Luovutettu Karjala

Luovutetulla Karjalalla (myös pakkoluovutettu Karjala tai menetetyt alueet) tarkoitetaan Moskovan ja Pariisin rauhanteoissa Suomen Neuvostoliitolle luovuttamaa maa-aluetta, joka oli koko Suomesta noin kymmenesosa. Asukkaita alueella oli yli 400 000, silloisesta väkiluvusta 11 %. Karjala-keskustelussa monesti viitataan termillä luovutettu Karjala myös muihin pakkoluovutettuihin alueisiin.

Historia

Talvisodan jälkeen Moskovan rauhassa luovutettavaksi määrätty Karjalan osa liitettiin asukkaista lähes tyhjänä Karjalais-Suomalaiseen Sosialistiseen Neuvostotasavaltaan. Siitä lähtien Suomen politiikkaan on vaikuttanut Karjala-kysymys. Vuoteen 1941 mennessä Karjalaan oli muuttanut noin 188 000 neuvostoliittolaista asukasta.

Jatkosodan alettua neuvostoasukkaat palasivat Neuvostoliiton puolelle ja asemasodan aikana suomalaiset evakot pääsivät jälleenrakentamaan talvisodassa tuhoutuneita maitaan. Kuitenkin vuoden 1944 suurhyökkäyksen alta uudestaan paenneet ehtivät ottaa mukaansa vain välttämättömimmät tavarat. Suomi joutui luovuttamaan alueen uudelleen välirauhassa 1944 ja Pariisin rauhassa 1947. Tällä kertaa Karjalankannas liitettiin osaksi Leningradin aluetta ja Laatokan Karjala osaksi Karjalais-suomalaista tasavaltaa.

Siirtokarjalaiset asutettiin Suomessa kaikkialle maahan Lappia, suurelta osin pohjoista ja koillista Pohjanmaata ja rannikon ruotsinkielisiä seutuja lukuun ottamatta^{^*}. Petsamon väki sijoitettiin Lappiin.

Sodan jälkeen Neuvostoliitto siirsi alueelle väkeä lähinnä Ukrainasta, Valko-Venäjältä ja Venäjältä. Valtaosa asukkaista siirtyi vapaaehtoisesti. Useimpien Karjalankannaksella olevien suomalaispitäjät nimettiin neuvostotyylisiksi vuonna 1948: esimerkiksi Kirvusta tuli Svobodnoje eli vapaasti suomentaen Vapauskylä. Karjalan tasavaltaan liitetyllä Raja-Karjalan ja Laatokan Karjalan alueella taas nimiä ei juuri muutettu.

Aluetta alettiin nopeasti muuttaa neuvostojärjestelmän mukaiseksi. Rakennettiin kolhooseja ja sovhooseja. Kirkot otettiin muuhun käyttöön: esimerkiksi Konevitsan luostarista tehtiin asevarasto, joistakin kirkoista taas tehtiin elokuvateattereita tai navettoja.

Toisin kuin muualla Neuvostoliitossa, Leningradin alueella ei kuntien nimiä muutettu takaisin vanhoiksi. Tämä selittyy osin sillä, että alueelle sodan jälkeen siirretyt ihmiset eivät tunteneet alueen suomalaishistoriaa eivätkä tietenkään kokeneet sitä historiaa omakseen. Näin venäjänkieliset nimet jäivät samoiksi.

Tilastoja

Luovutettu alue oli hyvin suomenkielinen. Viipurin läänissä oli vuonna 1920 ruotsinkielisiä vain 1,4 %, kun muualla Suomessa lukema oli 13 %. Alueella oli 450 teollisuuslaitosta, tärkeimpinä selluloosatehtaat, joiden tuotanto oli neljäsosa koko maan tuotannosta. Metsiä alueella oli 11 % koko maasta.

Nykytilanne

Suurin osa sovhooseista ja kolhooseista on hylätty ja tuhottu. Teollisuus on suurilta osin lopahtanut, tosin Ensossa on edelleen sellutehdas. Lukuisat sotilaskohteet on jätetty rappeutumaan. Useat talot tyhjenevät ja lahoavat.

Suomalaisvoimin on kohennettu monia rakennuksia ja alueita. Monrepos'n huvilapuistoa restauroidaan ja Alvar Aallon suunnittelemaa Viipurin kirjastoa kunnostetaan. Joillekin karjalaisille on muodostunut jokakesäiseksi toimeksi hautausmaiden siistiminen, tärkeänä osana hautakiven pystyyn nostaminen.