Badische_Guillotine.JPG Mestaus on teloitusmenetelmä, jossa katkaistaan teloitettavalta kaula. Mestaus toteutettiin yleensä kirveellä, miekalla tai giljotiinilla. Mestaus on edelleen käytössä osassa islamilaista maailmaa, muun muassa Saudi-Arabiassa.

Keskiajan lopulla miekalla mestaamisesta tuli vain aatelisille varattu kuolemanrangaistuksen muoto. Tavallinen kansa mestattiin kirveellä. Englannissa teloituksessa käytettiin kirvestä ja mestauspölkkyä, mutta Ranskassa pyövelit suosivat tavallisesti pitkää kahden käden miekkaa. Miekalla mestaamista pidettiin vähiten häpeällisenä rangaistusmuotona. Miekalla teloitettaessa mestauspölkky ei ollut välttämätön, vaan mestaus voitiin suorittaa teloitettavan ollessa polvistuneena kuten rukoukseen. Tuomitun silmät peitettiin siteellä, jotta hän ei liikahtaisi väärällä hetkellä. Toisaalta pyövelien tekemien virheiden seurauksena ja toisaalta hirttämisen sekä teilaamisen vastenmielisyyden seurauksena Ranskassa otettiin käyttöön giljotiini. Giljotiini on ollut myös perinteinen saksalainen teloitusmetodi, ja se säilyi Länsi-Saksassa käytössä vuoteen 1949 ja Itä-Saksassa sekä Itävallassa vuoteen 1961.

Suomessa viimeinen mestaus tehtiin 8. heinäkuuta 1825 Pieksämäellä. Tahvo Putkonen tuomittiin torppari Lasse Hirvosen taposta kuolemaan mestaamalla ja haudattavaksi kirkkomaan ulkopuolelle. Kuuluisin mestattu suomalainen lienee Jaakko Ilkka. Suomen virallinen mestauskirves on museoitu Rikosmuseoon. Koska tsaari Nikolai I muutti vuoden 1828 jälkeen kaikki kuolemantuomiot automaattisesti karkotuksiksi Siperiaan, mestaukset loppuivat Putkoseen. Itsenäisyyden aikana kaikki kuolemantuomiot on Suomessa pantu täytäntöön ampumalla.

Ruotsissa viimeinen mestaus tehtiin giljotiinilla 1910, jolloin murhasta tuomittu Johan Andersson-Ander mestattiin Långholmenin vankilassa Tukholmassa.

Länsi-Saksassa giljotiinia käytettiin viimeisen kerran 1949, jolloin ryöstömurhasta tuomittu Berthold Wehmeyer mestattiin Moabittin vankilassa Länsi-Berliinissä. Itä-Saksassa giljotiini korvattiin ampumateloituksella 1961. Yhdistyneiden Saksojen rikoslaista kuolemanrangaistus poistettiin 1987.

Ranskassa viimeinen giljotiinilla tehty julkinen mestaus tapahtui vuonna 1938 (Eugene Weidmann) ja viimeinen vankilassa suoritettu giljotiinimestaus 1977 (Hamida Djandoubi).

Oikein suoritettuna mestaaminen lienee kaikkein inhimillisin ja tuskattomin, mutta aina hyvin verinen ja brutaali teloitustapa. Selkäytimen aksonien ja kaulavaltioiden katkaisu aiheuttaa aivoissa valtavan neuraališokin, jota seuraa kaoottinen hermosignaalimyrsky ja noin 300 millisekunnin päästä tajunnan menetys. Hermosolut käyttävät loppuun ATP-varastonsa ensimmäisen sekunnin aikana. Hapen kuljetus hermosoluihin tyrehtyy seitsemässä sekunnissa, minkä jälkeen hermosolut alkavat kuolla yksi toisensa jälkeen. Lopullinen aivokuolema tapahtuu noin kolmessa minuutissa.

Kertomukset siitä, että mestatut päät olisivat katsoneet pyöveliä, tunnistaneet nimensä tai yrittäneet puhua, ovat neurofysiologisen tietämyksen valossa liioiteltuja. Irtileikattu pää menettää 300 millisekunnissa tajuntansa, ja lähes välittömästi peruuttamattomasti kaikki korkeammat neurofysiologiset toimintonsa, kuten aisteihin reagoimiskyvyn ja kyvyn tuntea kipua. Teloitettu todennäköisesti ensimmäisenä kokee šokin ja äkillisen päänsäryn, ja valonleimauksen, ja tämän jälkeen menettää tajuntansa sekunnin murto-osassa. Refleksit ja tahdottomat kasvolihasten kouristukset voivat jatkua vielä useita sekunteja mestaamisen jälkeen.

Mestauksen jälkeen kaulasta pursuaa aina verisuihku, joka voi lennättää verta jopa kolmen metrin päähän. Koska sydän toimii itsenäisesti vielä minuutteja pään irti leikkaamisen jälkeenkin, kaulasta pulppuaa verta vielä pitkään mestauksen jälkeen. Todistajien kannalta mestaaminen on hyvin šokeeraava ja traumaattinen kokemus, ja vaikka se onkin itse tuomitun kannalta kaikkein inhimillisin menetelmä, se on verisyytensä ja sotkuisuutensa vuoksi jäänyt pois käytöstä kaikkialla muualla paitsi islamilaisessa maailmassa ja eräissä Ranskan entisissä alusmaissa.

Kirjallisuutta

• Hannele Klemettilä, Keskiajan pyövelit, 2004, ISBN 951-796-354-8

Kriminaalipolitiikka | Teloitusmenetelmät

Halshugning | Enthauptung | Decapitation | Decapitación | سر بریدن | Décapitation | 참수 | Decapitazione | עריפת ראש | Onthoofding | 斬首刑 | Halshogging | Ścięcie (kara) | Decapitação | Обезглавливание | Halshuggning | 斬首