Hankausäänne

Hankausäänne eli frikatiivi (englanniksi fricative) on äänne, joka syntyy, kun ilmavirtaa rajoitetaan osittain, niin että syntyy hankaushälyä. Joskus hankausäänteet jaotellaan sibilanteiksi (s:mäiset äänteet, joissa ilmavirta pääsee kulkemaan vapaasti kielen keskeltä; suomessa /s/ ja /š/) ja spiranteiksi ("rakoäänteet"; suomessa /f/, /h/). Suomen kielen kirjoitusjärjestelmään kuuluu myös kirjaimet soinnilliselle alveolaariselle hankausäänteelle /z/, esim. sanassa azeri ^*, sekä soinnittomille ja soinnillisille postalveolaarisille hankausäänteille /š/ ja /ž/, esim. sanoissa šakki ja džonkki .

Muissa kielissä hankausäänteitä on enemmän. Esimerkkejä:

Saksassa ja hollannissa velaarinen hankausäänne (tai soinnillinen ), ns. ach-laut, sanoissa Bach [bax ja Van Gogh
Arabiassa käytetään epiglottaalisia hankausäänteitä, jotka tuotetaan kurkunkannella. Niitä on usein luultu faryngaalisiksi, koska molempia esiintyy murteesta riippuen. Soinniton epiglottaaliäänne esiintyy sanoissa حب ja حار, ja äänteen soinnillinen vastine [ʢ sanoissa عين ja علم.
Faryngaaliäänteet ja [ʕ ovat harvinaisia. Tunnetaan vain yksi kieli, Dagestanissa puhuttava agul-kieli, jossa erotellaan faryngaaliäänteet ja epiglottaaliäänteet. Mistään kielestä ei tunneta erottelua faryngaalisen hankausäänteen ja puolivokaalin välillä. Tanskassa 'r' on itseasiassa soinnillinen faryngaalipuolivokaali.
Englannissa dentaalihankausäänteet, soinniton sanassa thin ja soinnillinen sanassa the.
Venäjässä, japanissa ja monissa espanjan murteissa bilabiaalit, soinnillinen ja soinniton , esim japanin Fuji .
Japanissa palatoalveolaarit, soinnillinen ja soinniton , esim. transkriptio shi merkitsee .

Äänne luetaan joskus historiallisista syistä hankausäänteeksi, nimellä "glottaalihankausäänne". Itse äänteessä ^*" target="_blank" >on siis soinniton vokaali tai vokaalisiirtymä. On huomattava, että suomen kielessä foneemi /h/ ei aina ole äänne [h, vaan suomen foneemissa /h/ on joissain tapauksissa heikkoa, mutta selkeää hankaushälyä, esim. /pihka/, /tahko/, /puhua/.

Suomen kielen murteissa ja vanhemmissa muodoissa on ollut hankausäänteitä, joita nykykieli ei enää tunne. T-äänteen astevaihteluvastine, jota nykysuomessa vastaa d, on alkuaan ollut spirantti, joka joissain lounaismurteissa säilyi 1900-luvulle asti. Tätä äännettä merkittiin paljolti lounaismurteisiin perustuvassa vanhassa kirjasuomessa d:llä tai dh:lla, esim. Mikael Agricola kirjoitti Wdhen (). Vasta myöhemmin, kun kirjakielen murrepohja muuttui itäisemmäksi ja spiranttiäänne oli useimmista murteista kadonnut, d alettiin ääntää kuten nykyään. Samoin k:n heikkoasteinen vastine oli alkuaan soinnillinen velaarispirantti , jonka esim. Agricola vielä merkitsi gh:lla, esim. parghutin . Joissain lounaismurteissa on ollut kirjakielen ts:ää vastaamassa kahdentunut soinniton dentaalispirantti, jota jotkut 1500- ja 1600-lukujen kirjoittajat merkitsivät dz:lla tai hdh:lla, esim. 'metsä'.

Affrikaatoissa kuuluu täyden sulkeuman jälkeen hankaushälyä, joka muistuttaa foneettisesti hankausäännettä, mutta affrikaattoja ei yleensä käsitellä klusiilin ja frikatiivin yhdistelmänä, vaan yksittäisenä äänteenä, joka eroaa klusiilista sulkeuman hitaan avautumisen osalta. Vrt. englannin (; affrikaatta) ja (; hankausäänne).

Fonetiikka

Gourt Home::Gourt :: Hankausäänne