Gourt Home::Gourt :: Pehr Evind Svinhufvud
Pehr Evind Svinhufvud (15. joulukuuta 1861 - 29. helmikuuta 1944) oli Suomen tasavallan kolmas presidentti (1. maaliskuuta 1931 - 1. maaliskuuta 1937). Hänen presidenttikaudellaan Suomi solmi hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Svinhufvud oli puoluetaustaltaan nuorsuomalainen, josta tuli 1918 kokoomuslainen puolueen perustamisen jälkeen.
Nuoruus ja opinnot
Pehr Evind Svinhufvud syntyi Sääksmäen Rapolassa joulukuussa 1861. Hänen lapsuuttaan leimasi läheisten menetys, sillä hänen isänsä, merikapteeni, hukkui Kreikan saaristossa Pehr Evindin ollessa vasta 2-vuotias. Muutamaa vuotta myöhemmin, kun isoisä oletettavasti ampui itsensä, Rapola jouduttiin myymään. Tuolloin Svinhufvudin tie vei Helsinkiin yhdessä Olga-äidin ja Mathilda-sisaren kanssa.
Svinhufvud hankki ensin tutkinnon historiassa, mutta varsinaisesti hän kunnostautui lakiopinnoissaan, joiden seurauksena hän teki työuransa alun Turun hovioikeudessa. Turusta oli kotoisin myös Ellen Timgren, jonka kanssa hän avioitui. Hän sai varsin nuorena paikan myös senaatin lainvalmistelukunnasta, ja nuori perhe muutti isän työn perässä milloin Helsinkiin, milloin Turkuun ja milloin Heinolaan, kunnes Svinhufvud pääsi Lappeen tuomiokunnan tuomariksi ja perhe muutti Luumäelle Kotkaniemeen.
Säätyvaltiopäiviltä Siperiaan
Koska Svinhufvudin suku oli aateloitu vuonna 1574, osallistui Pehr säätyvaltiopäiville aatelissäädyn edustajana ensi kertaa vuonna 1894. Hän profiloitui erityisesti Suomen kielen aseman puolustajana.
Svinhufvudin poliittinen toiminta sai profiilinsa sen jälkeen, kun ensimmäinen sortokausi alkoi vuonna 1899. Ponnekas tuomari oli kiivas perustuslaillinen ja joutui siksi vaikeuksiin venäläisten viranomaisten kanssa. Hän katsoi, että Suomi puolustautui ja oli siksi oikeutettu jyrkkiinkin toimenpiteisiin. Viranomaisten silmätikuksi hän joutui myös siksi, että toimi prokuraattori (nyk. oikeuskansleri) Eliel Soisalon-Soinisen murhanneen ylioppilas Lennart Hohenthalin puolustusasianajajana.
Svinhufvud osallistui Kagaalin toimintaan, ja sortokauden päättymisen jälkeen Kagaalin johtohahmosta pääministerin asemaan noussut Leo Mechelin valitsi hänet puhtaasti perustuslaillisista muodostamaansa senaattiinsa vuonna 1905, mutta tsaari ei hyväksynyt Svinhufvudia senaatin jäseneksi.
Mechelinin senaatti lakkautti säätyvaltiopäivät vuonna 1906. Svinhufvud osallistui uuden yksikamarisen eduskunnan (1907-) toimintaan nuorsuomalaisen puolueen riveissä. Hänet valittiin monien ensimmäisten eduskuntien puhemieheksi SDP:n tuella, vaikka hän oli oikeistonuorsuomalainen, koska SDP piti häntä tinkimättömänä tsaarinvallan vastustajana. Hänen jyrkät puheensa johtivat toistuvasti eduskunnan hajottamiseen (suuriruhtinaan toimesta), kerran jo sen avajaisissa. Vuonna 1913 hän viimein kehotti SDP:tä olemaan valitsematta häntä, koska hänellä oli taas niin jyrkkää sanottavaa. Puhemiehen tehtävänsä päätyttyä hän palasi siviilityöhönsä Lappeen tuomiokunnan käräjätuomariksi.
Toinen sortokausi merkitsi Svinhufvudin uralle käännettä, joka näytti merkitsevän päätepistettä. Svinhufvud toimi jälleen perustuslaillisten ajatustensa puolesta ja kieltäyi 1914 tunnustamasta Venäjän kansalaista Konstantin Ivanovitš Kasanskia Suomen prokuraattoriksi, jolloin kenraalikuvernööri Frans Seyn erotti hänet tuomarinvirasta. Svinhufvud kieltäytyi eroamasta, jolloin hänet vangittiin ja karkotettiin Siperian Tomskiin. Karkotus ei kuitenkaan merkinnyt yhteyksien katkeamista, sillä kirjeenvaihto oli mahdollista ja rouva Ellen Svinhufvud kävi jopa tapaamassa miestään karkotuspaikassa.
Svinhufvudin paluu Suomeen tuli mahdolliseksi Venäjän helmikuun vallankumouksen seurauksena maaliskuussa 1917. Palattuaan hän sai sankarin vastaanoton. Hänen yhteiskunnallinen toimintansa alkoi jälleen, kun hänestä tuli ensin eduskunnan prokuraattori ja sitten itsenäisyyssenaatin puheenjohtaja. Siinä asemassa hän myös antoi itsenäisyysjulistuksen eduskunnalle Helsingissä Heimolan talossa 4. joulukuuta 1917. Tuo julistus hyväksyttiinkin kaksi päivää myöhemmin 6. joulukuuta 1917. Svinhufvud ryhtyi myös heti hakemaan tunnustusta hankitulle itsenäisyydelle vierailemalla Pietarissa Vladimir Leninin luona 31. joulukuuta 1917. Vierailu johtikin tunnustuksen saamiseen. Venäjän väliaikaista hallitusta seuranneet kansankomissaareja vastaan taistelevat hallitukset eivät olleet halukkaita Venäjän jakamattomuudesta kiinni pitävinä tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä niin kuin saksalaisten kanssa aselevon tehneet Brest-Litovskin rauhaa neuvottelevat bolševikit.
Itsenäisyyden aika
Kansalaissodan puhjettua vuoden 1918 alussa Svinhufvud jäi aluksi Helsinkiin. Hänen onnistui kuitenkin maaliskuussa paeta jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan, josta matkusti edelleen Saksaan ja takaisin Suomeen. Sodan päätyttyä Svinhufvud pyrki valtionhoitajan asemassaan vaikuttamaan siten, että Suomi vahvistaisi itsenäisyyttään Saksan avulla. Hän kannatti Hessenin prinssi Friedrich Karlin valintaa Suomen kuninkaaksi. Kanta oli kuitenkin reaalipoliittinen. Svinhufvud ei varsinaisesti ollut kuningasvallan kannattaja. Saksan tappio maailmansodassa johti Suomen asettumiseen tasavallan tielle ja Svinhufvudin valtionhoitajakauden päättymiseen.
Suomen itsenäisyyden ensi vuosina tarmokas patriootti toimi siviilitoimissa mm. pankkialalla. Hän oli ehdolla vuoden 1925 presidentinvaalissa Kokoomuksen listalla saamatta kuitenkaan tarvittavaa kannatusta. Tuolloin valituksi tuli Maalaisliiton Lauri Kristian Relander.
Svinhufvud palasi maan tärkeimpiin poliittisiin tehtäviin vuonna 1930 tultuaan kutsutuksi pääministeriksi. Suomalainen yhteiskuntarauha oli tuolloin koetuksella, kun Lapuan liike oli voimakkaimmillaan. Svinhufvud määritteli viranhoitonsa linjaksi toisaalta toiminnan kommunismin muodostamaa uhkaa vastaan ja toisaalta yhteiskuntarauhan säilyttämisen. Lapuan liikkeen tuella pääministeri valittiin presidentiksi vuoden 1931 vaaleissa. Liikkeen loppu koitti kuitenkin jo seuraavana vuonna, kun yhteiskunnan rauhoittamiseen pyrkivä presidentti piti kuuluisan radiopuheensa Mäntsälän kapinan aikana. Maa alkoi rauhoittua.
Presidenttinä Svinhufvud oli varsin vahva. Hän toimi ahkerasti sekä sisä- että ulkopolitiikan kysymysten parissa. Hänen ulkopolitiikkansa kulmakivi oli pohjoismaisen yhteistyön vahvistaminen etenkin puolustuspolitiikan alueella. Hän ei kuitenkaan onnistunut uusimaan paikkaansa vuoden 1936 vaaleissa erityisesti siksi, että hallituskysymyksessä mielestään sivuutetuiksi tulleet sosialidemokraatit äänestivät häntä vastaan. Presidentiksi nousikin näin Maalaisliiton Kyösti Kallio, joka pian valintansa jälkeen nimitti Suomen ensimmäisen punamultahallituksen. Sen muodostivat maalaisliitto ja SDP.
Presidenttikauden päättyminen merkitsi Svinhufvudin aktiivisen yhteiskuntapoliittisen päivätyön päättymistä. Hän siirtyi viettämään ansaittuja vapaapäiviä kotitilalleen Luumäen Kotkaniemeen. Presidentti oli innokas tarkkuusammunnan harrastaja ja suojeluskuntamies. Ampujana hän oli vielä vanhuudenpäivinäänkin suomenmestaruustasoinen, suojeluskunnissa hän yleni vääpeliksi.
Veteraanipoliitikko Svinhufvud pyrki osallistumaan vielä kerran Suomen asioiden hoitamiseen talvisodan lopulla matkustaessaan avunhakumatkalle Saksaan ja Italiaan. Sekä Hitler että Mussolini kieltäytyivät tapaamisesta, mutta tuolloisen paavin Pius XII:n presidentti pääsi tapaamaan. Jatkosodan aikana Svinhufvud tuki Suur-Suomi -ajattelua, mutta pitkäaikaisen valtiomiehen aika oli kuitenkin menossa mailleen. Hän kuoli kotonaan Kotkaniemessä kevättalvella 1944.
Svinhufvudin jälkimaine antaa kuvan miehestä, jonka järkkymätön tahto johti voimakkaisiin tekoihin. Hänen perustuslaillinen idealisminsa muuttui voimakkaaksi maanpuolustushenkisyydeksi kaiketi vuoden 1918 tapahtumien seurauksena. Presidenttinä hän oli voimamies, vaikkakaan ei kyennyt kuuntelemaan kaikkia yhteiskunnan osia. Svinhufvud oli puukko vyötäisillä kulkeva viiksekäs isäntä, jonka suoraluontoisuus sekä johti häntä vaikeuksiin että siivitti hänen uransa mittoihin, jonka muisto on kauan säilyvä.
- 1907–1912 – Eduskunnan puhemies
- 1908–1914 – Lappeen tuomiokunnan tuomari
- 1917 — Prokuraattori
- 27. marraskuuta 1917 – 27. toukokuuta 1918 — Senaatin puheenjohtaja Svinhufvudin I hallituksessa
- 1918–12. joulukuuta 1918 – Valtionhoitaja
- 1930–1931 – Pääministeri Svinhufvudin II hallitus
- 1931–1937 – Suomen tasavallan presidentti
- 2. maaliskuuta 1932 – Piti Lapuan liikkettä kritisoineen radiopuheen, joka vaikutti liikehdinnän loppumiseen.
Aiheesta muualla
Kansanedustajat | Suomen presidentit | Suomen pääministerit
Pehr Evind Svinhufvud | Pehr Evind Svinhufvud | Pehr Evind Svinhufvud | Pehr Evind Svinhufvud | Pehr Evind Svinhufvud | Pehr Evind Svinhufvud | Pehr Svinhufvud | Pehr Evind Svinhufvud | Pehr Evind Svinhufvud | Pehr Evind Svinhufvud | Pehr Evind Svinhufvud
"Pehr Evind Svinhufvud"