Neuvostoliitto

Союз Советских Социалистических Республик Sojuz Sovetskih Sotsialistitšeskih Respublik

Flag of the Soviet Union.svg	Soviet coat of arms.png
lippu	vaakuna

Motto: Пролетарии всех стран, соединяйтесь!
Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen! LocationSovietUnion.png Valtiomuoto liittovaltio Viralliset kielet Virallista kieltä ei ollut, mutta venäjällä oli käytännössä yleisliittolaisen kielen asema Pääkaupunki Moskova Pinta-ala
– yhteensä
– vettä Sijalla 1
22 402 200 km²
? Väkiluku (1991)
– yhteensä
– väestötiheys Sijalla 3 ennen hajoamista
293 047 571
13,8 / km² Valuutta Rupla (RUB) Aikavyöhyke UTC+2...+13 Ollut olemassa 1922-1991 Kansallislaulu Kansainvälinen (1922–1944)
Neuvostoliiton hymni (1944–1991) Internet-verkkotunnus .su Kansainvälinen
suuntanumero +7

Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto (), yleisemmin tunnettu nimellä Neuvostoliitto (), oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikkien) hallitsema sosialistinen valtio, joka oli olemassa vuosina 1922–1991. Hajoamisensa aikaan 1991 Neuvostoliitto oli pinta-alaltaan maailman suurin valtio (22,4 miljoonaa neliökilometriä) ja väkiluvultaan kolmanneksi suurin (noin 300 miljoonaa asukasta).

Pääkaupunki oli Moskova. Neuvostoliiton neuvostotasavaltojen määrä vaihteli sen historian aikana. Purkautuessaan Neuvostoliiton muodostivat viisitoista sosialistista neuvostotasavaltaa, jotka julistautuivat itsenäisiksi muodostaen yhteistyöelimekseen IVY, itsenäisten valtioiden yhteisön hoitamaan Neuvostoliitolle kuuluneita yhteisiä asioitaan. Neuvostoliiton kansainvälisoikeudelliseksi seuraajavaltioksi tuli suurin neuvostotasavalloista, Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta, joka muuttui Venäjän federaatioksi, liittotasavallaksi, vuoden 1993 perustuslailla, mikä äänestettiin voimaan kansanäänestyksessä yksinkertaisella enemmistöllä.

Neuvostoliiton osista Ukrainan ja Valko-Venäjän sosialistiset neuvostotasavallat kuuluivat myös YK:iin. Näistä poiketen oli kolmas YK:n jäsen, Neuvostoliitto, lisäksi myös YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen.

Historia

Alkuvaiheet

Lenin3.jpg Sosiaaliset levottomuudet, kyllästyneisyys autoritaariseen keisarin hallintoon, ensimmäisen maailmansodan aiheuttama taisteluväsymys ja jo pitkään kytenyt vallankumouksellisuus johti viimein 1917 Keisarillisen Venäjän luhistumiseen. Duuman johtama väliaikaishallitus kaatui vuoden sisällä bolševistisen puolueen ottaessa hallitsevan aseman johtajansa Vladimir Iljitš Leninin johdolla ns. lokakuun vallankumouksessa. Lokakuun vallankumouksen yhteydessä Venäjällä syttyi sisällissota punaisten ja valkoisten välille. Venäjän hajotessa lisäksi niin erillisiksi sotilashallitusten johtamiksi valkoisiksi armeijoiksi jakautuneet valkoiset ja heidän tapaansa Venäjän yhtenäisyydestä periaatteessa kiinni pitävät punaiset taistelivat lisäksi vielä itsenäistymään pyrkivien Venäjän keisarikunnan entisten osien kansallismielisiä vastaan. Samassa rytäkässä Venäjästä irtosi useita pieniä valtioita, mm. Suomi ja Puola Punaiset voittivat sisällissodan minkä jälkeen olot rauhoittuivat niin paljon, että Neuvosto-Venäjästä oli mahdollista perustaa vuoden 1922 perustuslailla Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto.

Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä ja Transkaukasian neuvostotasavallat yhdistyivät 30. joulukuuta 1922 Neuvostoliitoksi, josta tuli maailman ensimmäinen kommunismiin pyrkivä sosialistinen valtio. Samana vuonna valmistui myös Stalinin hoviohjaaja Sergei Eisensteinin ohjaama, Neuvostoliiton kansalliselokuva, tositapahtumiin perustuva Panssarilaiva Potemkin. Elokuvalla oli suuri merkitys osittain lukutaidottomassa maassa. Sisällissodan aikaisen sotakommunismin jälkeen hallitus alkoi sallia yksityisyritteliäisyyttä kansallistetun teollisuuden rinnalla. Satojen takavarikointi maaseuduilla korvattiin verolla. Teollisuustuotannon kehittymättömyys johti kuitenkin vakavaan inflaatioon ja markkinaspekulointiin, josta seurasi ruuan puutetta kaupungeissa. Alkuaikoinaan Neuvostoliitto oli sotilaallisesti huomattavasti keisarikuntaa heikompi ja pyrki välttämään konflikteja. Neuvostoliiton sotilaallinen ja taloudellinen kasvu alkoi 1930-luvulla Stalinin hallinnon aikana.

Leninin kuoleman jälkeen 1924 puolueessa käytiin valtataistelu Lev Trotskin, Nikolai Buharinin ja Josif Stalinin välillä. Trotskin vasemmisto-opposition kanta oli internationalistisempi ja tähtäsi jatkuvan vallankumouksen periaatteen mukaisesti keskeytymättömään vallankumousten sarjaan muissa maissa, kun taas Stalin oli valmiimpi etenemään Buharinin "Sosialismia yhdessä maassa" -periaatteen mukaan, mikä sisälsi käytännössä stalinistisen raskaan teollistamisohjelman sekä sen rahoittamiseksi maatalouden kollektivisoinnin sovhooseiksi ja kolhooseiksi.

Stalinin kausi

Stalin3.jpg Stalinin johdolla teollisesti kehittämätöntä Neuvostoliittoa lähdettiin modernisoimaan stalinismin kautta. Vaurastunut talonpoikaluokka, kulakit, sai kokea vainon. Taloudessa markkinat korvattiin keskusjohtoisella kansantalouden viisivuotissuunnittelulla. Stalin kehitti myös sotilaallista voimaa; -30 -luvulla Neuvostoliitosta tuli sotilaallisesti yksi maailman voimakkaimmista maista.

Stalin voimisti Neuvostoliiton totalitarismia voimistamalla valtiollista poliisia (GPU, OGPU ja NKVD). 1930-luvulla Stalin toteutti puhdistukset, joissa lähes koko entinen johtajakaarti syrjäytettiin ja teloitettiin. Jopa kymmeniä miljoonia ihmisiä lähetettiin vankileirien saaristoon (GULAG), likvidoitiin tai yksinkertaisesti katosi. Huolimatta tästä Neuvostoliitto kehittyi sotaa edeltävinä vuosina voimakkaaksi teollisuusmahdiksi.

Toinen maailmansota

Neuvostoliitto soti toisessa maailmansodassa pääasiassa Hitlerin johtamaa natsi-Saksaa vastaan. Sotavuosien aikana Neuvostoliitto kehittyi sotilaallisesti maailman vahvimmaksi valtioksi ja vuonna 1945 toinen maailmansota päättyi Saksan häviöön ja Neuvostoliiton voittoon.

Toisen maailmansodan aikana Neuvostoliitto kävi sotaa myös Suomea vastaan ja julisti sodan Japanille aivan toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Pariisin rauhansopimuksessa Neuvostoliitto sai alueita Puolalta ja Suomelta, liitti itseensä Baltian maat ja sai etupiiriinsä itä-Euroopan. Sodan hävinnyt Saksa jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen, joista yksi kuului Neuvostoliitolle, muut länsiliittoutuneille. Alkuperäinen suunnitelma hallita Saksaa yhdessä romuttui vuosina 1946–1947, kun idän ja lännen välit kiristyivät.

Kylmä sota

Brezhnev 1.jpeg, Neuvostoliiton johtaja 1964–1982.]]

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kamppailivat hegemonia-asemasta kylmän sodan aikana. Taistelua käytiin useiden ns. proxy-sotien välityksellä, eli osapuolten kanssa liittoutuneet tahot kävivät sotaa keskenään, suurvaltojen tukiessa kumpikin omaa leiriään. Suoraa sotaa ei kuitenkaan koskaan käyty, johtuen mahdollisesti molempien kookkaista ydinasereserveistä.

Tilanteessa olivat myös vastakkain kaksi ideologista maailmaa. Länsi näki idän epädemokraattisena, autoritaarisena kommunistidiktatuurina ja itä vastaavasti lännen porvarillisina imperialisteina ja riistäjinä. Kummassakin tapauksessa yleisessä mielipiteessä valtiokoneiston propaganda teki ideologioista - kommunismista ja kapitalismista - voimakkaan pejoratiivisia, tunnepitoisia ja katkaisi niiden yhteydet todellisiin poliittisiin ja taloudellisiin teorioihin.

Kylmän sodan aikana kumpikin supervalta pyrki liittämään etupiiriinsä uusia valtioita. Keskeisin Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton kilpailun aihe oli kuitenkin sotilaallinen voima ja etenkin ydinaseet nousivat tässä keskeiseksi. Tähän liittyi läheisesti ydinenergian kehittäminen ydinasemateriaalin tuottamiseksi ja sotilaallisen rakettitekniikan kehitys ns. ydinohjukset. 50-luvulta kylmän sodan loppuun kahden suurvallan välillä vallitsi ns. kauhun tasapaino, jossa kumpikin osapuoli kykeni tarvittaessa aiheuttamaan niin suuren tuhon toiselle puolelle, että ydinaggressio olisi ollut käytännössä itsemurha. Ydinsodan vaaran takia osapuolet eivät koskaan ajautuneet suoraan sotilaalliseen konfliktiin, vaan ratkoivat erimielisyyksiään proxy-sodissa. Täten ydinaseiden katsottiin turvanneen pitkän, mutta jäätävän rauhanjakson.

Neuvostoliiton loppu

Berlin-wall.jpg | 1980-luvun alussa iäkkäät puoluejohtajat vaihtuivat toinen toisensa jälkeen. Leonid Brežneviä seurasivat Juri Andropov ja Konstantin Tšernenko. Maaliskuussa 1985 Mihail Gorbatšovista tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri, mikä oli maan merkittävin tehtävä, koska maata johti käytännössä puolueen poliittinen toimikunta, politbyro. Kun Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan vuonna 1986 esitti hyvin suuren, yli 320 miljardin dollarin puolustusbudjetin, jolla USA pyrki luomaan ydinaseiden torjuntajärjestelmän ja saamaan sotilaallisesti etulyöntiaseman Neuvostoliittoon nähden. Tämä heilautti kylmän sodan tasapainoa.

Samanaikaisesti Gorbatšov aloitti uudistuspolitiikan, joka tuli tunnetuksi nimillä "perestroika" (uudistuspolitiikka) ja "glasnost" (avoimuus). Neuvostoliiton poliittinen ilmapiiri vapautui ja talouselämän Brežnevin kaudella harjoitettua tiukkaa talouden suunnitelmallisuutta höllennettiin. Sen sijaan, että uudistukset olisivat parantaneet romahduspisteeseen asti rasitettua tilannetta, ne vain lisäsivät järjestelmän epävakautta. Vanhoilliset ja uudistusmieliset piirit ottivat rajusti yhteen, ja ääripäiden välillä tasapainoillut Gorbatšov joutui vaikeuksiin yrittäessään hallita liikkeellelaittamaansa prosessia. Vuonna 1988 Gorbatšov julisti Neuvostoliiton hylkäävän Brežnevin opin, ja sallivan demokraattiset uudistukset Itä-Euroopassa. Näiden tarkoituksena oli vahvistaa Neuvostoliittoa, joka oli alkanut uhkaavasti natista liitoksistaan, mutta valtion rahkeet eivät kestäneet uudistuksia. Tämä johti sarjaan vallanvaihdoksia Euroopassa 1989 alkaen ja kommunismin romahtamiseen. Romaniaa lukuun ottamatta vallanvaihdokset olivat rauhanomaisia, ja kylmä sota Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä päättyi. Gorbatšov sai Nobelin rauhapalkinnon 1990.

Monet Venäjän köyhälistöön kuuluvista toivovat uuden Neuvostoliiton perustamista ja sosialismin paluuta. Neuvostoliitto on myös edelleen ajankohtainen puheenaihe maailmanpolitiikassa, vaikkei valtiota ole ollut olemassa enää lähes 15 vuoteen. Myös kommunismissa Neuvostoliitto on edelleen vahvasti esillä.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maailman sosialismi on heikentynyt; ennen Neuvostoliiton hajoamista, vuonna 1989 Berliinin muuri purettiin ja vuonna 1990 Saksan demokraattinen tasavalta liitettiin Saksan liittotasavaltaan. Jugoslavia hajosi vuonna 1991. Nykyisin maailman merkittävin sosialistinen valtio on Kiinan kansantasavalta. Muita tunnettuja sosialistisia valtioita ovat muun muassa Korean demokraattinen kansantasavalta, Kuuba ja Vietnam.

Politiikka

Congress-ccpsu.jpg Neuvostoliitto oli sosialistinen liittovaltio, jossa ylin valta oli Neuvostoliiton kommunistisella puolueella (NKP), joka oli perustettu vuonna 1922 Neuvostoliiton perustamisen yhteydessä. 1980-luvun lopulla Mihail Gorbatšovin hallituskaudella NKP:n valta pieneni ja maa alkoi siirtymään kohti monipuoluejärjestelmää, jollaista ei kuitenkaan koskaan luotu. Valtansa menettänyt NKP lakkautettiin 24. elokuuta 1991. Samana päivänä Venäjä ja Ukraina itsenäistyivät. Neuvostoliitto jatkoi olemassaoloaan muodollisesti muutamien kuukausien ajan. Virallisesti Neuvostoliitto lakkasi olemasta 26. joulukuuta, vaikkei tuolloin Neuvostoliitolla ollut enää ainuttakaan jäsenmaata.

Neuvostoliiton ylin valta oli NKP:n päämiehellä, eli keskuskomitean pääsihteerillä, josta käytettiin yleisesti nimitystä Neuvostoliiton johtaja.

Neuvostoliitossa oli myös virallisen valtionpäämiehen asema, jonka valtaoikeudet olivat NKP:n keskuskomitean pääsihteerin oikeuksia pienemmät. Valtionpäämieheksi nimitettiin 1917–1938 neuvostokongressin toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtajaa, vuodesta 1938 korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajaa. Varsinainen presidentin virka otettiin Neuvostoliitossa käyttöön vasta toukokuussa 1989, jolloin Neuvostoliiton johtajan ja valtionpäämiehen virat yhdistettiin yhtenäiseksi presidentin viraksi.

Neuvostoliiton hallitusta johti ministerineuvoston puheenjohtaja, joka valittiin puolueen sisäisellä äänestyksellä. Neuvostoliiton historian aikana pääministerit vaihtuivat usein, eikä heillä ollut merkittävästi poliittista valtaa.

Ulkopolitiikka

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa määrittivät sisäisen turvallisuuden varmistaminen erityisesti ylläpitämällä etupiirijärjestelmää Itä-Euroopassa, vaikutusvallan kasvattaminen kehitysmaissa, sekä pyrkimys rauhanomaiseen rinnakkaiseloon länsimaiden kanssa. Neuvostoliitto ylläpiti diplomaattisia suhteita useimpiin maailman valtioihin, ja oli YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen. Neuvostotasavalloista YK:n perustajajäseniä olivat myös Valko-Venäjä ja Ukraina, vaikkakaan tosiasiallista omaa ulkopolitiikkaa näillä ei ollut.

Varsovan liitto

Map of Warsaw Pact countries.png Varsovan liitto perustettiin vuonna 1955 Neuvostoliiton johdolla NATO:n vastaiseksi sotilasliitoksi. Jugoslaviaa lukuun ottamatta kaikki itäblokin maat olivat osallisina. Sotilasliiton jäsenet sitoutuivat tarvittaessa puolustamaan toisiaan, mikäli yksi tai useampi jäsenvaltio joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Varsovan liittoa johdettiin suurelta osin Moskovasta ja sitä tukemassa olivat Puolaan, Unkariin, Tšekkoslovakiaan ja Itä-Saksaan sijoitetut neuvostojoukot. Neuvostoliitto huolehti myös jäsenmaiden armeijoiden varustamisesta.

SEV

Comecon.png

SEV oli vuosina 1949–1991 olemassa ollut sosialististen valtioiden talousyhteisö, ja kilpailija Euroopan talousyhteisölle.

SEV:ta pidettiin lännessä yleisesti heikohkona talousliittona, eikä sen toimivuus ollut Euroopan talousyhteisön tasoa. SEV lopetettiin kylmän sodan päättymisen myötä. Alkujaan yhteisö oli lähinnä Neuvostoliiton vastaveto Marshall-avulle.

1980-luvulla SEV:in täysjäsenet olivat:Itä-Saksa, Tsekkoslovakia, Bulgaria, Unkari, Puola, Kuuba, Neuvostoliitto, Vietnam, Mongolia ja Romania

Propaganda

Soviet propaganda.jpg

Neuvostoliiton propaganda oli erityisen voimakasta jo ennen toista maailmansotaa ja sodan aikana. Propagandaa käytettiin runsaasti myös kylmän sodan aikaan. Tehokkaan propagandan mahdollisti muun muassa maan epädemokraattisuus ja tiedonvälityksen keskittyneisyys. Tiedotusvälineiden vapaus puuttui. Valtion suoraan hallinnoimien tai tarkasti valvomien tiedotusvälineiden lisäksi ei ollut olemassa luvallisia vaihtoehtoisia tiedotuskanavia, kuten lännessä. Ylhäältä tulevan tiedon kyseenalaistaminen oli jopa rikollista. Neuvostoliiton propagandassa länsimaat ja demokratiat leimattiin usein fasistisiksi, sotaa lietsoviksi ja ei-demokraattisiksi.

Länsimaiden ihmisten valtaosan kerrottiin elävän köyhyydessä ja kurjuudessa. Toisen maailmansodan aikaansaamaa maailmanlaajuista natsismin ja fasismin pelkoa hyödynnettiin sekä väittämällä länsimaiden muistuttavan fasistisia järjestelmiä, että väittämällä Neuvostoliittoa kaiken sen vastakohdaksi, mitä natsit ja fasistit olivat edustaneet- eri kansojen tasa-arvoiseksi ja rauhanomaiseksi kodiksi. Tämä propaganda vaikutti myös lännessä moniin vasemmistotahoihin, jotka usein uskoivat ainakin osittain väitteet Neuvostoliitosta onnelana ja pitivät länttä turmeltuneena.

Länsivastainen propaganda suuntautui lähinnä Itä-Euroopan maihin ja omaan kansaan. Länteen tuotettiin propagandaa, jossa Neuvostoliitto esiteltiin onnelaksi ja kehityksen huipuksi, jossa ihmisoikeudet, tasa-arvo ja elintaso olivat maailman parhaat.

Maantiede

SovietUnionPhysical.jpg Neuvostoliitto oli koko historiansa ajan pinta-alaltaan maailman suurin valtio. Neuvostoliiton alue käsitti Euroopan ja Aasian alueita. Neuvostoliiton läntinen osa kuului Itä-Eurooppaan, mutta kolme neljäsosaa Neuvostoliiton alueista sijaitsivat Aasiassa. Kaikkiaan Neuvostoliittoon kuului noin kuudesosa koko maailman pinta-alasta, tarkalleen 22 400 000 neliökilometriä. Neuvostoliitossa oli kaikkiaan 11 aikavyöhykettä. Suurimmat asuinalueet olivat keskittyneet pääasiassa Eurooppaan, mutta myös lounais-Aasiaan. Harvin asutus oli Siperiassa ja muualla Koillis- ja Pohjois-Neuvostoliitossa.

Neuvostoliiton pohjoisin alue oli Tšejuskinin niemi, jonka pohjoisin kohta oli 77° 45´ pohjoista leveyttä. Jos saaret lasketaan mukaan, pohjoisin kolkka oli Fligellin niemellä Rudolfin saarella (81° 50´ pohjoista leveyttä). Eteläisin kärki löytyi Turkmenian sosialistisesta neuvostotasavallasta, Tšilduhterin kylästä Kuškan läheltä. Itäisin paikka oli Ratmanovin saarella Beringinsalmessa (169° 02´ läntistä pituutta) ja läntisin paikka Gdanskin lahdella Itämerellä (16° 08´ itäistä pituutta). Pohjoisimmalla ja eteläisimmällä pisteellä oli etäisyyttä liki 5 000 kilometriä, ja itäisimmän ja läntisimmän pisteen välillä oli etäisyyttä melkein 10 000 kilometriä.

Neuvostoliitolla oli yhteensä 12 rajanaapuria. Ne olivat Afganistan, Iran, Kiinan kansantasavalta, Korean demokraattinen kansantasavalta, Mongolia, Norja, Puola, Romania, Suomi, Tšekkoslovakia, Turkki ja Unkari. Rajojen pituus oli kaikkiaan yli 60 000 kilometriä. 3/4 rajoista oli yhteisiä tuonaikaisten sosialististen valtioiden kanssa. Merirajoja oli 13 meren rannalla, jotka kuuluivat Pohjoiseen jäämereen, Atlantin valtamereen ja Tyyneen valtamereen. 2/3 Neuvostoliiton rajoista oli merirajaa.

Ilmasto

Neuvostoliitto ulottui kolmelle ilmastovyöhykkeelle, kylmälle-, lauhkealle- ja subtrooppiselle vyöhykkeelle. Kylmimmät lämpötilat talvella olivat tavallisesti alle -30C° ja lämpimimmät kesäisin yli +30C°. Kylmimmät lämpötilat mitattiin siperian pohjoisosissa, joissa kylmyysennätys oli jopa -70C°. Lämpimimmät alueet olivat Uzbekistanissa, jossa lämpötilat olivat yli +50C°.

Suurimmat kaupungit

Neuvostoliitossa oli vuonna 1989 kaikkiaan 23 miljoonakaupunkia, joista noin puolet sijaitsi Venäjän SFNT:n alueella. Kaupungeista kolme suurinta olivat Moskova 8,8 miljoonalla, Leningrad 4,4 miljoonalla, sekä Kiova 2,6 miljoonalla asukkaalla. Muita miljoonakaupunkeja olivat Alma-Ata, Baku, Dnepropetrovsk, Donetsk, Gorki, Harkova, Jerevan, Kazan, Kuibyšev, Minsk, Novosibirsk, Odessa, Omsk, Perm, Rostov, Sverdlovsk, Taškent, Tbilisi, Tšeljabinsk ja Ufa. Alle miljoonan asukkaan merkittäviin kaupunkeihin lukeutuivat muun muassa Chişinău, Kaliningrad, Murmansk, Riika, Tallinna, Vilna, Vladivostok ja Volgograd.

Laajentuminen

Neuvostoliiton laajentuminen.PNG Alkuperäinen Neuvostoliitto käsitti Venäjän, Ukrainan, Valko-Venäjän ja Transkaukasian neuvostotasavallat. Myöhemin Venäjän SFNT:stä irrotettiin Kazakstanin ja Kirgiisien autonomiset neuvostotasavallat, joista tuli omia tasavaltojansa Neuvostoliiton sisällä. Vuonna 1925 Neuvostoliittoon liittyivät rauhanomaisesti Turkmenistan ja Uzbekistan, josta vuonna 1929 erotettiin Tadžikistan. Vuonna 1936 Transkaukasia jaettiin Armenian, Azerbaidžanin ja Gruusian tasavaltojen kesken. Vuonna 1940 perustettiin Itä-Karjalaan Karjalais-Suomalainen SNT, johon liitettiin Suomelta talvisodassa valloitetut alueet. Se oli alkuun oma osavaltionsa, mutta liitettiin 1956 Venäjän SFNT:aan ja alennettiin Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi.

Neuvostoliitto laajentui etenkin 1940-luvulla Stalinin hallintokauden aikana. Vuonna 1940 Neuvostoliittoon liitettiin miehitetyt Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua. Samoihin aikoihin Neuvostoliitto miehitti muun muassa alueita Suomelta ja Japanilta, Kaliningradin alueen Saksalta sekä Moldavian ja Länsi-Ukrainan alueet Romanialta ja itäisen Puolan, ja liitti nämä maahansa toisen maailmansodan loputtua.

Neuvostoliiton valtion rajat pysyivät samoina aina 1990-luvulle saakka, jolloin Neuvostoliitto alkoi hajota. Neuvostoliiton hajoaminen alkoi vuonna 1990, jolloin osa neuvostotasavalloista itsenäistyi. Vuoden 1991 aikana suurin osa neuvostotasavalloista erosi liitosta ja muodosti omat itsenäiset valtionsa. Loputkin neuvostotasavallat itsenäistyivät joulukuussa 1991, jolloin Neuvostoliitto lakkasi virallisesti olemasta.

Hallinnollinen jako

Soviet Union Map.png Neuvostoliitto koostui 15 eri jäsenvaltiosta eli neuvostotasavallasta. Jokaisella neuvostotasavallalla oli oma kommunistinen puolue ja sisäiset hallintoelimet lukuun ottamatta suurinta neuvostotasavaltaa Venäjää, jolla ei ollut omaa hallintoa.

Valtion hallinnon keskus sijaitsi Venäjän SFNT:n pääkaupungissa Moskovassa, joka oli myös koko valtion pääkaupunki. Jokaisella neuvostotasavallalla oli oma pääkaupunkinsa, joissa sijaitsivat sisäiset hallintorakennukset.

Neuvostotasavalloilla oli osittainen itsehallinto-oikeus. Neuvostoliiton vuoden 1977 perustuslain mukaan neuvostotasavalloilla oli oikeus erota Neuvostoliitosta, lakia sovellettiin vuonna 1991 Neuvostoliiton hajotessa.

Osalla neuvostotasavalloista oli oma hallinnollinen jakonsa, joka koostui autonomisista neuvostotasavalloista. Eniten autonomisia neuvostotasavaltoja oli Venäjällä. Autonomiset neuvostotasavallat eivät saaneet itsenäisyyttä Neuvostoliiton hajotessa.

-	Alue	km²	as (1971)	Pääkaupunki	-	1. Venäjän federatiivinen sosialistinen neuvostotasavalta	17 075 400	130 700 000	Moskova	-	Baškiirien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	143 600	3 800 000	Ufa	-	Burjaattien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	351 300	800 000	Ulan-Ude	-	Dagestanin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	50 300	1 400 000	Mahatškala	-	Jakuuttien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	3 103 200	600 000	Jakutsk	-	Kabardiinien ja balkaarien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	12 500	600 000	Naltšik	-	Kalmukkien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	75 900	300 000	Elst	-	Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	172 000	700 000	Petroskoi	-	Komin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	415 900	960 000	Syktyvkar	-	Marin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	23 200	700 000	Joškar-Ola	-	Mordvalaisten autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	26 200	1 000 000	Saransk	-	Pohjois-Ossetian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	8 000	550 000	Ordžonikidze	-	Tataarien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	68 000	3 100 000	Kazan	-	Tšetšenien ja ingušien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	19 300	1 100 000	Groznyi	-	Tšuvassien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	18 300	1 200 000	Tšeboksary	-	Tuvan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	170 500	200 000	Kyzyl	-	Udmurtian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	42 100	1 400 000	Iževsk	-	Adygein autonominen alue	7 600	400 000	Maikop	-	Hakassien autonominen alue	61 900	450 000	Abakan	-	Juutalaisten autonominen alue	36 000	170 000	Birobidžan	-	Karatšaiden ja tšerkessien autonominen alue	14 100	350 000	Tšerkessk	-	Vuoristo-Altain autonominen alue	92 600	170 000	Gorno-Altaisk	-	Burjaattien Aginskin kansallinen piiri	19 900	60 000	Aginskoje	-	Burjaattien Ust-Ordynskin kansallinen piiri	22 100	150 000	Ust-Ordynsk	-	Hanti-Mansin kansallinen piiri	523 100	270 000	Hanti-Mansijsk	-	Jamalo-nenetsien kansallinen piiri	750 300	75 000	Salehard	-	Komi-permjakkien kansallinen piiri	32 900	220 000	Kudymkar	-	Korjakkien kansallinen piiri	301 500	40 000	Palana	-	Nenetsien kansallinen piiri	176 700	37 000	Narjan-Mar	-	Taimyrin kansallinen piiri	862 100	37 000	Dudinka	-	Tšuktsien kansallinen piiri	737 700	97 000	Anadyr	-	2. Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta	604 000	47 500 000	Kiova	-	3. Kazakstanin sosialistinen neuvostotasavalta	2 715 000	13 100 000	Alma-Ata	-	4. Uzbekistanin sosialistinen neuvostotasavalta	450 000	12 300 000	Taškent	-	Karakalpakkien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	165 600	700 000	Nukus	-	5. Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta	207 600	9 100 000	Minsk	-	6. Azerbaidžanin sosialistinen neuvostotasavalta	87 000	5 200 000	Baku	-	Nahitševanin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	5 500	299 000	Nahitševan	-	7. Gruusian sosialistinen neuvostotasavalta	69 700	4 700 000	Tbilisi	-	Abhasian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	8 600	500 000	Suhumi	-	Adžarian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	3 000	300 000	Batumi	-	Etelä-Ossetian autonominen alue	3 900	100 000	Tshinvali	-	8. Moldavian sosialistinen neuvostotasavalta	33 700	3 600 000	Kišinjov	-	9. Liettuan sosialistinen neuvostotasavalta	65 200	3 200 000	Vilna	-	10. Kirgiisien sosialistinen neuvostotasavalta	198 500	3 000 000	Frunze	-	11. Tadžikistanin sosialistinen neuvostotasavalta	142 500	3 000 000	Dušanbe	-	Vuoristo-Badahšanin autonominen alue	63 700	100 000	Horok	-	12. Armenian sosialistinen neuvostotasavalta	29 899	2 500 000	Jerevan	-	13. Latvian sosialistinen neuvostotasavalta	63 700	2 400 000	Riika	-	14. Turkmenistanin sosialistinen neuvostotasavalta	488 700	2 200 000	Ašgabat	-	15. Eestin sosialistinen neuvostotasavalta	45 100	1 400 000	Tallinna

Armeija

Red Army flag.svg

Neuvostoliiton armeija oli viralliselta nimeltään Työläisten ja talonpoikien punainen armeija, josta käytettiin lyhennettä Puna-armeija. Puna-armeija perustettiin 23. helmikuuta 1918 Venäjän sisällissodassa punakaartilaisten armeijaksi. Punaisten voitettua sisällissota vuonna 1921 siitä tuli vuonna 1922 perustetun Neuvostoliiton armeija. Hallinnollisesti puna-armeija perustettiin määräyksellä kansankomissaarien neuvostossa 15. tammikuuta 1918 jo valmiiksi olemassaolevien punakaartien pohjalle. Virallinen puna-armeijan päivä, 23. helmikuuta 1918 muistuttaa ensimmäisestä joukkovärväyksestä Pietarissa ja Moskovassa ja ensimmäisistä taistelutoimista miehittävää keisarillisen Saksan armeijaa vastaan. Punakaartien järjestäminen sotilaskurinalaiseksi armeijaksi oli tarpeen erityisesti juuri tuolloin siksi, että Saksan keisarikunta ei enää pidempään jäänyt odottamaan kansankomissaarien neuvoston päätöksiä Saksalle Brest-Litovskissa luovutettavista alueista, vaan oli lopettanut 5. joulukuuta 1917 solmitun aselevon ja lähtenyt hyökkäämään Latvian ja Viron kautta kohti Petrogradia (Pietari 1916-1924) Lev Trotskin katkaistua neuvottelut tyytyen aselepolinjaan Saksan ensin tunnustettua Ukrainan itsenäisyyden. 23. helmikuuta oli tärkeä kansallinen vapaapäivä Neuvostoliitossa, jota myöhemmin juhlittiin myös nimellä Puna-armeijan päivä. Juhlapäivä jatkaa perinnettä edelleen nimellä isänmaan puolustajien päivä. Puna-armeijan perustajana pidetään yleisesti Lev Trotskia, joka toimi sekä ulkoministeriä vastaavana ulkoasiainkansankomissaarina että puolustusministeriä vastaavaa sotakansankomissaarina vuosina 1918–1924. Red army conscript hat insignia.jpg Perustettaessa puna-armeija perustui vapaaehtoisuuteen, eikä se tuntenut sotilasarvoja tai joukko-osastosymboleita. Upseerit valittiin demokraattisesti. 29. toukokuuta 1918 18–40-vuotiaat miehet tehtiin kuitenkin asevelvolliseksi. Suuren luokan värväysoperaation toteuttamiseksi alueelliset kutsuntalautakuntia vastaavat sotilaskomissariaatit (военный комиссариат, военкомат; voenkomat) perustettiin, jotka toimivat tässä tehtävässä ja tällä nimellä aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Sotilaskomissariaatteja ei tule sekoittaa armeijan poliittisiin komissaareihin (politrukkeihin). Jokaiseen puna-armeijan yksikköön sijoitettiin poliittinen komissaari, jolla oli valta kumota yksikön komentajien päätökset, jos ne olivat ristiriidassa kommunistisen puolueen periaatteiden kanssa. Vaikka tämä johti väistämättä komentojärjestelmässä esiintyvään tehottomuuteen, puolueen johto piti tärkeänä kontrolloida upseeristoa, joka oli sisällissodan edetessä yhä useammin muodostettu entisen keisarillisen armeijan upseereista. Venäjän sisällissodassa 1918-1920 puna-armeija taisteli valkoisia vastavallankumouksellisia armeijoita vastaan ja sitä käytettiin myös sisäisten kapinoiden tukahduttamisiin. Sodan loppuun mennessä puna-armeijassa palveli lähes 5 miljoonaa miestä. Ammattiupseerien toimi, joka oli hylätty "tsaristisena perintönä", palautettiin 1935. Suurten puhdistusten aikana lähes kaikki vanhemmat upseerit kuitenkin teloitettiin tai lähetettiin pakkotyöleireille potentiaalisina uhkina Stalinin vallalle.

Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen talvisodassa puna-armeijan voimaa heikensivät suuresti kykenemättömyys sopeutua purevaan pakkaseen ja monet muut tekijät. Taisteluiden jatkuessa komennettiin rintamalle myös ukrainalaisista koottuja eteläisiä yksilöitä. Armeija oli jo aikaisemmin mekanisoitu, kuten monet muutkin eurooppalaiset armeijat siihen aikaan. Moottoriajoneuvot soveltuivat kuitenkin huonosti talvisodan taistelukenttien metsäiseen maastoon, kylmyydestä puhumattakaan ja ylivoimaisiksi luultu puna-armeija juuttui pidentyviin taisteluihin sitkeätä vastarintaa tekevien suomalaisten kanssa. Lisäksi armeija taisteli sotaa täysin väärillä taistelutaktiikoilla, joiden muuttaminen oli vaikeata jäykän komentorakenteen takia. Myös kokemuspula oli Stalinin puhdistusten takia valtava. Alkuperäinen tarkoitus oli edetä muutamassa viikossa Helsinkiin, mutta taisteluiden jumiuduttua paikalleen tavoite ei koskaan toteutunut — vaikka Suomen armeija vietiin lähelle murtumispistettä, joutui Stalin kuitenkin taipumaan rauhanneuvotteluihin ja puna-armeija koki nöyryytyksen kansainvälisen yleisön silmissä.

Kansallissosialistisen Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, puna-armeijan vahvuus oli arviolta 1,5 miljoonaa miestä. Se oli edelleen poliittisten puhdistusten heikentämä ja joutui pahasti hyökkäyksen yllättämäksi. Ensimmäisten viikkojen aikana käytännössä koko neuvostoilmavoimat tuhottiin kentille ja satoja tuhansia neuvostosotilaita motitettiin valtaviin motteihin.

Neuvostohallitus muutti taktiikkaansa parantaakseen pakenevan puna-armeijan moraalia 1941. Neuvostopropagandassa, joka oli aikaisemmin toitottanut poliittista agendaa luokkataistelusta muutti lähestymistavakseen patrioottisten tunteiden nostamisen väestössä ottaen käyttöönsä neuvostovaltaa edeltäneen keisarillisen Venäjän historian. Sota Hitlerin Saksaa vastaan rinnastettiin Napoleonia vastaan käytyyn isänmaalliseen sotaan 1812. Propaganda teki viittauksia sellaisiin legendaarisiin venäläisiin sankareihin kuin Aleksanteri Nevski ja Mihail Kutuzov. Ortodoksisen kirkon vainoaminen lopetettiin ja papisto elvytti esimerkiksi sellaisen perinteen kuin aseiden siunaaminen ennen taistelua. Poliittisten upseerien perinne poistettiin, vaikka tosin ainoastaan hetkellisesti. Armeijaan muodostettiin tarkasti määritellyt sotilasarvot ja alettiin myöntämään esimerkiksi mitaleita ja perustettiin "ritarikuntia". Kaarti perustettiin uudelleen ja suurta sankaruutta taistelussa osoittaneet yksiköt nimettiin uudelleen kaarti-etuliitteellä — kaartinrykmentti, kaartinarmeija jne.

Suuren isänmaallisen sodan aikaan puna-armeijaan värvättiin 15–20 miljoonaa upseeria ja sotilasta, joista 7–10 miljoonaa kuoli. Puna-armeijan sotilaat, jotka joutuivat saksalaisten vangiksi teloitettiin usein suoraan kentällä tai kuljetettiin epäinhimillisiin oloihin vankileireille. Heitä myös surmattiin tuhoamisleireillä osana holokaustia. Näiden vangiksi jääneiden osa ei ollut sodan lopussa vapautuessaan kovinkaan paljon parempi, koska antautumisesta rangaistiin joko teloituksella tai passituksella vuosiksi pakkotyöhön Siperiaan.

Saksaa vallatessaan puna-armeijan sotilaat syyllistyivät myös lukemattomiin sotarikoksiin—ryöstelyyn, tuhoamiseen ja saksalaisnaisten raiskauksiin. Puna-armeijan sotilaat eivät erotelleet saksalaista sotilasta ja siviiliä . Sotarikokset johtuivat osittain sekä löyhästä kontrollista että katkeruudesta—saksalaiset olivat itse toteuttaneet samanlaisia julmuuksia Neuvostoliitossa. Puna-armeijan johto tuomitsi raakuudet puna-armeijan sotilaan arvolle sopimattomiksi tekosiksi, mutta niiden konkreettiseen estämiseen tähtäävät toimet olivat ponnettomia. On huomattava kuitenkin, etteivät kaikki sotilaat syyllistyneet näihin raakuuksiin ja useimmiten asialla olivatkin itse rintamajoukkojen sijaan selustan joukot. Battle of Stalingrad.jpg Voitetun sodan jälkeen ja Berliinin sortumisen jälkeen puna-armeijaa kohtaan tunnettu kunnioitus ja sen arvovalta nousivat neuvostoyhteiskunnassa huomattavasti. Viimeinen askel muodonmuutoksessa vallankumouksellisesta asejoukosta suvereenin valtion vakinaiseksi armeijaksi tapahtui 1946, kun puna-armeija nimettiin neuvostoarmeijaksi.

Sodan jälkeen joukkoja kotiutettiin ja armeijan vahvuus vähennettiin arviolta viiteen miljoonaan. Neuvostoarmeijan yksiköt, jotka olivat vapauttaneet Itä-Euroopan maat saksalaisten vallasta jäivät maihin miehitysjoukoiksi varmistamaan neuvostovallan säilymisen. Tämä johti valtioiden muuttumiseen sosialistisen blokin jäseniksi ja käytännössä Neuvostoliiton satelliittivaltioiksi. Suurin neuvostoarmeijan vahvuus oli sijoitettuna Itä-Saksaan torjumaan NATO-joukkojen uhkaa.

Saksalaishyökkäyksen Neuvostoliiton maaperällä aiheuttamat tuhot saivat Neuvostoliiton muodostamaan kylmän sodan doktriinin, jonka tavoite oli taistella vihollisia vastaan niiden omalla maaperällä tai mahdollisesti satelliittivaltioiden puskurivyöhykkeellä. Turvatakseen tuon puskurivyöhykkeen olemassaolon neuvostojoukot kukistivat kaikki sosialisminvastaiset kansannousut DDR:ssä, Unkarissa ja Tšekkoslovakiassa 1950- ja 1960-luvuilla.

Vastakkainasettelu NATO:n kanssa kylmän sodan aikana perustui lähinnä ydinpelotteeseen. Neuvostoliitto käytti paljon resursseja armeijansa ydinaseiden kehittelyyn, etenkin ballististen ohjusten ja ydinsukellusveneiden. Konflikteja sodittiin ainoastaan ns. proxy-sotien kautta, joissa Yhdysvallat ja NL tukivat hallituksia tai kapinallisliikkeitä tarpeen mukaan.

1979 neuvostoarmeija kuitenkin puuttui suoraan sisällissotaan, joka riehui Afganistanissa. Neuvostoliiton tavoitteena oli tukea ystävällismielistä maallista hallintoa, jota uhkasivat muslimifundamentalistisissit (joihin kuului mm. Osama bin Laden). Yhdysvallat tuki näitä sissejä taloudellisesti ja sotilaallisilla varusteilla, mm. toimittamalla niille amerikkalaisia Stinger-ilmatorjuntaohjuksia, joilla oli tarkoitus taistella neuvostojoukkojen ilmaherruutta vastaan. Teknisestä ylivertaisuudestaan huolimatta neuvostoarmeija ei onnistunut saamaan maata kontrolliin ja kärsi jatkuvia tappioita sissien iskuissa ja väijytyksissä. Mihail Gorbatšov veti viimein joukot maasta 1988. Afganistanin sotaa 1980–1988 voidaan verrata Yhdysvaltain käymään sotaan Vietnamissa—molemmat olivat kylmän sodan sijaissotia ja molemmat päättyivät nöyryyttävään tappioon teknisesti alivoimaista, mutta lopulta voitokasta sissivastustajaa vastaan.

Puna-armeija hajoitettiin vuonna 1991 Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä ja sen resurssit jaettiin seuraajavaltioiden kesken. Suurin osa armeijasta, mukaan lukien enemmistö ydinohjusjoukoista liitettiin Venäjän federaation armeijaan. Itä-Eurooppaan sijoitetut joukot vedettiin takaisin vuosina 1991–1994. Venäjän federaation armeijassa säilyvät edelleen puna-armeijan perinteet, koska sen tunnuksena on edelleen punainen, viisisakarainen tähti.

Avaruusohjelma

Launch-of-sputnik2.jpg laukaisuvalmiina.]] USSR cosmonauts first group.jpg Neuvostoliiton avaruusohjelma perustuu fyysikko ja matemaatikko Konstantin Tsiolkovskin työhön. Hän tutki ensimmäisen avaruuslennon mahdollisuutta matemaattisesti ja kokeellisesti ja kehitti rakettien ohjausmenetelmiä, nestemäisiä polttoaineita ja monivaiheisen raketin periaatteen. Valtio alkoi jo 1921 tukea rakettitutkimusta sotilastarkoituksiin. 1930-luvulla "pääsuunnittelija" Sergei Koroljov nousi tutkimusohjelman johtoon.

Koroljovin johdolla Neuvostoliitto kehitti 1950-luvulla mannertenvälisen ohjuksen, joka pystyi kantamaan ydinaseen yhdysvaltalaisiin kohteisiin. R-7-ohjus laukaistiin ensi kertaa 21. elokuuta 1957. Sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat ilmoittivat aikeestaan laukaista satelliitti kansainvälisen geofyysisen vuoden (1957) kunniaksi. Onnistuneen laukaisun jälkeen ensimmäinen satelliitti, yksinkertainen Sputnik 1 pantiin kokoon nopeasti ja laukaistiin 4. lokakuuta. Rakettiohjelman puitteissa rakennettiin Tiuratamin alueella Baikonurin kosmodromi.

Avaruusalukset

Neuvostoliitolla oli aikanaan useita avaruusaluksia, joista monet olivat aikaansa edellä.

Sputnik

Sputnik-1 johti kohuun sekä Neuvostoliitossa että Yhdysvalloissa sen jälkeen, kun brittiläinen lehdistö nosti sen merkittäväksi uutiseksi. Hruštšev vaati Korolevia toteuttamaan uuden lennon välittömästi. Sputnik 2 -lento 3. marraskuuta kuljetti avaruuteen yli 1000 kg aluksen mukanaan Laika-koira. Toukokuussa 1958 laukaistu Sputnik-3 painoi 1500 kg.

Luna

Luna 1–3 tutkivat Kuuta 1959. Luna 2 -luotain törmäsi suunnitelman mukaisesti Kuuhun. Sen jälkeen Luna 3 kuvasi Kuun "pimeän puolen". Tammikuussa 1966 Luna 9 pystyi tekemään ensimmäisen aluksena pehmeän laskun Kuun pinnalle.

Vostok

4000 kg painavasta Zenit-vakoilusatelliitista kehitettiin miehitetty Vostok-avaruusalus. Vuonna 1960 sillä tehtiin koelentoja, joilla mm. koirilla testattiin miehitetyn lennon turvallisuutta. 12. huhtikuuta 1961 Koroljovin valitsema kosmonautti Juri Gagarin kiersi Maan 108 minuutin avaruuslennolla. German Titov kiersi maan 17 kertaa Vostok 2:lla. Hän sairastui matkalla, joka aiheutti vuoden viiveen ohjelmaan kun tiedemiehet tutkivat mahdollisuutta, ettei ihminen selviäisi pitkiä aikoja avaruudessa. Vostok 3 ja Vostok 4 toimivat yhtä aikaa avaruudessa ja lähestyivät toisiaan viiden kilometrin etäisyydelle elokuussa 1962. Koe toistettiin heinäkuussa 1963, jolloin mukana oli ensimmäinen naiskosmonautti Valentina Tereškova Vostok 6 -aluksessa.

Voshod

Vuonna 1964 Korolev laajensi Vostokin kolmipaikkaiseksi Voshod-alukseksi, jossa kolmen hengen miehityksellä miehistöllä ei ollut tilaa käyttää avaruuspukuja. Voshod 2 -aluksen miehistöön kuulunut Aleksei Leonov teki ensimmäisen avaruuskävelyn, joka kesti 10 minuuttia. Maaliskuussa 1966 Venera 3 oli ensimmäinen alus, joka kiersi toista planeettaa, Venusta. Mir on 24 September 1996.jpg syyskuussa 1996.]]

Sojuz

R-7-ohjuksesta kehittyi 16 kantorakettiversiota, mm. Molnija ja Sojuz. Uuden sukupolven Sojuz-ohjelman avaruusaluksen suunnittelu oli alkanut jo 1962. Sojuzin ensimmäisellä miehitetyllä koelennolla 23. huhtikuuta 1967 yksin ollut Vladimir Komarov kuoli ensimmäisenä ihmisenä avaruuslennon aikana, mikä osaltaan heikensi Neuvostoliiton mahdollisuuksia kilpajuoksussa miehitettyyn kuulentoon, kuten myös Koroljovin kuolema 59-vuotiaana 1966.

Saljut

Yhdysvaltain onnistumisen jälkeen Neuvostoliitto keskitty 1969 lähtien miehitettyihin avaruusasemiin. Ensimmäinen avaruusasema, Saljut 1 laukaistiin 19. huhtikuuta 1971. Miehistö vietti 23 päivää avaruudessa, mutta kuoli paluulennolla. Viimeiseksi Saljut-asemaksi jäi Saljut 7.

Mir

20. helmikuuta 1986 Neuvostoliitto laukaisi Mir-avaruusaseman perusmoduulin. Asemalla tehtiin lukuisia ennätyksiä, mm. Valeri Poljakov vietti siellä 438 vuorokautta yhtä mittaa. Asemalla vieraili yli sata ihmistä kahdestatoista maasta. Mir kestikin kauemmin kuin Neuvostoliitto ja se tuhoutui hallitusti ilmakehässä vasta 23. maaliskuuta 2001.

Buran

Buran aero.jpg Vuodesta 1976 Neuvostoliitto kehitti myös Buran-nimistä avaruussukkulaa vastineeksi Yhdysvaltain ohjelmalle. Buran oli jonkin verran Yhdysvaltain sukkulaa kehittyneempi, mutta se laukaistiin vain kerran 1988 miehittämättömänä kiertoradalle Energija-raketilla.

Talous

Neuvostoliiton talous oli suunnitelmatalous, jossa toteutettiin marxilais-leninististä sosialismia. Neuvostoliiton perustuslaissa talousjärjestelmän ja koko yhteiskunnan tavoitteeksi sanottiin kommunismin eli luokattoman, sosiaalisesti tasa-arvoisen ja tuotantovälineiden yhteisomistukselle perustuvan yhteiskunnan luomisen. Kommunismia ei katsottu saavutetun Neuvostoliitossa, vaan ideologisesti sitä pidettiin eräänlaisena siirtymävaiheena uuteen yhteiskuntaan. Perustuslain mukaan kommunismin periaatteena oli "kultakin kykyjensä mukaan, kullekin tarpeittensa mukaan", mutta niin kauan kuin kommunismi oli saavuttamatta, periaatteena, ideologian mukaan, oli "kultakin kykyjensä mukaan, kullekin panoksensa mukaan", jolla viitattiin pyrkimykseen työpanosta vastaavaan palkkaukseen.

Neuvostoliitossa toteutettiin sen perustamisen jälkeen valtakunnan nopea teollistaminen, johon liittyi voimakas kaupungistuminen. Elinkeinot muuttuivat maatalousvaltaisesta teollisuusvaltaisiksi. Toisen maailmansodan jälkeen huomattavassa asemassa oli Neuvostoliiton Euroopanpuoleisen osan jälleenrakentaminen. Teollisuustuotannon määrässä Neuvostoliitto kasvoi Euroopan suurimmaksi ja maailmassa toiseksi suurimmaksi, mutta keskimääräinen elintaso jäi silti jälkeen länsimaisesta sillä Neuvostoliitto oli myös maailman kolmanneksi väkirikkain maa.

Neuvostoliitossa tuotantovälineiden, maan ja luonnonvarojen yksityisomistus oli lakkautettu. Hyväksyttyjä omistusmuotoja olivat valtionomistus eli ns. yleiskansallinen omistus sekä osuuskunnallinen omistus. Lisäksi ihmisillä oli oikeus yksityisomaisuuteen: he omistivat ostamansa, lahjana saamansa tai perimänsä kulutustavarat. Maalaisilla oli yksityisomistuksessa myös eläimiä ja pieniä vihannestarhoja. 1970-luvulle mennessä yleiskansalliseen omistukseen kuului 90 % perustuotannosta ja osuutta pyrittiin edelleen kasvattamaan, sillä yleiskansallista omistusta pidettiin neuvostoideologiassa kehittyneimpänä yhteisomistuksen muotona. Osuuskuntia oli lähinnä maataloudessa kolhoosin nimellä tunnettuina yhteistiloina.

Pääosa Neuvostoliiton tuotannosta syntyi kollektiivisessa tuotannossa, mutta myös pienimuotoista yksityistä tuotantoa tapahtui. Neuvostovaltion ensimmäisen 10 vuoden aikana yksityiset talonpojat ja käsityöläiset muodostivat väestön pääosan. Neuvostoliiton tuotantoa ohjattiin kuitenkin systemaattisesti kollektiiviseen suuntaan, etenkin Stalinin kaudella myös väkivaltaisin pakkotoimin. Silti Neuvostoliitossa sallittiin pienimuotoinen yksityinen tuotanto koko sen olemassaolon ajan, mukaan lukien kellosepät, suutarit, maalarit ja muut vastaavat ammatinharjoittajat. Myös lääkärit pitivät yksityisvastaanottoja. Yksityishenkilöt eivät kuitenkaan saaneet palkata alaisuuteensa työntekijöitä, sillä sitä pidettiin Marxin oppien mukaan vieraan työn riistona.

Talouselämää johdettiin keskitetyn suunnitelman mukaan, joka jätti yksittäisille tuotantoyksiköille hieman itsenäistä päätäntävaltaa. Sunnittelua tehtii kolmella tasolla: pitkän aikavälin suunnitelmalla, viisivuotissuunnitelmalla ja vuosisuunnitelmalla. Neuvostoliiton liittotasavaltojen suunnitteluelin, Gosplan, määritteli kansantalouden määrälliset ja laadulliset tavoitteet eli normit. Nämä tavoitteet jaettiin sekä alueellisesti että toimialoittain ja aina kullekin tehtaalle tai muulle tuotantoyksikölle saakka. Tuotantolaitosten tekemä voitto jaettiin useille tahoille. Pääosan valtio käytti omaan budjettiinsa, mutta noin 20-40 % jäi tuotantolaitokselle itselleen. Tuotantolaitos käytti oman osuutensa korjauksiin, tuotannon kehittämiseen, kannustusrahastoihin ja alueellisen talouden kehittämisen rahastoihin. (Pykälä, 1973)

Raha

Rouble-1961-Paper-1-Obverse.jpg | Soviet Union-1989-Coin-0.50.jpg

Neuvostoliiton rahayksikkö oli Venäjän keisarikunnassakin käytössä ollut rupla ja sen alayksikkö kopeekka. Yksi rupla vastasi arvoltaan sataa kopeekkaa. Neuvostoliiton hajottua ruplaa rahayksikkönään ovat käyttäneet Valko-Venäjä ja Venäjä. Muut neuvostotasavallat ovat itsenäistymisen jälkeen ottaneet käyttöön omat rahayksikkönsä.

Neuvosto-Venäjä sisällisodan ja intervention voitettuaan pyrki uuteen talouspolitiikkaan, NEP:iin (Новая Экономическая Политика), mikä edellytti yksityisen investoimisen vuoksi vakaita rahaoloja. Neuvostoliitto vakautti rahaolot 1924 sitomalla ruplan kultakantaan ja vaihtamalla 50 000 neuvostovenäläistä ruplaa, sovznakia (совзнак) yhteen uuteen ruplaan. Toinen inflaatiokausi sattui toisen maailmansodan aikaan. Vuonna 1947 toteutettiin rahaolojen vakautus leikkaamalla talletuksia.

Metsätalous

Neuvostoliitossa sijaitsi neljännes maailman metsävaroista ja 60 % havupuuvaroista. Metsäpinta-ala oli 747 miljoonaa hehtaaria ja puusto 80 miljardia m³, josta havupuita 84 %. Metsät peittivät maa-alasta 38 %. Vuotuinen kasvu oli 800 miljoonaa m³ ja tästä hakkuutoiminnan piirissä olevissa metsissä n. 500 miljoonaa m³. Metsätalouden tukialue oli taigavyöhyke. Uralilla ja siitä länteen olivat pääpuulajit mänty, kuusi ja koivu, idässä lehtikuusi, mänty, sembramänty, kuusi, pihtakuusi ja koivu. Runsain puulaji oli lehtikuusi (yhteensä 28 miljardia m³). Metsävaroista 83 % sijaitsi Uralilta itään olevilla alueilla, mutta hakkuista vain 35 % tapahtui siellä. Hakkuiden painopiste oli siirtymässä koko ajan Uralilta itään. Kokonaishakkuut olivat 390 miljoonaa m³. Maan Euroopan-puoleinen osa oli ollut kauan liikahakkuiden kohteena, ja puun hankintaa olikin siellä jouduttu 1960-luvulta lähtien supistamaan. Lehtipuut muodostivat vielä reservin, jota voitiin kasvavassa määrin hyödyntää. Puun hankinta tapahtui valtaosin avohakkuina. Metsänhoitotyöt olivat vähäisiä puunkäyttöön verrattuna.

Teollisuus

Magnitogorsk steel production facility 1930s.jpgin terästehdas 1930-luvulla]] Verrattain vähäisestä ulkomaankaupasta huolimatta raskaalla teollisuudella oli suuri rooli Neuvostoliiton talouselämässä. Suuria Neuvostoliittolaisia lentokonevalmistajia olivat muun muassa Tupolev, Iljušin ja Antonov, suuriin autonvalmistajiin lukeutuivat taas VAZ (Lada), GAZ (Volga) ja AZLK (Moskvitš).

Merkittävimmät luonnonvarat

Merkittävimmät vientituotteet

Väestö

Soviet Union demography.png

Ennen hajoamistaan Neuvostoliitossa asui lähes 300 miljoonaa ihmistä ja se oli väkiluvultaan maailman kolmanneksi suurin valtio. Tiheimmin asutettuja olivat etenkin länsi- ja eteläosat. Neuvostoliiton väestöstä suurimman ryhmän muodostivat venäläiset, muita suuria kansanryhmiä olivat ukrainalaiset, uzbekit, valkovenäläiset, kazakit, azerit, armenialaiset, tadžikit, georgialaiset, moldovalaiset, liettualaiset, turkmeenit, kirgiisit, latvialaiset ja virolaiset.

Kieli

Neuvostoliitossa kaikki kielet olivat liittovaltion perustuslain mukaan tasa-arvoisia, joskin joidenkin neuvostotasavaltojen omat perustuslait tunnustivat paikallisen kielen ainoaksi viralliseksi. Venäjällä oli kuitenkin käytännössä yleisliittolainen asema ja sitä opetettiin vuosikymmeniä valtion kouluissa pakollisena oppiaineena.

Uskonto

Neuvostoliitossa virallisesti ateistiseksi julistautunut valtio suhtautui uskonnonharjoittamiseen pääsääntöisesti kielteisesti etenkin ensimmäisten vuosikymmentensä aikana, mutta käytännön tilanne vaihteli suuresti ajasta, paikasta ja uskonnosta riippuen. Merkittävimmät voimatoimet ja epäluulo kohdistuivat neuvostovaltion poliittisina pitämiin vähemmistöjen uskontoihin, kuten katolisiin paavin suuren vallan tai juutalaisiin näiden sionistisiksi uskottujen tendenssien perusteella. Suurten uskonnollisten ryhmien kuten ortodoksisen kirkon tai muslimien toimintaa pyrittiin aktiivisesti rajoittamaan ja kontrolloimaan, lukuisia kirkkorakennuksia muunnettiin muuhun käyttöön tai tuhottiin, mutta varsinaisia laajoja vainoja näihin ei kuitenkaan kohdistunut.

Urheilu

Soviet Union-1977-Coin-1-XXII Olympic games.jpg Neuvostoliiton urheilijat saavuttivat huomattavaa menestystä hyvin laajassa kirjossa lajeja, ja esimerkiksi jääkiekossa, lentopallossa, painissa, voimistelussa ja painonnostossa maa oli vuosikymmenet lähes täysin ylivoimainen.

Neuvostoliitto menestyi olympialaisissa vuodesta toiseen, keräten yhteensä 527 kultaa, 420 hopeaa, sekä 392 pronssia. Vuoden 1980 kesäolympialaiset järjestettiin Moskovassa, länsivallat tosin pääsääntöisesti boikotoivat kilpailuja vastalauseena Neuvostoliiton toimille Afganistanissa.

Neuvostoliiton hajottua perinteitä jatkaa vahvimmin useimpien kansainvälisten liittojen seuraajavaltioksi laskema Venäjä, mutta myös monet itsenäistyneet neuvostotasavallat ovat jatkaneet neuvostoaikojen menestystä omissa vahvoissa lajeissaan. Etenkin joukkueurheilussa tämä on tarkoittanut kilpailun kiristymistä, esimerkiksi jääkiekon vuoden 2006 MM-kilpailuihin osallistui Venäjän lisäksi peräti neljä entistä neuvostotasavaltaa.

Jalkapallo

Vaikkakaan Neuvostoliitto ei yltänyt jalkapallon MM-kilpailuissa vuoden 1966 neljättä sijaa parempaan tulokseen, voitti maa kuitenkin 1960 Euroopan mestaruuden ja myöhempinä vuosina kolme hopeaa, kahden olympiakullan ja kahden olympiapronssin lisäksi. Seuratasolla Kiovan Dynamo voitti Euroopan Cup-voittajien Cupin kahdesti ja Tbilisin Dynamo kerran. Myös Moskovan Dynamo lukeutuu samaisen kilpailun finalisteihin.

Koripallo

Kansainvälisessä koripallossa Neuvostoliitto oli lajia hallinneen Yhdysvaltojen takana lähes yhtä selvä kakkonen, voittaen kaksi olympiakultaa ja sijoittuen mitaleille jokaisella osallistumiskerrallaan. Koripallon MM-kilpailuissa menestys oli vastaavaa, tehden maasta kolminkertaisen maailmanmestarin. Euroopan mestaruuksia maa kasasi kaikkiaan peräti 14.

Jääkiekko

Neuvostoliitto hallitsi kansainvälistä jääkiekkoa vuosikaudet ylivoimaiseen tyyliin, voittaen kahdeksan olympiakultaa (joista viimeisen tosin olympialipun alla) ja 22 maailmanmestaruutta. Niin olympialaisissa kuin MM-kilpailuissakin maa sijoittui mitaleille jokaisella osallistumiskerrallaan, tuoden siten yhteensä 10 olympia- ja 34 MM-mitalisijaa. Seurajoukkuetasolla usein aikansa parhaaksi joukkueeksi arvostettu Moskovan TsSKA voitti Euroopan Cupin 20 kertaa, ja saman kaupungin Krylja Sovetov kerran.

Liikenne

Gaz 24 volga 1.jpg Valtavat etäisyydet ja tärkeiden luonnonvarojen sijainti vaikeakulkuisilla, tiettömillä seuduilla asettivat suuria vaatimuksia liikenneverkolle. Rahtikustannukset muodostivatkin 20 % Neuvostoliiton kansantulosta. Maan tasaisuus helpotti liikenneyhteyksien rakentamista, mutta ilmasto ja maaperä aiheuttivat hankaluuksia: pakkaset, lumen määrä, kevään ja syksyn kelirikkoaika, tulvat, ikirouta, Siperian suot ja aavikkoseutujen hiekka tekivät yhteyksien rakentamisen kalliiksi. Soran puute laajoilla tasangoilla vaikeutti tienrakennusta.

Neuvostoliitossa oli rautateitä kaikkiaan 138 000 kilometriä (toiseksi eniten maailmassa Yhdysvaltojen jälkeen), josta oli sähköistettyjä 38 000 kilometriä ja maanteitä yli 1,5 miljoonaa kilometriä, josta kestopäällystettyjä 630 000 kilometriä. Maan läntiset osat olivat liikenteellisesti kehittyneimpiä, rautatieverkko oli tihein (taajin Ukrainan SNT:ssä) ja tiestö korkeatasoisinta, mutta joki- ja putkijohtokuljetukset vähäisiä. Itään ja pohjoiseen mentäessä lisääntyivät muun muassa öljyn ja kaasun putkijohtokuljetus, rautateitä rakennettiin jatkuvasti ja tiestöä parannettiin. Siperian, Kazahstanin, Keski-Aasian ja kaukoidän liikenneverkko oli pitkään vajavainen; Siperian rata oli ylikuormitettu sekä maantie- ja jokiliikenne olivat kehittymättömiä. Pohjoisimmat seudut olivat lentoyhteyksien varassa. Autoja maassa oli suhteellisen vähän ja suurin osa niistä oli kuorma-autoja. Metrot oli rakennettu Moskovaan, Leningradiin, Kiovaan, Harkovaan, Minskiin, Gorkiin, Kuibyševiin, Sverdlovskiin, Novosibirskiin, Tbilisiin, Jerevaniin, Bakuun ja Taškentiin.

Neuvostoliitto oli maailman johtavia merenkulkumaita. Maassa oli 60 huomattavaa satamaa, joista suurimmat olivat Mustalla- ja Asovanmerellä tankkilaivojen tukikohta Novorossijsk sekä Odessa (20 miljoonaa tonnia) ja Batumi, Kaspianmerellä (pääasiassa öljykuljetuksia) Astrahan ja Baku, Itämerellä Leningrad (14 miljoonaa tonnia), Riika, Ventspils ja Klaipeda, Tyynellä valtamerellä Vladivostok ja Nahodka sekä Pohjoisella jäämerellä Arkangeli ja ainoa jäätymätön suursatama Murmansk.

Matkailu

Sochi-black-sea-vaca.jpgssa 1950-luvulla.]] Matkailu oli Neuvostoliitossa suosittua. Valtaosa oli kuitenkin kotimaan matkailua; ulkomaalaisia kävi vuosittain keskimäärin 3-4 miljoonaa ja heistä yli 60 % SEV-maista. Suosituimmat turistikohteet olivat Mustanmeren rannikot (Sotši, Kim, Batumi yms.) sekä suurkaupungit Moskova ja Leningrad.

Neuvostoliitosta muutto toiseen valtioon ei onnistunut ilman viranomaisten lupaa. Maahan ja maasta sai matkustaa viisumilla, jonka sai viranomaisilta. Neuvostoliitto valvoi tarkasti maahan- ja maastamuuttoa, eikä sallinut matkustamista ilman viranomaisten virallista lupaa.

Maahan muuttaminen oli lähes yhtä hankalaa kuin maasta muuttaminen. Muuttoon tarvittiin viranomaisten lupa, jota sai anoa suurlähetystöstä. SEV-maiden asukkaat pääsivät maahan muiden maiden asukkaita helpommin. Luvan saaminen muiden valtioiden kansalaisilta saattoi kestää joissain tapauksissa useita vuosia.

Kulttuuri

Yuon New Planet 1921.jpg Neuvostoliitto peri Venäjän kulttuurin sen ollessa kiihkeässä, kaikki kulttuurin alat läpäisseessä 1900-luvun alun luomistilassa. Vallankumouksen jälkeisinä vuosina taiteilijat osallistuivat innokkaasti yhteiskunnan uudistustyöhön. Bolševikkijohtajat eivät kuitenkaan arvostaneet modernistista avantgarde-taidetta ja sen aika loppui viimeistään 1930-luvun alussa, kun sosialistisesta realismista tuli ainoa virallisesti hyväksytty taiteen suuntaus. Samalla kommunistipuolueen ohjaamat eri alojen taiteilijaliitot määrättiin sääntelemään taide-elämää.

Maan kulttuuri muodostui eri neuvostotasavaltojen kulttuureista. Musiikissa suuntauduttiin etenkin kansanmusiikin suuntaan. Kirjallisuus ja teatteri olivat Neuvostoliitossa suosittuja. Neuvostoliittolainen musiikki menestyi myös maan rajojen ulkopuolella, eikä pelkästään sosialistisissa maissa, vaan myös lännessä. Partisans at Grutas Park.jpg Sosialistisen realismin periaatteita määrättiin noudatettavaksi myös Neuvostoliiton liittolaismaissa. Niissä noudatettiin kuitenkin vapaampaa taidepolitiikkaa kuin Neuvostoliitossa. Itä-Euroopan sosialististen maiden taiteessa henkilöpalvonta ja kapea puoluesidonnaisuus näkyi voimakkaimmillaan vuosina 1945–1953.

Stalinin kuoleman jälkeen kulttuurielämä koki lyhyen vapaamman jakson, kunnes Nikita Hruštšovin valtakauden lopulla se alkoi taas jähmettyä. Länsimaisen taiteen ollessa kiellettyä Neuvostoliitossa syntyi varsin laajalle levinneitä, vaikkakin epäyhtenäisiä ns. epävirallisen taiteen suuntauksia. Näillä ei ollut kuitenkaan menestymisen mahdollisuuksia, koska toisinajattelijat eivät saaneet julkaista taidettaan. Joistakin toisinajattelijoista, kuten kirjailija Aleksandr Solženitsynistä ja taiteilija Ilja Kabakovista tuli maailmankuuluja Mihail Gorbatšovin hallintoaikana 1980-luvulla, kun kommunistit myönsivät enemmän vapauksia taiteilijoille. Sosialistinen realismi kesti kuitenkin Neuvostoliiton hajoamiseen 1991 asti kulttuurin virallisena sääntelyjärjestelmänä.

Nykyisin Neuvostoliiton taiteen ja kulttuurin perintöä arvioidaan uudella tavalla, kun myös sosialismin aikana kielletyt kulttuurin alat huomioidaan. Sosialistisen ajan taideperintöön voi tutustua vaikkapa neuvostoajan veistospuistossa Liettuassa.

Symbolit

soviet coat of arms.jpg Neuvostoliitossa yleisesti käytettyjä tunnuksia olivat vallankumouksen punainen tähti, sekä työkansaa kuvaavat sirppi ja vasara. Neuvostoliiton lipussa oli edistystä kuvaava keltainen tähti, vallankumouksellisuutta ja sosialismia kuvaavalla punaisella taustalla, sekä maatyöläisten sirppi ja teollisuustyöläisten vasara yhteen liitettynä. Se oli myös aikoinaan kansainvälisen sosialismin tunnus, mutta se muistetaan lähinnä Neuvostoliiton tunnuksena.

Neuvostoliittolainen elokuva

Bronenosets.jpg

Neuvostoliitto oli myös suurimpia elokuvamaita – Lenin sanoikin aikoinaan elokuvan olevan Neuvostoliiton tärkein taiteenlaji. Elokuvailmaisu kukoisti taiteellisesti erityisesti mykkäelokuva-aikana ennen stalinilaisen kulttuuripolitiikan nousua valta-asemaan. Stalinin kuoleman jälkeen pikkuhiljaa myös muita kuin propaganda-elokuvia tuotamaan alkanut elokuvateollisuus alkoi kukoistaa erityisesti 70-luvulla.

Neuvostoliiton "kansalliselokuvaksi" nimetään usein hyvin kuuluisan neuvostoliittolaisen ohjaajan, Sergei Eisensteinin elokuva Panssarilaiva Potemkin, joka oli paitsi onnistunut propagandana, myös teknisesti ja taiteellisesti edistyksellinen. Elokuvan oli tarkoitus olla vain yksi osa vuoden 1905 tapahtumista kertovaa elokuvasarjaa, mutta se muistetaan parhaiten itsenäisenä elokuvana. Muita Eisensteinin klassikkoja ovat mm. Lakko, Lokakuun vallankumouksen kymmenvuosipäivän kunniaksi tehty Lokakuu, sekä erityisesti Stalinin diktatuuriin viittaava ja sen vuoksi kosolti tekijälle harmeja aiheuttanut Iivana Julma -sarja. Varhaisen neuvostoelokuvan mestareita olivat lisäksi Dziga Vertov, Aleksander Dovzhenko, Mihail Romm ja Vsevolod Pudovkin.

Neuvostoliittolainen elokuva menestyi hyvin myös ulkomailla, sekä itä- että länsimaissa. Kansainvälisesti menestyksekkäin vaikka kotimaassaan vaille virallista tunnustusta jäänyt elokuvantekijä oli Andrei Tarkovski, joka voitti muun muassa Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon. Tarkovsky itse kertoi rakasteneensa maataan kovasti, mikä näkyi myös hänen elokuvissaan.

Neuvostoliitossa tuotettiin verrattain paljon elokuvia ja määrärahat elokuviin olivat verrattain mittavat. 70-luvulla ainoastaan Hollywoodissa elokuvantekijöillä oli mahdollisuus saada yhtä suuret budjetit elokuviinsa kuin Neuvostoliitossa. Käytännössä valtio huolehti, että tekijä sai kaiken mitä tarvitsivat, mikäli kulttuurilautakunta oli sitä mieltä. Elokuvatekijöiden koulutuksessa ominaista oli se, että kuka tahansa elokuvallisesti lahjakas voitiin ottaa mukaan valtiollisiin elokuvakouluihin ja kouluttaa amattiin valtion avustamana. Neuvostoliiton suurin elokuvatuotantoyhtiö oli Mosfilm.

Neuvostoelokuvan kestävin osa on taiteenharrastajien piirissä arvostettua laji, joskin mahdollisudet nähdä näitä filmejä ovat heikentyneet Neuvstoliiton valtiollisen olemasaolon lakattua. Helsingissä oli sodan jälkeen yli 40 vuoden ajan neuvosto-omisteinen, paljon sikäläisiä elokuvia esittävä, Saksalta sotakorvauksena saatu elokuvateatteri

Sosialistinen realismi

Goelro and Lenin painting.jpg

Sosialistinen realismi on 1930-luvulta Neuvostoliitossa ja sen jälkeen muissa sosialistisissa maissa esiintynyt realismia edustava taidesuuntaus ja metodi, jonka tarkoituksena oli edistää sosialismin ja kommunismin päämääriä. Sosialistisen realismin ajatuksena oli realistinen muoto ja sosialistinen sisältö.

Käsite sosialistinen realismi otettiin käyttöön Neuvostoliiton Kirjailijaliiton konferenssissa vuonna 1934, jonka jälkeen siitä tuli maan virallinen ja ainoa hyväksytty taidesuuntaus. Sen isänä mainitaan usein kirjailija Maksim Gorki, jonka romaania Äiti (1907, suom. 1944) pidetään sosialistisen realismin arkkityyppinä. Esikuvina on pidetty myös eräiden 1800-luvun realistien, esimerkiksi Peredvizhnikien ("Vaeltajat"), Jacques-Louis Davidin ja Ilja Repinin taidetta.

Sosialistisen realismin metodin mukaan taiteen tehtävä on palvella vallankumousta ja sosialismin rakentamista olemalla kansantajuista ja puoluekantaista. Monesti tämä merkitsi työläisten kuvaamista esimerkillisinä sankareina. Musiikissa suosittiin yleviä "positiivisia" finaaleja. Johtajat asetettiin maalaustaiteessa kansan keskelle. Tarkoituksena oli korottaa työläisen asemaa esittämällä hänen elämänsä, työnsä ja vapaa-aikansa ihailtavassa muodossa.

Sosialistisen realismin tunnustamisesta ainoana hyväksyttävänä taiteen suuntauksena luovuttiin Neuvostoliitossakin käytännössä 1980-luvun lopulla. Sosialistinen realismi loppui taidetta sääntelevänä kulttuuripoliittisena järjestelmänä vasta Neuvostoliiton purkautuessa 1991.

Henkilökultit: Lenin ja Stalin

Vladimir Iljitš Leninin ympärille muodostui Neuvostoliiton ensimmäinen henkilökultti. Osittain Leninin tahdon vastaisesti häntä alettiin pian pitää "hyvänä tsaarina", joka oli vaatimaton ja kansanläheinen, mutta samalla uuden oikeudenmukaisen järjestelmän luoja. Kuolemaansa asti Lenin pystyi estämään tämän kansan keskuudessa syntyneen kultin päätymisen osaksi virallista puolueen propagandaa. Kuitenkin välittömästi hänen kuoltuaan otettiin tämä kristuksenkaltainen pelastaja-Lenin osaksi virallista puolueen Lenin-kulttia, vaikka monet puolueen johtajat, mukaan lukien Leninin leski Nadežda Krupskaja vastustivatkin sitä. Ensimmäinen askel tässä Leninin kanonisoimisessa oli päätös balsamoida hänen ruumiinsa ja sijoittaa se mausoleumiin Punaiselle torille. Jo vuonna 1924 Pietari uudelleennimettiin Leningradiksi, ja ensimmäiset valtavat Lenin-patsaat pystytettiin Stalingradiin vuonna 1925 ja Leningradiin Suomen juna-aseman eteen vuonna 1926.

Leninin kuoleman jälkeen Stalin pyrki mahdollisimman nopeasti esittämään itsensä Leninin työn jatkajana. Stalinin henkilökultti saavutti täyden mittansa 1930-luvulla. Eri hallinnon tasoilla kilpailtiin tuotantolaitosten, kylien, teatterien ja muiden instituutioiden nimeämisellä Stalinin mukaan. 40-luvulle tultaessa Neuvostoliiton kartalla oli Stalingradin lisäksi muita Stalinista johdettuja kaupunginnimiä. Uuteen huippuunsa henkilökultti nousi jälleen suuren isänmaallisen sodan ja erityisesti sen voiton jälkeen. Esimerkiksi elokuvassa Berliinin kukistuminen Stalin esitettiin yksin tutkimassa sotakarttoja suunnitellen Hitlerin tappiota. Stalinin henkilökultti ei kestänyt pitkään diktaattorin kuoleman jälkeen. Vuonna 1956 Hruštšov ilmoitti tyrmistyneelle puoluejohdolle Stalinin väärinkäyttäneen valtaansa ja tarpeettomasti alistaneen neuvostokansalaisia. Pian Stalinin ruumis poistettiin Leninin mausoleumista ja haudattiin Kremlin muuriin.

Koulutus

Neuvostoliitossa uskottiin vahvasti koulutukseen ja tieteeseen sekä näihin nojautuvaan yhteiskunnalliseen edistykseen. Lapsilla oli velvollisuus käydä kahdeksan lukuvuoden pituinen keskikoulu. Korkeakouluihin ja yliopistoihin pyrkivät kävivät keskikoulua kaksi vuotta lisää, jolloin keskikoulun pituus kasvoi kymmenvuotiseksi. Maassa ei ollut lukiota, sillä ne eivät sopeutuneet sosialistiseen ideologiaan. Keskikoulun kaksi viimeistä lukuvuotta vastasi lukion koulutusta. Neuvostoliitossa lukutaitoisuus vaihteli vuosien aikana. 1930-luvun alulle saakka Neuvostoliiton lukutaitoisuus oli noin 70 %, mutta Stalinin eheyttäessä Neuvostoliittoa maan kansalaisten lukutaitoisuus parani. Ennen hajoamista Neuvostoliitossa lukutaitoisuus oli 98 %. Neuvostoliitossa oli myös useita suuria yliopistoja, kuten Moskovan yliopisto.

Neuvostoliiton johtajat

Muodollisesti Neuvostoliittoa johti valtionpäämies. Poliittista valtaa päämiehellä ei ollut. Ylin valta oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen päämiehellä, eli keskuskomitean pääsihteerillä, josta käytettiin yleisesti nimitystä Neuvostoliiton johtaja. Vasta Neuvostoliiton kommunistisen puolueen rakoillessa Gorbatšovin aikana perustettiin varsinainen valtiollinen neuvostoparlamentista tai Neuvostoliiton kommunistisesta puolueesta suoraan riippumaton toimeenpanovaltaa edustava presidentin virka.

Katso myös: Luettelo Neuvostoliiton johtajista

Valtionpäämiehet

Neuvostoliitossa oli myös virallinen valtionpäämies. Valtionpäämies oli 1917–1938 neuvostokongressin toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtaja, vuodesta 1938 korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja. Valtionpäämiehen tehtävät siirrettiin presidentin virkaan, joka otettiin käyttöön toukokuussa 1989. Tällöin Neuvostoliiton valtionpäämies ja johtaja olivat sama henkilö.

1917 Lev Kamenev
1917–1919 Jakov Sverdlov
1919 Mihail Vladimirski
1919–1946 Mihail Kalinin
1946–1953 Nikolai Švernik
1953–1960 Kliment Vorošilov
1960–1964 Leonid Breznev
1964–1965 Anastas Mikojan
1965–1977 Nikolai Podgornyi
1977–1982 Leonid Breznev
1982–1983 Vasili Kuznetsov
1983–1984 Juri Andropov
1984 Vasili Kuznetsov
1984–1985 Konstantin Tšernenko
1985 Vasili Kuznetsov
1985–1988 Andrei Gromyko
1988–1991 Mihail Gorbatšov

Juhlapäivät

Päivämäärä	Suomalainen nimi	Paikallinen nimi
1. tammikuuta	Uudenvuodenpäivä	Новый год
7. tammikuuta	Joulupäivä	Рождество
23. helmikuuta	Puna-armeijan päivä	День Советской Армии и Военно-морского флота
8. maaliskuuta	Naistenpäivä	Международный женский день
Huhtikuu (siirtyvä)	Pääsiäinen	Пасха
12. toukokuuta	Kosmonauttien päivä	День космонавтики
1. toukokuuta	Vappu (tai kevään ja työn juhla)	Праздник весны и труда
9. toukokuuta	Voitonpäivä	День Победы
7. lokakuuta	Perustuslain päivä	День конституции
7. marraskuuta	Lokakuun vallankumouksen päivä	Годовщина Великой октябрьской социалистической революции

Lähteet ja kirjallisuus

William Henry Chamberlin - Soviet Russia: A Living Record and a History
K. Hovi ja V. Niitemaa: Baltian historia
H. Kirkinen: Venäjän ja Neuvostoliiton historia ISBN 951-1-08450-X
Antero Leitzinger: Entinen Neuvostoliitto ISBN 952-9752-00-8
P. Luntinen: Venäjän valtakunnan muotoutuminen
Neuvostoliitto suomalaisten silmin ISBN 951-95467-0-7
Neuvostoliitto 80-luvulla ISBN 951-95467-2-3
Pykälä, M. (toim.): Neuvostoliitto: Vastauksia suomalaisten kysymyksiin, Suomi–Neuvostoliitto -Seura 1973
Ryszard Kapuscinski: Imperiumi ISBN 952-471-075-7 (nid.)
Ville Pernaa: Tehtävänä Neuvostoliitto ISBN 951-707-099-3
Nikolai Riasanovtšky: A history of Russia

Katso myös

Aiheesta muualla

M. Vuorikoski: Venäjän historia
YLE Radio 1: Neuvostoliitto sana sanalta
Neuvostoliitto.ekinet.com Osittain humoristisessa mielessä tehty Neuvostoliitto-aiheinen sivusto.
Neuvostoliitto - Stragedia ilman harhakuvitelmia Edellisen sivuston tekijäryhmän tekemä samankaltainen sivusto
Venäjän historia kronologisena luettelona 800-luvulta nykypäivään. Luettelosta on linkkejä aihetta tarkemmin käsitteleville Internet-sivustoille sekä Venäjän aluemuutoksia kuvaaviin karttoihin.
The Soviet Army
Stalingradin taistelu
The Soviet History
J. Dewey: Neuvostoliiton jäljet
Neuvostoliitto kuvissa 1917-1989
Neuvostoliiton tasavaltojen karttoja
Soviet Union Factbook ja
The Soviet Military Awards Page
Russia / Soviet Nuclear Forces
Soviet Missions to the Moon
Neuvostoliittolaisia koiria avaruudessa
Sounds of the Soviet Union
Museum of Soviet Calculators
Soviet Calculators History
Neuvostoliiton historiaa
Neuvostoliittolaisia musiikkikappaleita, videoita, automainoksia, sarjakuvia, ym. Harvinaista webissä.