien naapurien, erityisesti Venäjän, rinnalla.

Toiseen maailmansotaan (1939–1945) yhdistetyt sankarilliset ja traagiset muistot vaikuttavat yhä melko voimakkaasti suomalaisten kansallistunteeseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa esiintyvä kollektiivisen muistamisen kulttuuri on kiinnittänyt erittäin suuren huomion sota-aikaan.

Varsinkin menneinä aikoina menestys urheilu- ja kauneuskilpailuissa lujitti suomalaisten käsitystä itsestään "miehekkäiden miesten" ja "vahvojen, mutta kauniiden naisten" kansana. Myös luterilaisella uskolla on ollut suuri merkitys suomalaiselle identiteetille, joskin se on jossain määrin hiipunut. Kansallisromanttisessa ajattelussa suomalaisuuteen on yhdistetty mielikuvia jonkinlaiseksi sankariajaksi mielletystä kalevalaisesta muinaisuudesta, josta joidenkin suomalaisen mentaliteetin ja elämäntavan peruspiirteiden on ajateltu juontuvan.

Suomalaisten historia

Suomalaisten esihistorialliset juuret

Suomen asutus keskiajan alussa.png | Suomen kielen ja suomalaisten geneettisten esivanhempien alkuperä on hämärän peitossa, eikä siitä olla päästy yksimielisyyteen. On kuitenkin jokseenkin varmaa, että suomen kielen esimuotoja puhuttiin Suomessa ja sen lähialueilla jo esihistoriallisena aikana. Muinaisuudessa eläneitä ihmisiä voidaan kuitenkin nimittää suomalaisiksi vain kielitieteellisessä merkityksessä. "Suomalaisuus" tuskin oli hallitseva osa heidän identiteettiään eivätkä he välttämättä tunteneet koko käsitettä. Nämä "muinaissuomalaiset" samastuivat otaksuttavasti lähinnä sukuunsa, perheeseensä, kyläänsä tai paikallisyhteisöönsä.

Ensimmäiset maininnat, joiden uskotaan koskevan suomen tai saamen kielten varhaisten muotojen puhujia, löytyvät antiikin kirjallisuudesta. 100-luvulla Tacitus kertoo Germania-teoksessa pohjoisesta ja alkeellisesta fennit-heimosta: nimi tarkoittaa ilmeisesti Fennoskandian metsästyksen ja kalastuksen varassa elävää väestöä, jonka voinee yhdistää lähinnä saamelaisten esivanhempiin. Vuonna 551 Jordanes mainitsee fennit ja skrerefennit, joiden merkitys on epäselvä. 600-luvulta peräisin oleva anglosaksinen tekstikatkelma Widsith kertoo Caelicin hallitsevan "finnejä". Koska tällaiset hämärät kirjalliset maininnat eivät kerro Suomen tuolloisista oloista oikeastaan yhtään mitään, Suomen esihistoriaa tutkitaan ennen kaikkea arkeologian keinoin.

Rautakauden loppuvaiheessa Suomen alueen asukkaat jaetaan karkeasti kolmeen pääryhmään. Lounaissuomalaiset asuivat Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa, hämäläiset Hämeessä ja karjalaiset Laatokan Karjalassa. Väliin jäi Etelä-Savon asutusalue sekä erämaa-alueita, joiden väestö on perinteisesti ja ehkä liiankin kaavamaisesti yhdistetty saamelaisiin. Heitä kutsuttiin kansanperinteessä lappalaisiksi.

On mahdollista, että asutusalueiden maantieteellinen ero, joka ristiretkiajalla yhdistyy myös tiettyihin esinekulttuurin eroihin, oli yhteydessä jonkinlaisten "heimoidentiteettien" muodostumiseen. Tästä on kuitenkin vaikea saada varmuutta. Suomalaisten jako (varsinais)suomalaiseen, hämäläiseen ja karjalaiseen kantaheimoon on viime kädessä historiantutkijoiden ja kielitieteilijöiden tekemä luokitus, jonka suhde luokiteltujen ihmisten omiin identiteetteihin on ollut mutkikas. Alun perin sukulaisia tarkoittanut sana "heimo" on saanut nykyisen merkityksensä vasta 1800-luvulla saksan kielen Stamm-sanan käännöksenä.

Suomalaiset Ruotsin vallan ajalla

Suomi- ja suomalaisuuskäsitteiden kehitystä voidaan seurata historiallisissa lähteissä keskiajalta lähtien. Suomi-nimen varhaisin tunnettu merkitys oli suunnilleen nykyistä Varsinais-Suomea vastaava alue. Nimi laajeni vähitellen tarkoittamaan maantieteellistä ja kirkkohallinnollista kokonaisuutta, joka vastasi karkeasti nykyisen Suomen aluetta. Suomen alueen poliittinen, taloudellinen ja kirkollinen eliitti saattoi toisinaan olla oppositioasemassa Ruotsiin nähden. Tällöin kyse oli kuitenkin luultavasti eliitin yhteisiin intresseihin perustuvasta regionalismista, ei kansallistunteesta tai suomenkieliseen rahvaaseen samaistumisesta.

1700-luvulta lähtien alettiin yhä useammin tehdä käsitteellinen ero Suomen alueen suomen- ja ruotsinkielisen rahvaan välillä, mutta eron merkitystä ei pidä liioitella. Suomenkielisen kansanosan tapoihin, kieleen ja historiaan kohdistuva tieteellinen mielenkiinto kasvoi, mutta suomalaisuuteen ei vielä yhdistetty samanlaisia kulttuurisia ja poliittisia merkityksiä kuin nykyisin. Suomen ruotsinkielisen sivistyneistön keskuudessa on tosin 1700-luvulla jo nähty merkkejä jonkinlaisesta suomalaisesta tai suomenmaalaisesta identiteetistä. Suomenkielisen talonpojan identiteetille merkittäviä olivat kuitenkin kotipitäjä, sosiaalinen asema ja uskonto, suomalaisuus tuskin niinkään. Suomen kielen puhuminen määritti puhujansa yhteiskunnallisen aseman, mutta kieleen ei suhtauduttu ideologisesti tai tunteikkaasti kuten myöhemmässä nationalismissa. Karjalassa luterilaiset suomalaiset ja ortodoksiset karjalaiset talonpojat nimittivät toisiaan "ruotseiksi" ja "ryssiksi" kielisukulaisuudesta huolimatta. 1700-luvun suomalainen separatismi oli ruotsinkielisen upseeriston ajama hanke, jonka kannatus jäi mitättömäksi.

Kaksikielisyys oli melko yleistä ja ruotsin kieli jatkoi yleistymistään 1800-luvun puolelle saakka. Varsinkin sosiaalista nousua kokeneet ihmiset siirtyivät säännönmukaisesti suomesta ruotsiin. Tämä kehitys jatkui vielä Suomen jouduttua Venäjän keisarikunnan alaisuuteen.

Suomalainen kansallistunne muodostuu

Nykyistä merkitystään suomalaisuus alkoi saada 1800-luvun keskivaiheilla nationalismin myötä. Alettiin puhua suomalaisesta kansasta ja sen erityispiirteistä, suomalaisten yhteenkuuluvuudesta, suomenkielisen kulttuurin kehittämisestä, suomalaisten kansallisesta historiasta, veljeydestä sukulaiskansojen kanssa ja lopulta jopa suomalaisten oman kansallisvaltion perustamisesta. Yksi osa tätä prosessia oli suomalaisten jakaminen eri heimoihin lähinnä kielitieteellisin ja maantieteellisin perustein. Heimoista synnytettiin nopeasti stereotyyppiset mielikuvat, jotka elävät jossain määrin vielä tänäkin päivänä. Suomen valtakulttuuri kuitenkin luotiin länsisuomalaisuuden ja hämäläisyyden pohjalta ja suomen yleiskieli kehitettiin pääasiassa läntisistä murteista. Itäsuomalaisuus saattoi tällöin jäädä jopa syrjittyyn asemaan, vaikka Kalevalan synnyttämä Karjala-innostus eli karelianismi olikin tärkeä osa suomalaisen kansallistunteen kehitystä. Taiteen puolella kansallisromanttista suuntausta edustivat muun muassa Suomen kansalliskirjailijat J. L. Runeberg ja Sakari Topelius, säveltäjä Jean Sibelius ja kuvataiteilija Akseli Gallen-Kallela.

Suomalaisuuden vastapainona syntyi suomenruotsalainen identiteetti.

Alkuvaiheessaan nationalismi oli liberaalin porvarillisen sivistyneistön ideologiaa, mutta 1900-luvun alkuun tultaessa kansallistunne oli saanut huomattavaa merkitystä myös muiden sosiaaliryhmien keskuudessa. Nationalistisen ideologian mukaisesti suomalaisen kansallistunteen muodostuminen on nähty kansallisena heräämisenä tai itsensä löytämisenä. Toisenlaisen ajatustavan mukaan suomalaisuutta ei ollut olemassa ennen kuin se keksittiin.

Kirjallisuutta:

Rautakauden lopun kulttuurialueet:

J.-P. Taavitsainen: Ancient Hill-forts of Finland. Helsinki 1990.

Kansallisuuskäsitteet keskiajalla ja uuden ajan alussa:

Kimmo Katajala: Suurvallan rajalla. Ihmisiä Ruotsin ajan Karjalassa. Helsinki 2005.
Jukka Korpela: Viipurin linnaläänin synty. Jyväskylä 2004.

Suomalaisten heimot

Ennen yhtenäisen suomalaisen kansakunnan syntyä suomenkielinen väestö oli jakautunut kielellisesti eri murteiden puhujiin. 1800-luvulla näitä murreryhmiä alettiin ulkomaisten esikuvien perusteella kutsua romantisoivasti "heimoiksi", mikä johti erityisten heimoidentiteettien syntyyn. Nykyaikana heimorajat ovat kaventuneet ja heimoidentiteetin merkitys vähentynyt suuresti, joidenkin kohdalla jopa täysin kadonnut. Myös heimojen tyypilliset murteet ovat katoamassa, joskin myös merkkejä murteiden uudesta arvostuksesta on ilmennyt varsinkin 1990-luvulta lähtien.

Ominaislaatuisia suomalaisryhmiä on syntynyt myös maan rajojen ulkopuolelle Länsipohjaan, Ruijaan ja Inkerinmaalle.

Suomenruotsalaisuuden ja etnisen suomalaisuuden suhdetta ei voi määritellä yksiselitteisesti. Osa suomenruotsalaisista kokee kuuluvansa suomalaiseen kansaan, osa taas korostaa omaa erillisidentiteettiään eikä mielellään nimitä itseään suomalaisiksi. Useimmissa yhteyksissä suomenruotsalaisten ja etnisten suomalaisten välille ei tehdä eroa, koska kielivähemmistö on vanha ja vakiintunut osa suomalaista yhteiskuntaa eikä sen ja valtaväestön välillä ole kovin selkeitä kulttuurieroja. Suomenruotsalaisen väestön juuret juontuvat osittain kielensä vaihtaneeseen suomalaiseen väestöön, osittain ruotsalaisiin ja muunkinmaalaisiin maahanmuuttajiin.

Keskeisiä suomenkielisiä ryhmiä:

Itämerensuomalaiset kansat | Suomen etniset ryhmät