Raamattu

Raamattu on kristinuskon ja juutalaisuuden pyhä kirja. Kristittyjen käyttämä Raamattu jakaantuu Vanhaan testamenttiin ja Uuteen testamenttiin. Heprealainen Raamattu Tanakh, jota kristityt kutsuvat Raamatun Vanhaksi testamentiksi, on juutalaisuuden pyhä kirja. Tämä artikkeli käsittelee kristillistä Raamattua.

BiblenCh ubt.jpeg

Sana 'Raamattu' tulee kreikan kielen sanasta grammata eli 'kirjoitukset'. Raamatun vanha nimitys Biblia tulee puolestaan kreikan kielen sanasta (ta) biblia, 'kirjat'. Raamatun kirjoitukset ovat syntyneet noin tuhannen vuoden aikana vuosina 1400 eaa. – 125 jaa. Vanha testamentti koottiin yhteen vakiintuneeksi kaanoniksi noin vuosina 200 eaa. – 90 jaa. Uuden testamentin kokoaminen alkoi 100-luvulla jaa; vuonna 367 kirkkoisä Athanasios mainitsee kirjeessään Uuden testamentin 27 kirjan kaanonin nykyisin tunnetussa muodossaan. Raamatun alkukielet ovat heprea (suurin osa Vanhasta testamentista), aramea (osia Vanhasta testamentista) ja kreikka (Uusi testamentti).

Kuten alkuperäiset nimet osoittavat, heprealainen ja kristillinen Raamattu ovat itseasiassa kokoelma kirjoja, eräänlainen pienoiskirjasto. Protestanttisessa Raamatussa on 66 (39+27) erillistä kirjaa. Nämä kirjat on kirjoittanut noin 36 ensisijaista kirjoittajaa. Katolisen kirkon käyttämässä käännöksessä, Vulgatassa, on lisäksi seitsemän Vanhan testamentin apokryfikirjaa, ja ortodoksisessa Raamatussa lisäksi vielä kuusi muuta Vanhan testamentin apokryfikirjaa. Nämä kirjat ovat heprealaista alkuperää kuten muutkin Vanhan testamentin kirjat.

Raamattu on maailman levinnein ja myydyin kirja, ja se on myös käännetty useammalle eri kielelle kuin mikään muu kirja, yli 2100:lle kielelle.

Raamattua tutkiva tieteenhaara on nimeltään eksegetiikka.

Johdanto

Kristittyjen Raamattu koostuu kahdesta osasta: juutalaisuuden parissa syntyneestä juutalaisten pyhästä kirjasta Tanakhista, jota kristityt kutsuvat Vanhaksi testamentiksi, sekä kristinuskon parissa syntyneestä Uudesta testamentista.

Raamattu on historiallinen kirja, joka on syntynyt pitkän ajan kuluessa monissa eri ammateissa ja maissa toimineiden kirjoittajien toimesta. Osa Raamatun sanomasta on levinnyt aluksi suullisena perimätietona sukupolvelta toiselle.

Kristinuskon näkemyksen mukaan Raamattu on Jumalan ilmoitusta ja sisältää sanoman, jonka hän haluaa kertoa ihmiskunnalle. Hän haluaa ilmoittaa ihmiselle itsensä ja tiettyjä asioita maapallon, Israelin ja muiden kansojen historiasta, ihmisen syntisyydestä, sekä pelastuksesta Jeesuksen kautta, eli tien pois synnistä yhteyteen itsensä kanssa.

Tämän vuoksi Raamatusta käytetään kristinuskossa myös nimitystä "Jumalan sana" — se kuvaa ajatusta siitä, että Jumala on inspiroinut Raamatun eri kirjojen kirjoittajia heidän kirjoitustyössään. Tällöin voidaan puhua joko sanainspiraatiosta, jolloin Jumala on ohjannut kirjoittajien työtä yksittäisiä sanavalintoja myöten, tai asiainspiraatiosta, jolloin Jumala on näyttänyt vain asiat joista tulee kirjoittaa. Kristinuskossa Raamatun ei kuitenkaan katsota olevan samalla tavalla syntynyt suoran ilmoituksen tuloksena kuten islamin Koraani, sillä kristinuskon näkemyksen mukaan varsinainen "Jumalan sana" (kreik. Logos) on Jeesus Kristus, Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona.

Raamattu on jaettu kahteen osaan, Vanhaan ja Uuteen testamenttiin. Testamentti on sanana hieman harhaanjohtava — testamentilla tarkoitetaan tässä tapauksessa "liittoa", sitovaa sopimusta ja molemminpuolista sidettä, joka on vahvistettu veren vuodatuksella. Testamentit kuvaavat siis vanhaa ja uutta liittoa, jotka Jumala on tehnyt ihmiskunnan kanssa. Vanha liitto tehtiin juutalaisen kansan kanssa, ja sen merkkinä olivat ympärileikkaus ja uhritoimitukset. Uusi liitto tehtiin koko ihmiskunnan kanssa, ja sen merkkinä on ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen vastaanottaminen vapahtajaksi ja sen merkkinä otettu kaste.

Koska kristinusko on vallinnut Eurooppaa myöhäisen antiikin ajalta valistusajalle, Raamattu on vaikuttanut suuresti paitsi uskonnossa myös länsimaiseen kulttuuriin, kieleen, tieteeseen, lakeihin sekä ennen nykyaikaa myös luonnonfilosofiaan ja maailmankuvaan. Esimerkiksi lainsäädäntö Euroopassa on kehittynyt ja kehittyy yhä Raamattuun perustuvan moraalin pohjalta. Raamattu on vaikuttanut merkittävällä tavalla ajanlaskuun ja länsimaiseen kalenteriin. Myös useat sananlaskut ja sanonnat ovat raamatullista alkuperää. Raamatulliset teemat ovat myös varsin yleisiä taiteessa, kuten kirjallisuudessa, kuvataiteessa, musiikissa ja elokuvissa. Koska Raamattu on kaikkialla pääosiltaan sama, se on myös kulttuurillisen yhteyden ylläpitäjä koko maailmassa.

Valistusaika ja sen mukanaan tuoma tieteellinen vallankumous Euroopassa ja Amerikassa saivat aikaan sen, että Raamatun ja sen profetioiden jumalalliseen alkuperään ja historialliseen luotettavuuteen alettiin suhtautua skeptisesti. Jumalan ilmoituksen lisäksi useat ihmiset näkevät Raamatun kuitenkin edelleen suurena kirjallisena teoksena, joka sisältää merkittäviä moraalisia opetuksia sekä maailmankirjallisuuden valioluokkaan kuuluvia draamallisia kertomuksia ja runoutta.

Vanha testamentti

Vanha testamentti (VT) sisältää kertomuksen koko maailman synnystä ja kertoo, miten Jumala valitsi Israelin omaisuuskansakseen muiden kansojen keskuudesta ja miten hän johdatti kansaansa historian lävitse. Vanha testamentti sisältää myös runoja, mietelmiä ja ylistyksiä sekä käskyjä ja ohjeita siitä, miten ihmisten tulisi elää — tärkeimpänä juutalaisen lain ja kymmenen käskyä. Vanhan testamentin lopussa on profeettojen kirjoituksia ja ennustuksia tulevasta Messiaasta, joka vapahtaisi maailman synnistä.

Vanha testamentti kirjoitettiin noin vuosina 1400 – 400 eaa. Siihen kuuluu 39 (Vulgatassa 46, ortodoksisessa Raamatussa 51) kirjaa. Niiden alkuperäinen kieli oli enimmäkseen heprea, arameaa esiintyy vain muutamissa kirjakääröissä.

Erot Vanhan testamentin kirjojen lukumäärissä johtuvat siitä, että katolisen ja ortodoksisen kirkon käyttämä Vanhan testamentin kaanon perustuu varhaiseen aleksandrialaiseen, kreikankieliseen käännökseen Septuagintaan. Siihen sisältyy myös joukko Vanhan testamentin apokryfisiä kirjoja. 1500-luvulla Luther halusi ottaa sen sijaan käyttöön Vanhan testamentin palestiinalaisen, hepreankielisen version johon apokryfiset kirjat eivät sisälly. Katolisen ja ortodoksisen kirkon piirissä joistakin protestanttien keskuudessa apokryfisiksi katsotuista Raamatun teksteistä käytetään nimitystä deuterokanoniset kirjat, ja näitä tekstejä käytetään mainittujen kirkkojen liturgiassa runsaasti.

Vanhan testamentin kirjat

Vanhan testamentin kirjat siten kuin ne kirjoitetaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuonna 1992 käyttöön ottamassa Raamatun suomennoksessa eli Uudessa kirkkoraamatussa:

Ensimmäinen Mooseksen kirja (Genesis)
Toinen Mooseksen kirja (Exodus)
Kolmas Mooseksen kirja (Leviticus)
Neljäs Mooseksen kirja (Numeri)
Viides Mooseksen kirja (Deuteronomium)
Joosuan kirja
Tuomarien kirja
Ruutin kirja
Ensimmäinen Samuelin kirja
Toinen Samuelin kirja
Ensimmäinen kuninkaiden kirja
Toinen kuninkaiden kirja
Ensimmäinen aikakirja
Toinen aikakirja
Esran kirja
Nehemian kirja
Esterin kirja
Jobin kirja
Psalmien kirja
Sananlaskujen kirja
Saarnaajan kirja
Laulujen laulu (vanhemmissa käännöksissä Korkea veisu)
Jesajan kirja
Jeremian kirja
Valitusvirret
Hesekielin kirja
Danielin kirja
Hoosean kirja
Joelin kirja
Aamoksen kirja
Obadjan kirja
Joonan kirja
Miikan kirja
Nahumin kirja
Habakukin kirja
Sefanjan kirja
Haggain kirja
Sakarjan kirja
Malakian kirja

Uusi testamentti

Uusi testamentti (UT) käsittelee Vanhassa testamentissa luvatun Messiaan, Jeesuksen, ja hänen lähimpien seuraajiensa elämää ja tekoja.

Uuden testamentin evankeliumeissa (Matteus, Markus, Luukas, Johannes) kerrotaan, miten Jeesus eli ja opetti ja miten hänet lopulta tuomittiin, koska hän ilmoitti olevansa Jumalan poika. Evankeliumien lopussa kerrotaan hänen vihamiestensä saattaneen hänet tuomiolle ja ristinkuolemaan ja siitä, miten hänet herätettiin eloon kolme päivää kuolemansa jälkeen jotta hän voisi ilmestyä uudestaan opetuslapsilleen ennustusten mukaan. Evankeliumeissa kerrotaan myös, miten Jeesus lähetti opetuslapsensa viemään hyvää sanomaa hänestä kaikkialle maailmaan.

Evankeliumien lisäksi Uusi testamentti sisältää ensimmäisen kristillisen historiateoksen (Apostolien teot), kolmetoista apostoli Paavalin kirjoittamaa kirjettä, kahdeksan ns. yleistä kirjettä sekä yhden apokalyptisen profetian (Johanneksen ilmestys).

Uusi testamentti kirjoitettiin noin vuosina 50 – 125 koinee-kreikaksi. Se sisältää 27 kirjaa. Kirjojen kirjoittajat olivat apostoleja, jotka joko tunsivat Jeesuksen henkilökohtaisesti elinaikanaan eli olivat hänen opetuslapsiaan, tai jotka olivat välittömästi opetuslasten seuraajia ja työtovereita.

Lopullisesti Uuteen testamenttiin kuuluvien kirjojen kokoelma kanonisoitiin eli virallistettin Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 397 Alexandrian piispa Athanasioksen vuonna 367 esittämän kokoelman mukaiseksi. Sen osat olivat toki olleet kristittyjen yleisessä käytössä koko ajan ennen kanonisointia.

Uuden testamentin virallisen sisällön osalta kristilliset kirkot ovat periaatteessa yksimielisiä, joskin käännökset ovat aiheuttaneet erimielisyyksiä Suomenkin luterilaisen kirkon piirissä. Uuteen testamenttiin kuulumattomia ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina liikkuneita Jeesusta ja apostoleja käsitelleitä kristillisiä kirjoituksia nimitetään apokryfisiksi tai pseudoepigrafisiksi.

Uuden testamentin kirjat

Uuden testamentin kirjat siten kuin ne kirjoitetaan Uudessa kirkkoraamatussa:

Raamatun luvut ja jakeet

Raamatun kirjat on jaettu edelleen lukuihin ja luvut jakeisiin. Suomenkielisessä Raamatussa on 1189 lukua ja n. 31 166 jaetta. Nykyisin käytössä oleva jako lukuihin ja jakeisiin ei ole yhtä vanhaa perua kuin Raamatun alkutekstit, vaan jako on tehty keskiajalla kristittyjen pappien ja munkkien toimesta. Myöhemmin myös juutalaiset ovat omaksuneet jaon omiin kirjoituksiinsa.

Raamatun käännöksiä ja versioita

Kuuluisimmat Raamatun käännökset ovat kreikankielinen Septuaginta (Vanha testamentti), latinankielinen Versio Vulgata, Lutherin saksankielinen käännös vuodelta 1534 sekä englanninkielinen King James Bible vuodelta 1611. Ruotsiksi Uusi testamentti käännettiin vuonna 1526, koko Raamattu 1541, ja uudet käännökset 1917 ja 2000.

Suomeksi Uusi testamentti ilmestyi Agricolan kääntämänä vuonna 1548 (Se Wsi Testamenti), psalttari 1551 (Dauidin Psalttari) sekä katkelmia Vanhasta testamentista vuosina 1551 ja 1552 (Weisut ia Ennustoxet, Ne Prophetat). Agricolan tavoitteena oli kääntää koko Raamattu suomeksi, mutta työ loppui rahoituksen puutteeseen.

Vuosina 1602 ja 1638 Suomessa asetettiin komiteoita kokonaisen Raamatun kääntämiseksi. Vuoden 1602 komitean asetti kuningas Kaarle IX, ja sen puheenjohtajina toimivat Turun piispat Sorolainen ja Petraeus. Komitea sai käännöksen valmiiksi, mutta se ei koskaan päässyt painoon. Uutta käännöstyötä johti uusi piispa Rothovius, joka hankki rahoituksen vuoden 1638 valtiopäiviltä. Uusi komitea hyödynsi kuitenkin todennäköisesti aiempien kääntäjien tekemää työtä, koska käännös valmistui kolmessa vuodessa. Vuonna 1642 ilmestyi vihdoin ensimmäinen kokonainen Raamattu suomeksi (Biblia, Se on: Coco Pyhä Ramattu Suomexi).

Bibliasta tehtiin uusi Florinuksen toimittama painos vuosina 1683 (UT) ja 1685 (VT). Syynä olivat sekä kieliasun tarkistaminen että pienikokoisemman ja halvemman version tarpeellisuus. Kolmas Lizeliuksen toimittama painos valmistui vuonna 1758, ja neljäs painos vuonna 1776. Tämä vuoden 1776 uudistettu versio oli merkittävin vuoden 1642 alkuperäisen käännöksen jälkeen. Siitä otettiin useita painoksia ja se levisi koko maahan ja tavallisiinkin koteihin. Näin se lopulta täytti jo alkuperäiselle käännökselle asetetut uskonpuhdistuksen mukaiset tavoitteet Raamatun saamisesta kaikkien ulottuville. Rekisteriraamatuksi kutsutaan Bibliaa, johon on lisätty Lutherin kirjoittamat esipuheet kullekin luvulle, koko Raamatulle sekä aakkoselliset selitykset ja mittayksiköt. Rekisterin on koonnut luultavasti toimittaja Lizelius. Esipuheet eivät ole kaikiltaosin oikeat ja niissä on luterilainen puhdasoppisuuden ajan henki.

1800-luvulla alettiin lopulta valmistella täysin uutta käännöstä. A. W. Ingman julkaisi uuden korjatun laitoksen vuosina 1858 ja 1859. Hänen käännöksensä eivät kuitenkaan saaneet yleistä hyväksyntää. Vuoden 1859 Raamattua kutsutaan koetusraamatuksi, koska myyntiin laitettujen kappaleiden kanteen määrättiin liimattavaksi lappu "Koetus-käännös".

Vuonna 1861 asetettiin raamatunkäännöskomitea uuden käännöksen aikaansaamiseksi. Komitean 1869-86 valmistamaa Vanhaa testamenttia ei kirkolliskokous kuitenkaan koskaan hyväksynyt. Asetettiin uusi komitea, jonka 1912 julkaiseman Uuden testamentin kirkolliskokous vuonna 1913 erinäisin muutoksin otti vanhan käännöksen rinnalla väliaikaisesti käyttöön. Kokonainen uusi käännös, jota nykyään kutsutaan Vanhaksi kirkkoraamatuksi, hyväksyttiin vuosina 1933 (VT) ja -38 (UT).

Nykyisin käytössä oleva käännös, niin sanottu Uusi kirkkoraamattu, hyväksyttiin ja otettiin käyttöön vuonna 1992. Käännöstyö alkoi kirkolliskokouksen asettaman raamatunkäännöskomitean toimesta vuonna 1973. Komitean jäseninä oli myös edustajia Suomen ortodoksesta kirkosta ja vapaista suunnista. Katolinen kirkko osallistui komitean toimintaan antamalla palautetta.

Suomenkielisiä

Wanha Biblia (1642)
Wanhan Biblian revisio (1683/85)
Biblia (1776)
Biblian revisio (1859)
Vanha kirkkoraamattu (1933/38)
Uusi kirkkoraamattu (1992)
Jumalan Kansan Raamattu (Uuras Saarnivaaran käännös) (1992)
Raamattu Kansalle (1999-)
Raamattu 2005 (2005-)
Uuden maailman käännös (Jehovan todistajien käännös)

Antiikin käännöksiä

Alkutekstejä

Näkemyksiä Raamatusta

Kaikki kristityt kunnioittavat Raamattua ja erityisesti Uutta testamenttia, mutta mielipiteet kirjoitusten luonteesta ja auktoriteetista vaihtelevat. Erityisesti suhtautuminen Raamatun ilmoituksellisuuteen eli siihen, missä määrin Jumala on ollut osallinen kirjoitusten synnyssä, vaihtelee. Yleisesti Raamattua pidetään sitä erehtymättömämpänä ja suurempana uskon auktoriteettina, mitä suuremmaksi Jumalan rooli sen kirjoittamisessa ja kokoamisessa ajatellaan.

Monet kristityt katsovat, että Raamattu sisältää toteutuneita ennustuksia ja ihmeitä, ja että myös tämä puhuu sen jumalallisen alkuperän puolesta. Tämän näkemyksen vastustajat katsovat, että ihmeitä ei tapahdu, ja että selityksiä tulee siksi etsiä muualta. Muun muassa C.S. Lewis, Norman Geisler, William Lane Craig ja muut kristilliset apologeetikot ovat esittäneet, että ihmeet ovat mahdollisia ja uskottavia. Vastustajat vetoavat usein David Humen ja Baruch Spinozan argumentteihin tai lähestyvät kysymystä deistisesti.

Raamattua tulkitaan eri tavalla vaihdellen kirjaimellisesta vertauskuvalliseen ja runolliseen. Erityisesti näkemykset Raamatun historiallisesta ja faktuaalisesta virheettömyydestä vaihtelevat usein sen mukaan, miten tulkitseva taho suhtautuu yleensäkin luonnontieteeseen tutkimukseen ja sen rajoihin. Seuraavassa on esitetty lyhyt yhteenveto yleisimmistä tulkinnoista eri suuntauksissa.

Katolisuus ja ortodoksisuus

Katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa ilmoitusta käsitetään olevan kahdenlaista, eli sitä, mikä on kirjattu Raamattuun, ja sitä, joka ilmenee (muussa) apostolisessa seurannossa. Kummatkin käsitetään osaksi kirkon opetusta, ja uskon ja kirjoitusten ymmärtämiseksi vaaditaan oikea ymmärrys kummastakin. Katolisuudessa uskonopin ja kirjoitusten tulkinta kuuluu paavin ja lähimpien piispojen muodostamalle Magisteriumille. Ortodoksisuudessa tulkinta kuuluu ekumeenisille kirkolliskokouksille.

Katolisen kirkon kanta esitetään kirkon katekismuksessa näin: "Kaikki minkä Jumala on meille ilmoittanut, esittää meille katolinen kirkko."; "Jumalan ilmoittama on tullut tietoomme osaksi kirjallisesti, osaksi suullisesti; kirjallisesti pyhässä raamatussa, suullisesti muistotiedossa eli perimäopissa (traditio)."; "Meidän pitää uskoa muistotietokin, sillä perimätieto on kirjoittamaton raamattu."; "Kristityn pitää uskoa kaikki, minkä Jumala on ilmoittanut ja katolinen kirkko asettaa uskottavaksi, joko se sitten on pyhään raamattuun kirjoitettu tai ei."

Protestanttisuus

Protestantit seuraavat Lutherin muotoilemaa sola scriptura ("yksin kirjoituksista") -oppia, ja uskovat, että uskon, uskonnonharjoittamisen ja raamatuntulkinnan ylin ohje on yksin Raamattu. Perimätieto kuljettaa ainoastaan asioita, jotka ovat peräisin Raamatusta, joten se ei ole itsessään auktoriteetin lähde. Koska oppi perustuu ainoastaan Raamattuun, se on aina avoin ja altis uudelleentulkitsemiselle. Tästä on seurannut joskus jopa perustavanlaatuisimpien oppien uudelleenarviointia, johtaen jopa Raamatun auktoriteetin, opillisen erehtymättömyyden sekä historiallisen ja faktuaalisen virheettömyyden itsensä kyseenalaistamiseen. Tulkinnat vaihtelevat kuitenkin suuntauksesta riippuen.

Evankelinen ja fundamentalistinen protestanttisuus

Konservatiivisisten suuntausten eli fundamentalististen, evankelisten tai nk. uudestisyntyneiden kristittyjen joukossa kirjoitusten katsotaan olevan alkuperältään sekä inhimillisiä että jumalallisia: inhimillisiä siinä, että ne ovat ihmisten omista lähtökohdistaan ja omien kykyjensä mukaan kirjoittamia, mutta jumalallisia siinä, että niiden kirjoittamista ohjasi Jumala, Pyhä Henki, joka takasi sen, ettei kirjoituksiin päätynyt mitään totuuden vastaista.

Fundamentalistit hyväksyvät Raamatun auktoriteetin sellaisissa kysymyksissä kuin naisten asema seurakunnassa, abortti ja homoseksuaalisuus. Evankeliset tahot ovat usein taipuvaisempia ajattelemaan, että Raamatun kirjoittajat ovat kirjoittaneet tällaisista asioista kulttuurinsa ehdoilla, ja että myös tällaisista asioista voidaan keskustella kulttuuristen normien muuttuessa ja tieteen kehittyessä.

Seka fundamentalistit että evankeliset tahot uskovat Raamatun erehtymättömyyteen, mutta Raamatun kirjaimellinen tulkinta on johtanut siihen, että monet fundamentalistisemmat tahot ovat hylänneet jotkut tieteen teoriat, kuten evoluutio-opin, ja suosineet sen sijaan kreationismia. Evankeliset tahot puolestaan pyrkivät yleensä välttämään sellaisia Raamatun kirjaimellisia tulkintoja, jotka johtaisivat suuriin ristiriitoihin yleisesti tunnustettujen tieteellisten tosiasioiden kanssa. He eivät katso, että Raamatun kirjoittajat olisivat tehneet virheitä, mutta sen sijaan suosivat erilaisia Raamatun kirjalliseen ilmaisuun liittyviä teorioita, kuten kirjoitusten osittaista vertauskuvallisuutta, jotka tekevät mahdolliseksi hyväksyä sekä inhimillisen tiedon määrän kasvun että kirjoitusten jumalallisen alkuperän.

Liberaali protestanttisuus

Valtavirran protestanttisuus, johon kuuluvat muun muassa jotkin luterilaiset, metodistit, presbyteerit, episkopaaliset kirkot ja anglikaanit, ei opeta Raamatun erehtymättömyyttä samalla tavalla kuin konservatiivisemmat suuntaukset. Kaikkien näiden suuntausten doktriiniin kuuluu virallisesti kirjoitusten auktoriteetti, mutta ne tulkitsevat sitä hyvin monella eri tavalla, joka mahdollistaa hyvin monenlaiset opetukset evankelisuudesta skeptisyyteen. Ei ole täysin epätavallista, että näissä suuntauksissa kirjoitusten katsotaan sisältävän myös virheitä, tai hyvin aikaan, kulttuuriin tai kirjoitustilanteeseen sidonnaisia opetuksia. Tämä on näkynyt erityisesti naispappeuteen, aborttiin ja homoseksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Suuntausten edustajat katsovat usein, että Raamatun ilmoituksessa on kyse kokonaisuuksista, ihmisen jumalasuhteen ja moraalin ylimmistä ohjeista, eikä sen totuus riipu jokaisen pienen yksityiskohdan totuudesta.

Liberaalimmat tahot katsovat, että Raamattu on erehtyväisten ihmisten omasta rajoittuneesta näkökulmastaan kirjoittamaa todistusta Jumalasta ja omasta uskonnollisesta kokemuksestaan. Siksi he eivät katso, että Raamattu olisi erehtymätön. Tällaiset tahot keskittyvät ennemmin laupeudentyöhön ja korostavat kirjoitusten niitä puolia, jotka puhuvat sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja myötätunnosta kaikkia ihmisiä kohtaan. He katsovat, että henkilökohtainen pelastus ilmenee ennen kaikkea sen hyvän kautta, jonka ihminen tuottaa omaan elämäänsä ja maailmaan Uuden testamentin kultaista sääntöä noudattamalla ja välttämällä tekopyhyyttä ja tuomitsemista. Näin Raamatun "henki" olisi sen kirjainta erehtymättömänpi ja autoritaarisempi.

Katso myös

Aiheesta muualla