Aleksanteri II (Venäjä)

Aleksanteri II on ollut useamman kuin yhden hallitsijan nimi, ks. Aleksanteri II (täsmennyssivu).

AlexanderIIRussia.jpg | Aleksanteri toisen patsas.jpg Helsingin Senaatintorilla.]]

Aleksanteri II (29. huhtikuuta 1818 – 13. maaliskuuta 1881) oli Venäjän keisari, Puolan tsaari ja Suomen suuriruhtinas vuosina 1855–1881. Aleksanteri II oli Suomelle myötämielinen hallitsija. Hänen aikanaan toteutettiin Venäjällä maaorjien vapauttaminen 19. helmikuuta 1861, minkä vuoksi häntä kutsuttiin myös vapauttajatsaariksi Venäjällä.

Aleksanteri II oli Nikolai I:n ja keisarinna Maria Fjodorovnan (Preussin prinsessa Charlotte) vanhin poika. Hän sai huolellisen kasvatuksen kruununperijäksi. Opettajanaan hänellä oli mm. kuuluisa liberaali runoilija ja romantikko Vasili Žukovski.

Perhe

Aleksanteri nai Hessen-Darmstadtin prinsessa Marien (Maria Aleksandrovna), joka synnytti kuusi poikaa ja kaksi tytärtä:

Aleksandra Aleksandrovna Romanov (1842–1849)
Nikolai Aleksandrovitš Romanov (1843–1865)
tuleva keisari Aleksanteri III
Maria Aleksandrovna Romanova (1853–1920)
Vladimir Aleksandrovitš Romanov (1847–1909)
Aleksis Aleksandrovitš Romanov (1850–1908)
Aleksei Aleksandrovitš Romanov (1850–1908)
Sergei Aleksandrovitš Romanov (1857–1905)
Pavel Aleksandrovitš Romanov (1860–1919)

Aleksanteri tsaarina

Krimin sota

Aleksanteri II seurasi isäänsä helmikuussa 1855, kesken käynnissä olleen Krimin sodan. Nikolai I:n kaudella alkanut Krimin sota Ottomaanien valtakuntaa eli Turkkia vastaan laajeni suursodaksi Ranskan ja Britannian liityttyä Turkin avuksi Venäjän saavutettua merkittäviä voittoja sitä vastaan. Suomessa Krimin sotaa kutsuttiin itämaiseksi sodaksi tai Oolannin sodaksi siksi, että ranskalais-englantilainen laivasto-osasto hyökkäsi Ahvenanmaalle, tuhosi Bomarsundin linnoituksen ja teki tuhojaan myös Suomen suuriruhtinaskunnan rannikolla Pohjanlahdelta Suomenlahdelle. Rauhan tuloksena alkoi Ahvenanmaan demilitarisointi. Tappiot sodassa johtivat uudistusvaatimuksiin Venäjän tuomiseksi länsivaltojen tasolle.

Uudistuksia

Yksi tärkemmistä uudistuksista oli uusien rautateiden rakentaminen. Nikolai I:n kuollessa Venäjällä oli vain yksi rautatieyhteys Pietarista Moskovaan. Aleksanteri II:n kauden jälkeen valmiina oli 22 500 km.

Tärkein uudistus oli maaorjuuden lopettaminen 1861. Paikallishallintoon luotiin 1864 alue- ja provinssikokoukset, zemstvot, jotka vastasivat mm. sairaan- ja köyhäinhoidosta, alkeiskouluopetuksesta ja teiden ylläpidosta (Suomessa kunnat 1865). Vuonna 1874 otettiin Venäjällä käyttöön yleinen asevelvollisuus, vuonna 1878 Suomessa.

Nikolai I:n ajan tiukkaa sensuuria höllennettiin, matkustus ulkomaille sallittiin ja yliopistojen opiskelijamäärän rajoituksia löysennettiin. Vuonna 1863 Suomessa kutsuttiin koolle ensimmäiset valtiopäivät vuoden 1809 jälkeen. Jonkinasteisen vapaamielisyyden vastapainoksi Aleksanteri torjui jyrkästi esitykset kansanedustuslaitoksen luomiseksi.

1860-luvulla alkoi radikalismin aalto, joka alkoi nihilististen mielipiteiden yleistymisellä nuorison keskuudessa, erilaisten salaseurojen synnyllä ja radikaaleilla lentolehtisillä. Keväällä 1866 nuori aktivisti Dmitri Karakozov yritti ensi kertaa surmata keisarin. Murhayritykset jatkuivat, mm. Talvipalatsin ruokasali räjäytettiin. Pariisissa häntä ampui puolalainen Berezowski.

Puolan kapina

Puolassa syttyi jälleen 1863 kapina. Maassa oli jälleen autonomia ja valtakunnanneuvosto, mikä ei riittänyt itsenäisyydestä ja Suur-Puolasta haaveileville. Maahan syntyi salaseuroja, joilla oli yhteyksiä Venäjän vastaaviin. Kun 1863 määrättiin asepalvelus, alkoi avoin kapina. Nyt puolalaisilla ei ollut omaa armeijaa, kuten 1830, mutta kapinaa ei saatu kukistettua ennen toukokuuta 1864. Puola menetti autonomiansa ja nimi poistettiin kartoista, joihin alue merkittiin "Veikselin maakuntina." Hallitsijan titteleissä Puolan kuninkuus vielä säilyi ja Veikselin maakunnat säilyivät erityishallinnon kuvermentteina.

Aluevaltaukset

Venäjä sai alueita Kiinalta 1858 ja 1860 ja Vladivostok perustettiin Kaukoidän pääkaupungiksi. Alaska ja Aleuttien saaret taas myytiin Yhdysvalloille 1867. Kaukasia rauhoitettiin viimein 1860-luvulla ja Keski-Aasiassa Hiva, Buhara ja Turkestan liitettiin valtakuntaan. Aikakautta kuvattiin "puuvillaimperialismiksi."

Vuonna 1876 Serbia ajautui sotaan Osmanien valtakunnan kanssa. Turkin sodassa (1877–1878) Serbia ja Venäjä auttoivat Bosnia-Hertsegovinassa ja Bulgariassa Ottomaanien valtakuntaa vastaan kapinoivia slaaveja. Panslavismi levisi joukkoliikkeeksi. Venäjän joukot saavuttivat Marmaranmeren rannan, ja 3. maaliskuuta 1878 solmitussa San Stefanon rauhassa Osmanien valtakunta hävisi alueita.

Lopullisessa rauhanteossa Berliinin kongressissa Bismarckin johdolla Venäjän saamaa hyötyä kohtuullistettiin, minkä vuoksi Venäjällä muodostui mielipide, että Venäjä oli voittanut sodan, mutta hävinnyt rauhanteon pääasiassa Saksan diplomaattisten ponnistelujen tuloksena. Serbia, Montenegro ja Romania säilyttivät itsenäisyytensä. Bulgariasta tuli autonominen, Itä-Rumelia sai erityisaseman Turkin alaisuudessa ja Makedonialle myönnettiin joitain oikeuksia. Itävalta-Unkari miehitti Bosnia-Hertsegovinan ja Britannian sai Kyproksen. Venäjälle jäivät eteläinen Bessarabia ja raja-alue Kaukasiassa.

Ajan ilmapiiristä kertoo Leo Tolstoin kirja Anna Karenina, joka julkaistiin myös 1878. Muita ajan kirjailijoita olivat Ivan Turgenev ja Fjodor Dostojevski.

Viimeiset vuodet

Keisarinna Maria kuoli 1880, jolloin Aleksanteri nai salaisesti nuoren rakastajattarensa, ruhtinatar Jekaterina Dolgorukajan. Hän sai vielä kolme poikaa. Aleksanteri aikoi julistaa Jekaterinan virallisesti keisarinnaksi, ja kansaa lepytelläkseen hän valmisteli perustuslakiluonnosta.

Samana päivänä kun Aleksanteri II allekirjoitti ilmoituksen aikeistaan, Vera Fignerin johtamaan Narodnaja voljaan kuuluva puolalainen aktivisti Ignacy Hryniewiecki heitti pommin Katariinankanavan sillalla Aleksanteri II:n vaunuja kohti, ja keisari kuoli saamiinsa vammoihin Talvipalatsissa. Narodnaja voljan terroristit olivat tehneet tätä ennen jo seitsemän epäonnistunutta murhayritystä keisaria vastaan.